Oli oikea tammikuun pakkanen ja sen vuoksi se honkavalkea, joka räiskyi
erään Olavinlinnan tornihuoneen avarassa uunissa, oli hyvin tarpeen
vaatima. Tuossa pyöreässä kammiossa, jonka huolimattomasti kalkituissa
seinissä näkyi jälkiä yöllä syntyneestä kuurasta, ei ensi silmäyksellä
näkynyt yhtään ihmistä. Erään akkunakomeron suulla näkyi kuitenkin
suuret hirvennahkasaappaat, jotka silloin tällöin liikahtivat ja
syvempää komerosta kuului katkonaista mutinaa, lauseita sellaisia kuin:
"Ei niitä rakkareita vielä näy... No, no, tulkaahan vain tänne, kyllä
minä käpälänne kuumennan ... totisesti minä ne kuumennan, niin että
vasta osaatte pysyä kuninkaanne uskollisina alamaisina..."
Hetken kuluttua alkoivat saappaat vetäytyä taaksepäin ja syvästä
ikkunakomerosta suoltui vähitellen näkösälle keski-ikäinen, laiha mies,
jonka vilkasilmeisiä kasvoja rumensi pari isoa arpea. Käydessään ontui
hän toista jalkaansa ja vasen käsi roikkui hervotonna sivulla. Hän oli
linnanpäällikkö, herra Götrik Fincke, ja nuo arvet samoin kuin käden ja
jalan viat olivat hänellä muistoina Lukkolinnan tappelusta Vironmaalla
parikymmentä vuotta sitten.
"Kurkistetaanpas toisellekin ilmansuunnalle, onko sielläkin kaikki yhtä
liikkumatonta", puhui hän itsekseen ja kohennettuaan tulta pesässä
liikkasi hän huoneen vastakkaiselle seinälle ja ryömi nelinkontin
uuteen ikkunasyvennykseen.
Saatuaan jäätyneen ikkunan vaivalla auki, työnsi hän päänsä ulos ja
tähysteli ympärilleen. Suvisin niin hymyilevät maisemat esiintyivät nyt
täydessä sydäntalven kuolleisuudessa ja liikkumattomuudessa. Lunta,
lunta vaan kaikkialla, minne silmänsä käänsi, sitä oli paksuina
kinoksina luotojen välisissä salmissa ja sen painosta olivat metsät
ikäänkuin alemmaksi kyyristyneet. Myrskytuulten ajamana se oli tehnyt
hyökkäyksiä itse linnanmuurejakin vastaan, mutta sen voimat olivat
uupuneet alkuunsa ja ylväinä kohosivat harmaan kalseat muurit korkealle
yli kinosten. Joka puolella oli niin liikkumatonta ja erämaisen
yksinäistä, että se teki katselijan mielen väkisinkin apeaksi.
Ainoastaan tuolla ja täällä nienten kainaloissa näkyi taloja vähäisten
raivausten keskellä. Mutta harmaina ja maata vasten litistyneinä sekä
kinoksiin hautautuneina eivät ne kyenneet luomaan mitään eloa tuohon
lohduttomaan tauluun. Niiden lakeisista kohoava savu näytti kuin
jähmettyvän teräksen harmaalla taivaalla. Hevosella ajajaa tai suksin
liikkujaa ei näkynyt millään suunnalla ja yksinäinen viittatie, joka
luotojen välitse luikertaen hävisi etäämpänä pakkashuuruun, oli omiaan
lisäämään sitä painostavaa orpouden tunnetta, jonka tämä näköala
katsojassa herätti.
Herra Götrik rämähytti ikkunan kiinni ja alkoi työntyä ulos piilostaan.
Ennenkuin hän pääsi lattialle, kuuli hän oven aukeavan ja jonkun
astuvan tornihuoneeseen.
"Sinäkö se olet, Simo?" huusi hän taakseen. "Kuuluuko sinne alhaalle
mitään uutta?"
Ympäri kääntyessään huomasi hän, että tulija ei ollutkaan hänen
käskyläisensä Simo Olavinpoika, vaan jalkaväenpäällikkö Pekka Juusten,
joka aamusella oli saapunut linnaan, tuoden mukanaan Käkisalmesta
pienen apujoukon. Hän oli entisen Viipurin piispan, Paavali Juustenin
poika, vielä nuorenpuoleinen, pitkän solakka mies ja ryhdiltään
sotilaallinen.
"Kas, sinäkö se olitkin, Juustinen!" korjasi herra Götrik erehdyksensä.
"Juusten, jos suvaitsette, ja täysiverinen aatelismies", sanoi
puhuteltu ja kumarsi leikillisesti.
"Hm, muistelenpa, että isoisäsi, joka oli kauppias Viipurissa, kantoi
nimeä Juustinen", huomautti herra Götrik kuivasti.
