Edelliset. Janne. Kalle.
KALLE. Hei, Hannu! Onko nuoripari taas riitaantunut, koska hän näytti
niin äkeältä?
HANNU. Älä laske leikkiä vakavassa asiassa! Tuhattulimmaista, tämä vie
miehen suoraa päätä hirteen!
JANNE. Mitä on sitten tapahtunut?
HANNU. "Ollakko vai ei olla? Siinä pulma!"... Perhehuolia, perhehuolia!
JORDANIN NEITSYT. Neiti Heta sanoi juuri Hannun irti todistajain
läsnäollessa ja Hannu saa mennä!
HANNU. Hitto vieköön, tämä on traagillista! Minä en ole kahteen päivään
saanut varsinaista humalaani, puhumattakaan ylimääräisistä, jotka tällä
kehitysasteella kiistelevät varsinaisten kanssa tärkeydestä. Ajatelkaas,
minä, joka en ole 30 vuoteen selvää päivää nähnyt, olen aivan veden
jälkinen. Ajatelkaa ja heltykää kyyneliin!
KALLE. Onpa ikävääkin, jos hän totta on!
HANNU. Se on järkyttävää! Se on lopun alkua, sanon minä! Minun henkinen
joustavuuteni luopuu minusta ja minä aivan hiudun olemattomiin.
JORDANIN NEITSYT. Näkeehän sen!
HANNU. Vielä toinen mokoma tällaista paastoa ja minusta on tullut
aineeton ihminen; henkiolento, jota saatte lähestyä vain mediumin
kautta.
JANNE. No, miksi sinä suututit häntä!
HANNU. Lempo hänen tiesi! Tulin epähuomiossa ryypänneeksi Hetan
"jamaica-rommin" ja siitä hän hurjistui.
KALLE. No, se on vain myrskyä vesilasissa.
JANNE. Toisinaan sadetta ja väliin päivänpaistetta! Niinhän se on
rakastuneitten!
HANNU. Hittoja kanssa! Se ei olekaan myrskyä vesilasissa, kun on
Hetasta kysymys! Tämä myrsky on kestänyt liian kauvan!... Ja minne
minä sitten menen? Ymmärrättekö, mitä sellainen muutos merkitsee
minulle, joka olen nykyajan mukavuuksiin tottunut mies. Suoraan sanoen,
puolittain perheellinen mies!
JANNE. Sinun asiasi ovat hullusti, perin hullusti.
HANNU (huoaten). Niin, ei niitä ole joka nurkassa, jotka pystyvät
sisarellisesti jakamaan leipänsä... ja...
JANNE. Yhtä ja toista muuta!
KALLE. Eipä juuri. Sinä tarvitsetkin niin hiton paljon!
JANNE. Se kai siihen syynä onkin, miksi hän ajaa sinut pois.
KALLE. Sinä olet paljon pulskistunut siitä ajasta, kun makasimme
propsipinojen välissä!
HANNU. Vaiti, Kalle! Älä muistuta minulle siitä. Se kuuluu minun
alennustilaani.
JANNE. No, voithan sinä jonkun aikaa elää paljailla rasvoillasi. Ja
sitten etsit uuden Hetan!
HANNU. Hävyttömintä kaikesta on, että minun täytyy kestää tämä
vastoinkäyminen selvin päin!... Mutta niinhän se aina on, että
koettelemukset eivät tule yksi kerrallaan eikä silloin, kun ihminen on
vastustuskykyisin. — Eikö teillä ole mitään keinoa, pojat?
KALLE.. No, aina vähän! — Hei, Jordanin neitsyt, yksi napsu ja purkki
kaljaa miestä kohden! (Tarjoilija vie miehille pyydetyt juomat.)
HANNU.. Sinä olet kunnon poika, Kalle! Vielä sitä on sentään
toveruuttakin maailmassa!
KALLE. No, ainahan sitä sentään senverran pitää miehellä pyöreätä olla,
ettei koira kintuille laske! (Asettuvat pöydän ääreen.)
JANNE. Kas vaan, Hannu alkaa kirkastua!... Kippis, sinä vanha veijari!
HANNU (surullisen filosoofisesti). Ei, Hannu ei voi enää kirkastua!
Tämä maailma huononee päivä päivältä! Hameet lukevat housuille lakia ja
nero kiertelee agitaattorina. Ystävyyttä ja tunteita myydään rahasta
kuin flanellia narikassa... Hyve on pukeutunut vormuun ja kauppaa
"Sotahuutoja!" Ja suostunnat nousevat vuosi vuodelta!... Tämä on lopun
alkua, sanon minä!... Lähde pois, Hannu tästä kylmästä maailmasta
isiesi luokse! Sinä kuulut siihen aikaan, jolloin vielä kunnioitettiin
miehen kuntoa ja hyveitä. Sinä et sovi tähän turmeltuneeseen
aikaan!... Kippis! (Juo.)
KALLE. Hannu on surullinen. Millä me ilahutamme häntä, pojat?
HANNU. Minua on syvästi haavotettu tänä iltana. Mutta minä asetun
yläpuolelle kaiken ja annan sen anteeksi.
JANNE. Parasta onkin, että asetut Hetan yläpuolelle, niin kaikki tulee
hyväksi taas.
HANNU. Ystävät... lauletaan joku kevytmielinen laulu. Minä, kuten
kaikki kulttuuri-ihmiset, olen herkkä sävelille. Ne herättävät minun
paremman 'ihmiseni!
KALLE. Se on päätetty, pojat! (Edvin ja Arvo tulevat valepuvuissa,
viittoihinsa kääriytyneinä ja hatut silmille painettuina. Istuvat
vasempaan pöytään. Miehet vaikenevat ja katselevat tulijoita epäillen.)