Joroisten Häyrylään olivat pohjoisesta, Tavisalmelta ja Pieksämäeltä
tulleet nuijamiehet leiriytyneet. Siellä oli heihin yhtynyt joukko
Juvan ja Rantasalmen miehiä. He olivat ryöstäneet puti puhtaaksi
sikäläisen knaapin kartanon, mutta jättäneet sen vielä toistaiseksi
polttamatta, käyttäen sitä nyt kortteerinaan. Pihalla oli sikinsokin
ahkioita ja rekiä, joiden ääressä hevoset syödä narskuttivat
ryöstösaaliina otettua kauraa, ja kinoksessa seinän vierustalla
törrötti pystyssä pitkä rivi suksia. Navetan seinustalla näkyi
verilaimiskoita ja teurastettujen nautain sisälmyksiä, joiden kimpussa
ärhenteli joukko koiria.
Sisällä nokisessa pirtissä oli kuumaa ja ummehtunutta ja sankka huuru
purkautui ulos selkosen selälleen työnnetyistä seinäluukuista. Miehiä
istui penkit ja jakkarat täynnä ja huoneen täytti sekava äänten sorina.
Toiset söivät eväitään, joita oli lisätty vasta keitetyillä
raavaanlihoilla, toiset joivat olutta tynnyreistä, rentoilivat ja
riitelivät. Sitä mukaa kuin olut väheni, lisääntyi heidän rohkeutensa
ja voimansa. He uhkasivat hajottaa Olavinlinnan maantasalle, marssia
sitten Turkuun ja tehdä siellä saman tempun sekä viedä marskin ja muut
herrat Tukholmaan hirtettäviksi.
Pöydän takana istuivat pohjalaisten lähettämät johtomiehet, Pekka ja
Paavo Palainen sekä rautalampilainen Esko Utmark, joka oli herraslähtöä
sekä toimi nyt kirjurina nuijamiesten joukossa. Heidän seurassaan
pöydän ympärillä istui joukko vakavampia miehiä ja siinä suunniteltiin
lähipäivien yrityksiä.
"Muistakaakin, miehet, että Olavinlinnasta ei jätetä kiveä kiven
päälle!" terotti eräs oluenjuojista tovereilleen.
"Se on tietty", vakuuttivat toiset, "se hajotetaan jokaiselle neljälle
ilmansuunnalle."
"Ja huovit haudataan elävinä raunioiden alle."
"Niin, ja linnan mustan pässin me syömme tulomurkinaksemme."
"Sepä kuuluukin sairastaneen joulusta saakka."
"Ohoo, siinäpä onkin ennustus linnan häviöstä!"
"Mutta itse Kyöri meidän sentään sietäisi jättää henkiin."
"Joo, Kyöri me säästetään, se on oikea kansan mies. Kuulkaas, te siellä
pöydän takana, me olemme tässä päättäneet, että Kyörille Olavinlinnassa
ei saa tapahtua mitään pahaa."
Vanhempi Palaisista oli vastaamaisillaan jotakin, kun Tuomas
Heikinpoika, joka äsken joukkoon saapuneena oli ääneti seisonut uunin
kupeella, virkkoi samassa:
"Jos minäkin saan tässä mieleni ilmaista, niin meidän on säästettävä
herra Kyöriä, sillä hän on aina ollut myötäsukainen tälle yhteiselle
kansalle. Jopa meidän minun mielestäni sopisi kehottaa häntä tulemaan
omalle puolellemme, vaikkapa päälliköksi meille."
Palainen heitti epäluuloisia silmäyksiä puhujaan, mutta eräs
oluenjuojista huusi:
"Se meidän pitää tehdä ja laittaa Kyörille semmoinen kirja, että me
otamme hänet päälliköksi, jos hän tulee meidän puolellemme."
"Se pitää tehdä, Kyörille pitää lähettää kirja!" huusivat köörissä
oluttynnyrin ympärillä istujat.
