Tuomas Heikinpojan pirtissä Juvan Salajärvellä oli perhe juuri
asettunut puhdetöihin lieden ympärille. Isännän äiti, vanha upposokea
muori, laski värttinän helmaansa ja heristi korviaan.
"Mistähän kuuluneekaan tuo jousenjänteiden helinä ja rautapaitojen
räminä?" virkkoi hän hetken kuunneltuaan.
"Mitähän se nyt taas on kuulevinaan?" hymähti joku joukosta.
"Ilman vain höpisee", lausui emäntä.
"Eipä tiedä, on se ennenkin kuullut semmoista, joka on pitänyt
paikkansa", sanoi isäntä vakavasti.
"Ja koko pohjoinen taivaanranta punottaa", jatkoi muori omissa
ajatuksissaan.
Kukaan ei puhunut mitään ja kaikkien mielialaan hiipi kaamea tunne.
Juuri tällöin kuului reen ratinaa pihalta ja kohta sen jälkeen astui
pirttiin kolme miestä. Jokaisen valtasi epämieluisa tunne, sillä
tulijat kantoivat huovin pukua raskaine kannussaappaineen ja
nahkaköltereineen.
Tervehdyksen sijasta lausui yksi tulijoista röyhkeästi:
"Olutta pöytään vieraille!"
Tuomas Heikinpojan katse synkkeni, sillä hän tunsi puhujan oman pitäjän
mieheksi. Se oli yhtä väärentämätön talonpoika kuin hänkin, mutta oli
mennyt herrain puolelle ja ruvennut knaapiksi. Kannukset saatuaan oli
se alkanut käyttäytyä yhtä ylimielisesti ja väkivaltaisesti kuin
muutkin sotilaat.
"Ei meillä ole tapa kutsumattomille vieraille olutta tarjota!" vastasi
Tuomas Heikinpoika lujasti.
"Sitten me otamme itse ja juomme tervetuliaismaljamme", sanoivat huovit
ja lähenivät kellarinluukkua, nostaakseen permannon alta jouluoluet
esiin.
Tuomas Heikinpoika nousi seisomaan ja kohotti kirveensä, jolla hän
juuri oli veistänyt viikatevartta.
"Koettakaapas ottaa väkisin!" huusi hän. "Minulla on turvakirja teidän
koiruuksianne vastaan ja jollette pysy siivolla, niin autuuteni kautta
vannon, että saatte maistaa kirveenterästä."
Huovit olivat jo ennestään hiukan juovuksissa, ja ärtyneinä isännän
vastarinnasta paljastivat he uhaten ja kiroillen aseensa. Kun Tuomas
Heikinpoika ei peräytynyt kellarinluukulta, syntyi tappelu. Se päättyi
huovien voitolla. Tuomas Heikinpoika tehtiin aseettomaksi, sai muutamia
verihaavoja sekä ankaran selkäsaunan. Loppujen lopuksi kantoivat huovit
kellarista oluttynnyrin rekeensä ja lähtivät hoilaten matkaansa.
Haavansa sidottuaan istui Tuomas Heikinpoika synkkänä alallaan ja
tuijotti tuleen. Muorivanhus ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Omia näkyjään seuraten virkkoi hän äkkiä,
katkaisten pirtissä vallinneen synkän äänettömyyden:
"Tulenloimo pohjosesta lähenee ja lumihanget punottavat verestä."
"Kunpa ne alkaisivat huoviroistojen verestä punottaa!" murahti Tuomas
Heikinpoika uhkaavasti.