XI.

Kun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan

linnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus ja

epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia lähtemästä

isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä. Ristiretkeläisten

mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan voinut lähteä, ja

isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään hyödyttömäksi, pianpa

mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun saattoi hän kaikista vähimmin

palata, sillä täällähän oli hänen vasta kääntynyt äitinsä, joka

tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa oli jälleen lauennut ja

rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa saloille, tuntien tarvetta

yksinäisyydessä koota itseään ja lähestyä vapahtajaansa, joka aina

ennenkin oli auttanut hänet ylös ristiriitojen aallokosta. Mutta

vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut vastausta

avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen muun muassa

Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään täällä lähti hän

jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat yhä uudelleen isänsä

linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan taisteluun, ja vaistomaisesti

ohjasi hän askeleensa sille suunnalle. Vietettyään yön yksinäisellä

nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa läheiselle kukkulalle. Hän

näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen sekä etäämpänä isänsä

linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten heittokoneet parasta aikaa

rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä neuvotonna ja epävarmana jäi

hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.

Yhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä.

Kääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon

kiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä

Päijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen

lähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan ja

päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he kohdanneet

Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.

Päästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he

liikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti, jonne ristisoturit

parastaikaa tunkeusivat sisälle, ja huusi tavattoman kiihkon vallassa:

"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!"

Nähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun melskeen,

laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi hurja kiilto.

Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan kalistellen

karkaamaan linnamäkeä kohti.

Pietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet

yhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin

väkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät

puolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena.

Hän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti

miekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa

vallassa, miekan tynki kädessään.

"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!" huusi Pietari

läpitunkevalla äänellä.

Herra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin

saivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:

"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten hyvä,

että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!"

Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan, Pietarin

ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui Jurva

raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.

"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa

tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen,

heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa ei

kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä

voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra Konradin

kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäistäen kaatui hän maahan.

Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen Pietarin

vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien pakanalliset

vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna, otti se nyt

sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet laajeten ja koko

olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari ympärillään oleville

hämäläisille:

"Lyökää alas kaikki muukalaiset, tappakaa ne!"

Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun ja

hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se silmitön

vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään kaikki

maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja yllytti

hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja alkoivat

vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen sekasorron

valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan

pakoonjuoksun.

Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä ja

uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen oli

tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt venesillalta,

pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten katsahti hän veriseen

tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään sekä lähestyi isänsä

ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän vielä elävän, vaikkakin

viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken sammuvilla silmillään lausui

isä heikolla ja katkonaisella äänellä:

"Minä ... näin sen ja ... peruutan kiroukseni... Sinä olet ... Jurva

Kaikkivallan poika! Vie loppuun ... minun työni ja ... ja nouse ...

kaikkien suomalaisten kunink..."

Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana,

joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena,

huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä. Vaistomaisesti

sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa liikkuivat kuin

rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin turtuneet. Yhtäkkiä

muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui rakennuksia kohti.

Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.

"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut

uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.

Mutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla

oleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui

hätäisesti:

"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut

verta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja sitten

minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!" ja hän tarttui

maltittomasti äitiään kädestä.

"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä", hätääntyi äiti. "Täällähän ovat

kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna."

"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!" vastasi Pietari konemaisesti.

"Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!"

Hän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä

nyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat heille

tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle puolen, kysyi

eräs heistä:

"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt

kulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?"

"Ristittyjen pappi, he he!" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi

miesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.

"Ristittyjen pappiko?"

"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika."

"Jurvan poikako? Onko se totta?"

"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta

Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan

yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"

"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan

sijalle uuden päällikön."

"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on

ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman

päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on viisainta

jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan."

Hetken kuluttua lisäsi hän kuitenkin painavasti:

"Mutta kerran vielä me palaamme sieltä ja otamme tämän rannikkoalueemme

takaisin muukalaisilta!"

Silmäten aurinkoa, joka alkoi painua taivaanrannalle, jatkoi Kuosma:

"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan

poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa keskelle.

Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen rakentaja ja oikea

omistaja on."

Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet

kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.

Katso, vanhat ovat kadonneet...

"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta

perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja

kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle ja

antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.

Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli

vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin

peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät

tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat kaivonvintit

kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista ei tuprunnut

savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien haukuntaa, vaan

kylä oli autio ja kuollut.

Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän

myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen

takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko, miehiä,

vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina istuivat tai

seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä liikkui

asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko oli

hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä

märkyydestä, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen.

Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä alttari

sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä viiriä, joissa

näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvia.

Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa jaloillaan

Lallia, joka paljaine päineen kiemurteli omantunnon vaivoissa. Munkit

olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta kastetuille kuvan

merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä pelkoa ja kunnioitusta

uuden uskon edustajia kohtaan.

Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella näkyi

tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden takaa

muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä, jolle

pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu. Vuoren

laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa näkyi Pyhä

Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita, jotka

kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren juurelle.

Tänään aamusella oli vasta päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu, mihin

Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut, hyökätessään

Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten, hakulien ja

rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat vetäytyneet.

Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset olivat nyt vihdoinkin,

kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet murtautumaan varustukseen ja

saamaan sen verisen taistelun jälkeen haltuunsa. Naiset, lapset ja

vanhukset, jotka ruotsalaisten lähestyessä olivat ympäristön kylistä

paenneet linnan suojaan, sekä ne asekuntoisista miehistä, jotka

taisteluiden kestäessä oli vangiksi saatu, olivat äsken miekan ja

vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.

Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät

oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt

jälleen vapauteen.

Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän

kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan

harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta sen

sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha, tuloksena

pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun

taisteluista.

Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle,

oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja

tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli

katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.

"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin

vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua

rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä

kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa

piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme

haudalle."

Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria

katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan

pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän pitkän

ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta jalkaisin,

kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja. Mutta tällä

matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin tasapainoon.

Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että ristinusko oli

ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana Pohjolassa, jonka

keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana tunki ristinusko eteenpäin

ja ainoastaan niillä kansoilla oli tulevaisuutta, jotka sen olivat

ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen sijaan kaikki se, mikä oli

rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle, oli häviöön tuomittu. Niin oli

hänen isänsä suuri unelma rauennut ja niin tulisi kaikkien muidenkin

yritysten käymään, elleivät ne rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän

asian entistä syvempi tajuaminen oli hänessä uudelleen herättänyt

henkiin voimakkaan halun päästä saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle

kansalleen. Yhtä paljon kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin

halu saada kansansa maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään

eteenpäin sekä siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen

varalle. Täten oli häneen itsensä tietämättä varustautunut jotakin

isänsä aatteista, vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin,

olosuhteiden vaatimiin muotoihin.

Entistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja

tasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan. Mutta

ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että Birger,

Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle ristiretkelle

hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia suomenkieltä

taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen suulle. Tämä tieto

ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä tuntien heimolaistensa

itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään hyvää sellaisesta retkestä.

Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen rauhan sanomaa rauhallista

tietä, ja vaikka evankeliumin saarna siten edistyikin ihmissilmälle

nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin kuitenkin syvemmät ja

luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli jo se itsessään

vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset samosivat miekka

kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin kun hän tiesi, että

siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja verenvuodatusta.

Mutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin

päätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten

vaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää

miekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi

ristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti

kävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen

askel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa

ottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta

olisi tutkain katkennut.

Ilokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja täällä

sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle sisämaahan

hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi muuttuivat

ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan, Hakoisten

linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät ja

kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät takaisin

kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen omasta isästään

ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli heissä syvään

juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät he samaksi kuin

muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja vanhasta vapaudestaan.

He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin huudoin, sitoivat hänet ja

uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta joukossa oli useita hänen

isänsä entisiä miehiä Linnajoelta. He ilmottivat, kenen poika hän oli

ja kuinka hän Linnajoella oli taistellut muukalaisia ristityitä

vastaan. Täten saivat he hänet pelastetuksi surmansuusta, mutta

vapautensa hän menetti ja sai astua pimeään vankikomeroon.

Siellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta vaihettaa

sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta taistelun

melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille. Kyyröttäessään

pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut arvailla

taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli tuon

tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut

säilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen sortuessa

oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan alle. --

Kun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli

Pietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla:

"Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet." Hän oli

osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli häviöön

tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan heille

menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa. Tämä saarna

oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja voimallisina sekä

uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat hänen suustaan.

Voitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota

harmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä, joka

puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti niin

vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut

väkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja

kun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen, oli

liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli

vapaehtoisesti suostunut kasteeseen.

Tämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut

omassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään

täydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka

suhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti ja

joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne olivat

kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen, oikeita

häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti maailmassa

kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet erään

valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa oli

toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut Pietaria

surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa lopulta

muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan ja kuinka

tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan kuulijoita.

Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:

"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja rakkaudesta

lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin miekka kourassa

karkaatte meidän päällemme!"

Nämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli

täytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin, sekä

Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu häntä

vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden edessä.

Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän yksinään

siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota kiusallista

kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata vasta

perässä...