Hän oli ollut koko päivän tyytymätön ja äreä ja herra Juusteninkin
kanssa oli hänellä äsken alhaalla syntynyt pieni sananvaihto, minkä
johdosta hänellä vieläkin tuntui olevan jotakin hampaankolossa.
"Aivan samoin kuin teidän isoisänne nuoruudessaan oli nimeltään
Renkonen, kuten muistelen kuulleeni", vastasi Juusten.
"Niin kyllä, mutta nuo Renkoset olivat jo monessa polvessa olleet
omalla vaakunalla varustettuja aatelismiehiä. Kun isoisäni otti äitinsä
nimen, teki hän sen estääkseen vanhan Fincke-nimen sammumasta, kuten
meillä on tapa."
Tähän ei Juustenilla ollut mitään sanottavaa, sillä mielessään täytyi
hänen myöntää herra Götrikin olevan paljon vanhempaa aatelia. He
istuutuivat tulen ääreen sivuttain toisiinsa.
"Ja mitä minä teen sillä kourallisella miehiä, jonka sinä suvaitsit
tuoda muka avuksemme", alkoi Fincke hetken kuluttua marista. "Minä saan
edelleenkin pysyä koreasti linnan muurien sisällä, samalla kuin ne
hullaantuneet nuijapäät rosvoavat ja polttavat ympäri maakuntaa. Eikö
minun kirjeistäni muka käynyt tarpeeksi selville, että täällä on tosi
kysymyksessä?"
"Onhan lisäväkeä tulossa, ja sitä paitsi" -- Juusten empi hetkisen
ennenkuin jatkoi: "sitäpaitsi teitä tuskin uhannee niinkään suuri
vaara, sillä sanotaanhan teidän olevan hyvässä sovussa nuijapäiden
kanssa."
Juusten oli aikonut ensinnä vihjata, että Fincke oli suhteissa herttuan
kanssa, mutta toisen hetkellistä tuittupäisyyttä peläten lievensi hän
sanojaan. Lausutussa muodossaankin oli huomautus kuitenkin omiaan
kiukuttamaan Finckeä.
"Vai sovussa!" huusi hän. "No, entäpä sitten? Käykö heillä kateeksi,
että talonpojat eivät minua kiroile siinä määrin kuin monia muita?
Niin, niin, kyllä se on nähty, että pahimpia talonpoikain sortajia ovat
aina olleet ne, joiden isät tai isoisät ovat itse olleet talonpoikia
tai kauppasaksoja."
Näistä sanoista otti Juusten vuorostaan loukkaantuakseen ja kostaakseen
kysyi hän hetkisen kuluttua:
"Tiedättekö, miksi marski kuuluu viimeksi Viipurissa käydessään teitä
nimittäneen?"
"No miksi muka?" ärähti Fincke ja heitti epäluuloisen syrjäsilmäyksen
Juusteniin.
"Tuuliviiriksi, joka raakkuu milloin Varsovasta, milloin Tukholmasta
puhaltavan tuulen mukaan."
Se oli viittaus Götrik Fincken epäiltyyn häilyväisyyteen kuningas
Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä. Asianomainen tuntuikin älyävän
sen kohta.
"Tuuliviiri, mitä!" huusi hän kasvoiltaan tulipunaisena ja seisaalleen
kavahtaen. "Marski ei ole ikinä sellaista lausunut, vaan on se joko
sinun omaasi tai viipurilaisten keksintöä. Kyllä, kyllä, kyllä minä..."
Hän ei saanut sanoja suustaan, vaan änkyttäen kävellä liikkasi seinästä
toiseen ja huitoi oikealla kädellään. Vasen käsi heilahteli hervotonna
sivulla ja Juusten nauroi itsekseen, sillä tällä hetkellä muistutti
herra Götrik todellakin tuuliviiriä, joka myrskyn pyörteessä reutoo
sinne ja tänne. Hän ei ehtinyt saada tavottelemaansa uhkausta sanoiksi,
kun ovi työntyi naristen auki ja kynnykselle ilmestyi Simo Olavinpoika.
"No?" kääntyi herra Götrik yhtäkkiä hänen puoleensa.
Joutuen hämilleen esimiehensä julmistuneesta ulkomuodosta ja tuosta
räjähtämällä lentäneestä sanasta vastasi alapäällikkö verkalleen:
"Siellä on eräs nuija-talonpoikain lähettiläs, joka kynsin hampain
tahtoo päästä teidän puheillenne. Sanoo itsellään olevan muka kirjeen
teille."
"No tuo tänne se mies kirjeineen, niin saamme nähdä, mitä ne hunsvotit
meistä tahtovat", tiuskasi kuohahteleva linnanpäällikkö.
Moniaan hetken mentyä narisi ovi uudelleen ja huoneeseen astui
Salajärven Tuomas Simo Olavinpojan saattamana.
"Mistä sinä tulet ja mitä sinulla on asiata?" kivahti herra Götrik
uhkaavan näköisenä.
