Tuomas Heikinpoika oli aina ollut uskollisen ja osaansa tyytyväisen
alammaisen esikuva. Uuraasti oli hän raatanut isältä perityllä
konnullaan sekä suorittanut napisematta ulostekonsa, mitkä totta
tosiaan eivät olleet vähäiset tähän aikaan, jolloin koko maa huokasi
rautamarskin ikeen alla.
Mutta kaikenkarvaiset ulosteot, ruokalisät ja linnaleirin rasitukset
lisääntyivät yhtä mittaa. Tavallisesti tulivat elohinkaloiden pohjat
näkösälle jo kevättalvella ja silloin oli täytymys turvautua petäjän
kylkeen. Kaiken senkin oli hän vielä kestänyt äänettömällä
alistuvaisuudella, mutta kun lisäksi tuli ohi matkaavien sotamiesten
vallattomuudet, hänen talonsa kun oli Savonlinnasta Turkuun päin
johtavan valtatien varressa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua.
Varsinkin oli häntä alkanut ärsyttää se seikka, että muutamia oman
paikkakunnan talollisia oli viime aikoina ruvennut knaappeina
rehentelemään.
Tuskastuneena oli hän alkutalvesta käynyt omaa ja naapuriensa tilaa
valittamassa maakuntansa ylimmälle käskynhaltialle, herra Götrik
Finckelle, jota hän oli kuullut kiitettävän lempeäksi kansanmieheksi.
Kyöri-herra oli kohdellut häntä suopeasti sekä antanut turvakirjan,
jonka piti varjella hänen kotiaan sotaväen vallattomuudelta ja
laittomalta verotukselta. Nyt oli hän kuitenkin saanut katkerasti
kokea, ettei turvakirjastakaan ollut mitään apua.
Kului muutamia päiviä ja yhä polttavampina alkoivat Tuomas Heikinpojan
povessa riehua kostontunteet. Silloin rupesi pohjoisesta päin kuulumaan
outoja sanomia. Pohjanmaan miehet olivat nousseet marskin sortovaltaa
vastaan, surmanneet maakuntaansa linnaleiriin lähetetyt huovit sekä
marssineet Kyrönkankaan yli Etelä-Suomeen. Heidän sanottiin lähteneen
marskia vastaan kansan ystävän, Kaarle herttuan kehotuksesta ja heidän
joukossaan kerrottiin olevan Eerik-kuninkaan pojan, prinssi Kustaan.
Mikäli tuhatkielinen huhu kiersi kulovalkeana ympäri maata, sikäli
alkoivat syvät rivit kaikkialla kuohua ja liikahdella. Tuhansissa
matalissa pirteissä helähtelivät jousenjänteet, keihäitä ja miekkoja
tahkottiin teräviksi ja vanhoihin sotanuijiin lyötiin uusia piikkejä.
Elettiin kuumeisessa odotuksessa ja ilmassa oli tuntu kuin suuren
jäänlähdön edellä. Rahvas nosti kaikkialla päätään ja rinnat paisuivat
vapauden toivosta. Kuin petolliset virvatulet keskellä sydäntalven
pimeyttä leimahtivat vapauden valot, yhtä pian taas sammuakseen.
Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Pohjois-Hämeen ja -Savon
miehet noudattivat pohjalaisten esimerkkiä ja nuijiinsa tarttuen
lähtivät samoamaan etelää kohti. Kuin lumivyöry paisuivat heidän
joukkonsa matkalla, ja kaikkialla, missä he liikkuivat, punasivat
taivaanrantoja aatelisherrain, verovoutien ja knaappien palavat
kartanot.
"Muori näki oikein, vaikka onkin sokea", sanoi Tuomas Heikinpoika ja
otti seinältä alas karhukeihään ja vanhan metsästysjousensa.
Tällöin saapui taloon täyttä laukkaa ajaen herra Götrikin
sanansaattaja.
"Herra Götrik Fincke käskee kaikkien kunniallisten ja esivallalleen
uskollisten talonpoikain olemaan aseineen ja eväineen valmiina
lähteäkseen yhdessä sotaväen kanssa kurittamaan jumalattomia
kapinannostajia", julisti sanansaattaja ja kiidätti eteenpäin.
"Valmis olen, mutta kenen kanssa ja ketä vastaan, se on toinen asia",
lausui Tuomas Heikinpoika ja ryhtyi keihästään terottamaan.
Kun saapui tieto, että nuijamiesten joukko oli saapunut Suursavon
kirkolle ja toinen Joroisiin, ei hän malttanut enää pysyä alallaan.
"Minä näin sinut viime yönä kädetönnä ja kasvoiltasi valkeana kuin
liina. Pysy sen vuoksi kotona ja anna muiden sotia", neuvoi äiti ja
hänen sokeat silmänsä vilkkuivat levottomasti.
"Haavani kirvelevät vielä!" vastasi Tuomas Heikinpoika, ripusti
eväskontin selkäänsä, heitti sen päälle jousensa ja lähti hiihtämään
Joroisiin päin.