Selin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän

läsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan

vielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän

hitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös. Tietäjä istui yhä miesjoukon

keskellä, jurona ja katse maahan luotuna. Kaikki olivat ääneti ja

ikäänkuin odottivat jotakin.

Kun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä

korpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki

raskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin, jonka

musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut. Se teki

miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten kuuseen, joka

yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä silmillään tähysti se

päätään käännellen alas kuin lukien maassa kyyröttäviä miehiä.

"Lintusi tuli, Yrö!" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.

"Sitäpä olenkin tässä odottanut", vastasi ukko, jonka jähmettyneet

kasvot olivat äkkiä elostuneet. "Se on vanha lintu ja viisas lintu",

jatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. "Se on jo yli

sadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun

ukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt.

Kun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän

maahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Rantamäen

kukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen päänsä

kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun hän oli

juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se

pudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä

tyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt

lopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan

rakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni tietä

sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan.

Kuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin

uskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa pitää,

niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan. Isäni sai

kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun aikanani

tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme sieltä pois

ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän lähdettävä

täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on kulettava?"

Aivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän:

k-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven

pohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa,

jonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten

pian kokonaan näkyvistä.

"Sinne se nyt tie vetää", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten

oli seurannut korpin lentoa. "Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä

ja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren

Päijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa.

Sinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme,

pesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä."

"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?" kysyi eräs

miehistä puoliksi leikillään.

"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja", vastasi ukko

lyhyesti.

Hän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi

seuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään

ristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla. Äsken,

Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja julistanut

kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan kasteen,

saisivat rauhassa lähteä koteihinsa, joten he nyt olivat vapaita

menemään, minne halusivat.

"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?" kysyi nyt Pietari

miehiltä. "Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin."

Ukko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen

Pietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:

"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa, jos

hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia."

"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia",

lisäsi toinen.

"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään", jatkoi ensimäinen,

"niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä."

"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne", yritti Pietari heitä

ivalla masentaa.

"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna", vastasi mies järkkymättä.

"Entä kun korppinne kerran kuolee?"

"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän."

"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä

tuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö", sanoi Pietari pohjoiseen

viitaten.

"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin

kuolemme ainakin vapaina miehinä."

Pietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan.

Kummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten

jälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään

järven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat

miehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan voiton

ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat

kääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja

niitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen

joukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti

heikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen ja

kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.

Pietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat eivät

saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset vaivaiset

ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja hänen halutti

puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden joukolle, mutta

hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja mykäksi. Ja niin he

jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut, seisoivat alallaan

äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein menevien jälkeen.

Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne eteenpäin ja katosivat

pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla vielä viivähti

iltaruskon haikea punerrus.

Kuolinvalvojaisissa.

"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa

taistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi

varsinaissuomalaiset ja pakotetuksi heidät kasteeseen", alotti

kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki, ja hänen ainoa

kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena jokaisen sanan,

joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään opettajansa huulilta.

Suomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen, oli

aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa Koroisten

niemellä. Hänen hyvä ystävänsä aina varhaisimman nuoruuden ajoilta, isä

Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön rakkaan vainajan

kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa peräseinällä ja sen

kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä. Isä Laurentius jatkoi

kertomustaan. Hän puhui hiljaa kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä.

Kuoripoika Stefanus kumartui vieläkin lähemmäs, voidakseen kuulla joka

sanan.

"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen.

Siitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina

lapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja

hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he

lahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä on

ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut

kihlakuntansa päällikkö.

"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut ankarasti

ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta. Silloin oli

hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä luvannut hänelle

poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui taudissa äkillinen

käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani ennalleen ihmeen nopeasti.

Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen vuotta, toi hänet äitinsä

saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen luo, kertoen lupauksestaan

ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi hän jättää pojan luostariin

kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen äitinsä ennalta tekemänsä

lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan niinkuin profeetta Samuelin toi

hänen äitinsä Herran majaan. Ja samoin kuin Samuelista, tuli

Maunustakin kansansa ylimmäinen pappi."

Oltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä

Laurentius edelleen:

"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta nuoruudestani.

Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän muukalaisena tullut

tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi, joka vieraita maita

kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin aikoihin lähti herra Birger,

Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle pakanallisia hämäläisiä vastaan,

joiden kerrotaan kovin vainonneen ristityitä täällä Turun maassa. Isäni

seurasi mukana retkelle ja otti osaa kaikkiin taisteluihin.