Tuomas Heikinpoika otti lakin päästään ja vastasi rauhallisesti:
"Minä tulen suoraa Joroisista. Siellä on paljon yhteisen kansan miehiä
koolla ja he lähettävät teille tämän kirjeen."
"Kyllä minä tiedän ne teidän koollaolonne!" ärähti herra Götrik ja
tempasi vihaisesti kirjeen Tuomas Heikinpojan kädestä.
Hän alkoi lukea sitä puoliääneen mumisten. Mitä etemmäksi hän ehti,
sitä uhkaavamman ilmeen saivat hänen kasvonsa. Pari kertaa polkasi hän
ontuvata jalkaansa lattiaan, samalla kuin rampaantunut käsi nytkähteli,
pyrkien väkisinkin tekemään torjuvia ja vihastuneita eleitä.
"Hoh-hoh! kylläpäs tämä on kuulumatonta hävyttömyyttä!" korotti hän
loppuun päästyään äänensä. "Ovatko ne viimeisenkin järkivähänsä
menettäneet, hävystä puhumattakaan? Tulla minulta, kuninkaan uskotulta
mieheltä, vaatimaan selkoa, mille puolelle minä muka haluan kuulua!
Kyllä, kyllä, kyllä..."
Saadakseen linnanpäällikön suopeammaksi asialleen piti Tuomas
Heikinpoika viisaana työntää väliin, ennenkuin herra Götrik sai sanan
päästä kiinni:
"Tuota, meidän tarkotuksemme oli pyytää teitä päälliköksemme, vaikka se
asia taisi jäädä pois siitä kirjasta."
Herra Götrik tyrehtyi nyt aivan äänettömäksi ja hänen vasen kätensäkin
lakkasi nytkimästä.
"Vai päälliköksi teille rakkareille!" karjasi hän saatuaan puhekykynsä
takaisin. "Kyllä minä teidät päälliköitsen!" ja hän paiskasi kirjeen
Tuomas Heikinpojan silmille.
"Minkälaisen vastauksen minä sitten saan viedä takaisin?" kysyi Tuomas.
Heikinpoika, joka ei ollut tasapainoaan kadottanut.
"Vie se lurjus alas ja lyötä häneltä kädet poikki", huusi herra Götrik
alapäällikölleen, "ja lähetä niine hyvineen sinne, mistä hän on
tullutkin. Siitä saavat lukea vastauksen kirjeeseensä."
Tuomas Heikinpoika kalpeni ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta Simo
Olavinpoika oli tarttunut hänen kaulukseensa ja kiskoi hänet ulos
ahtaaseen porraskäytävään, missä hänen kykenemättä kääntymään ja
vastarintaa tekemään täytyi tahdottomasti seurata raastajaansa pitkin
kiertoportaita alas linnantupaan, jossa kostonhimoiset huovit ottivat
hänet vastaan vahingoniloisella pilkkanaurulla.
Herra Götrik käveli vielä hyvän aikaa edestakaisin tornihuoneessa,
huudahteli katkonaisin lausein ja huitoi tervettä kättään. Juusten ei
uskaltanut puhua mitään, mutta itsekseen hymyili hän ivallisesti, sillä
herra Götrikin vihastumisen tiesi hän pohjaltaan johtuneen tuosta
tuuliviirijutusta. Puuskutettuaan itsensä uuvuksiin istahti
viimemainittu jälleen tulen ääreen, panematta toveriinsa mitään
huomiota. Siinä tyyntyi hän vähitellen kokonaan. Samalla palautui hänen
tavallinen hyväntahtoisuutensa ja nyt rupesi hänestä menettelynsä
kirjeentuojaa kohtaan näyttämään kokonaan malttamattomalta. Ja samalla
epäviisaalta, sillä tuollainen tekohan oli omiaan vain ärsyttämään
kapinallisia talonpoikia.
"Mikä hupsu minä, vanha mies, olenkaan!" mutisi hän itsekseen. "Jos
koskaan, niin olen minä ainakin nyt käyttäytynyt kuin tuuliviiri."
Hän nousi kiiruusti ja lähti huoneesta. Tultuaan alas lumiselle
linnanpihalle, kohtasi hän Simo Olavinpojan, joka parin sotilaan kera
tuli portilta.
"Minä peruutan käskyni, ette kai sitä vielä ole toimeenpannut?" sanoi
hän.
"Kyllä, juuri laskimme talonpojan portin ulkopuolelle. Mutta jos teillä
on hänelle vielä jotakin sanomista, niin miehet palauttavat hänen kyllä
pian."
Samassa huomasi herra Götrik lumella kaksi rinnakkaista veriviirua,
jotka linnantuvasta kulkivat portille.
"No saittepas nyt, senkin hurtat, kerrankin mielityötä, koska siihen
oli sellainen kiira!" sanoi hän äreästi ja palasi synkkänä sisälle.