Johtomiehet pöydän ympärillä neuvottelivat nyt matalalla äänellä ja
huomasivat viisaimmaksi toimittaa Olavinlinnan päällikölle, herra
Götrik Finckelle kehotuksen liittymään heihin. Kun kirjeen sisällöstä
oli suunnilleen sovittu, otti Esko Utmark kirjotusneuvonsa esille,
terotti hanhenkynän ja taidostaan ylpeänä teki ilmassa kaikenlaisia
vinkankonkkeja, ennenkuin laski kynän paperille ja alkoi siihen
todellisia kirjaimia raapustella. Hänen ympärilleen ahtautui miehiä,
jotka toistensa olkapäiden yli kurkotellen koettivat päästä läheltä
näkemään tuota merkillistä taitoa. Tavan takaa raivasi hän olkapäillään
itselleen paremman tilan ja kituutti ääneti hankenkynää paperilla.
Kun pitkä kirjelmä vihdoinkin oli valmis, nosti hän päätään ja kysyi,
kenen nimet siihen alle pannaan.
"Kaikkein nimet, sillä sehän on meidän yhteinen tahtomme", huusivat
miehet.
"Mutta tässä ei ole tilaa läheskään kaikkien nimille", epäsi Utmark.
"No panee sitten vain, että se on yhteisen kansan tahto", ehdotti joku
miesjoukosta.
Kirjuri silmäsi epäröiden Palaisiin, mutta kun vanhempi näistä
nyökäytti päätään, kastoi hän kynän musteeseen ja kirjotti vielä
muutamia sanoja. Ripoteltuaan hiekkaa paperille alkoi hän lukea
kirjelmää ääneensä.
"Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina", alkoi se. "Hurskas Götrik
Fincke! Annamme Teidän hurskaudellenne tiedoksi, että meitä on
lähettänyt Hänen armonsa, Kunink. Maj:tti, etsimään linnaleirin väkeä,
ratsumiehiä ja muita, jotka ovat olleet sen hyvän herran Klaus
Flemingin kanssa yksissä neuvoin ja ynseästi käyttäineet rahvasta
kohtaan, ryöstäen, raastaen ja väkisin vieden, mitä ovat käsiinsä
saaneet." Sen jälkeen tiukattiin kirjeessä herra Götrikiltä vastausta,
tahtoiko hän uskoineen ja väkineen olla heidän puolellaan. Edelleen
vaadittiin siinä, että Fincke lähettäisi kansan rangaistavaksi ne
huovit, jotka olivat linnan turviin paenneet. Kirje loppui sanoihin:
"Ei muuta tällä ajalla, vaan Teidän hurskauttanne tämän kautta jättäen
Jumalan haltuun, annettu Joroisista Tammikuun 11 p. 1597."
Allekirjotuksena oli sanat: "Se on Yhteisen kansan tahto."
"Mutta eihän siinä seisonutkaan, että me tahdomme Kyörin
päälliköksemme", tivasi eräs miehistä ja kirjeen sisällöstä sukeutui
pitkä riita. Lopuksi päätettiin se kuitenkin lähettää semmoisenaan,
sillä Fincken päällikkyydestähän kerittiin myöhemminkin sopia, jahka
nyt ensinnä saataisiin kuulla, suostuiko hän tulemaan yhteisen kansan
puolelle.
Kun sen jälkeen tuli kysymys kirjeen viejistä, vaikenivat miehet kuin
puulla päähän lyötyinä, sillä kukaan ei tuntenut halua pistää nenäänsä
sinne äärimmilleen ärtyneiden huovien keskelle.
"Eikös se ole selvintä, että kirjan vie se, joka asian on alullekin
pannut?" virkkoi vanhempi Palainen, heittäen vahingoniloisen katseen
Tuomas Heikinpoikaan.
"Mitäpä siinä, minä otan viedäkseni kirjan enkä hellitä sitä ennenkuin
herra Kyörin omaan käteen", lausui Tuomas Heikinpoika suoraksi
ojentuen.
Kaikki hengähtivät helpotuksesta ja Tuomas alkoi varustautua matkaan.
Huolellisesti kokoon taitettu kirje poveen säilytettynä nousi hän
suksilleen ja lähti lykkimään kohti Olavinlinnaa.