Vallotettuaan hämäläisten päälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen

uudestaan ja miehitti ristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän

toisen pienemmän linnan Kumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä

Hämeenmaan ja Ruotsin välillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti

hän isäni ja siellä näin minäkin ensi kerran päivänvalon.

"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin kaunis,

lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä Hämeessä ja

silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän mielisuosiolla

seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut hänet siihen, sillä

hän oli kova ja hillitön mies -- Herra hänen sielunsa kiirastulesta

pelastakoon! --, sitä en varmuudella tiedä. Äitini ei siitä minulle

koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä hänen kuollessaan olin vielä

kovin nuori. Isästään ja veljistään ei hän pitkiin aikoihin tiennyt

mitään, vaan luuli heidän kaatuneen taistelussa ruotsalaisia vastaan.

Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana pysyen oli hän paennut erämaihin,

saadakseen siellä elää ja kuolla rauhassa. Samoin kuin tyttärensä

häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään kuolleena. Mutta sitten oli hän

sattumalta saanut kuulla hänestä ja lähtenyt oitis etsimään häntä.

"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä

hämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan

häntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli

ennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan

onnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta

velvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden

päivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut

vaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus ja

lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli saapuville

isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän ukon vankiholviin.

Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän kääntyisi ristinuskoon.

Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia ristittyjä. Silloin antoi

isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi taipumatonna. Äitini ei

kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin hän rukoilikin ja vuodatti

kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi taipumatonna ja samoin ukko

vankiholvissa. Minä luulen, että hän lopuksi kuoli nälkään, pysyen

viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä pakanallisessa uskossa. Jospa me

ristitytkin voisimme tarpeen tullessa osottaa sellaista uskallusta!

"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt

enää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi

orvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan

minut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois."

Isä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti

kuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi

jälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen

ikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:

"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi

paljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia

ristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi isäni

eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman päivän

kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa --

maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammomaan. Minä päätin nyt

kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet

olivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille sen

omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse noviisiksi.

"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa nukkuneen

vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut vihittiin veljeskunnan

jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien kanssa saapuvilla silloin, kun

priiori otti vastaan tuon Neitsyt Maarialle pyhitetyn poikasen. Muistan

hyvin, kuinka me kaikki tulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja

kuinka me samalla heti mielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan

poikaan.

"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan säännöt

asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin ottaa heti

luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli siten

ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin ja juuri

hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.

"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa tehtävää

ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja kirjottamaan niin

keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä kiinnyin häneen päivä

päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin jatkui ystävyytemme rikkumatonna

läpi elämän. Hän oli aina sävyisä ja tyyni enkä minä koskaan nähnyt

häntä vihastuneena tai kuullut hänen käyttävän sopimattomia sanoja.

_Ora et labora_ oli se ohje, jota hän noudatti kaiken elinaikansa.

Hän ei lyönyt koskaan laimin hartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli

hän puhdas ja siveä, todellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.

"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin ammentaminen

oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen noviisiaikansa

päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt latinankieleen, että hän

veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli lukenut jo läpi kaikki ne kirjat,

mitä veljeskunnan kirjastossa siihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän

tarkoin ja osasi siitä pitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä

matkustamaan ulkomaille, jossa hänellä olisi parempi tilaisuus

laajentaa oppiaan. Hän noudattikin mielellään meidän kehotustamme ja

viivyttyään muutamia vuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne

synnyinmaahansa sekä ryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi

saarnaajavirkaansa.

"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun kahden

vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka

avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan huolimatta

oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä takia

suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja

ystävyytemme lujittui yhä.

"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran

viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran vuonna

1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me

tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja Suomen

seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt Upsalan

arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me noudattaa

sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä _via kompromissi_, se on:

joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään saisi valita

piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin tapahtui, että

piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin kyllä tahtonut

päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se ei käynyt päinsä

ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni kirkkoon,

rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.

"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni,

että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän

oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi

minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni

tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli

tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn

alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt

kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini

kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: _Elige fratrem

Magnum!_ -- Valitse veli Maunu!

"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon,

nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli

typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä

alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua

ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä

selvemmin sanat: _Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!_

"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli

seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se

vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä

liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena

luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet

kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen

sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että

minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen

veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei

osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät

tervehtimään esimiehenään veli Maunua."

Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä,

tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä

alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli

saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen

toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin

ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän

jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen

vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön vaaroja

vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin ensimäinen

suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.

"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan

keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän

kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso

seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on

hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on saanut

olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta vuoteen

runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut ja

järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti valmistunut

tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse ensimäisenä

pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt ja juurruttanut

ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka. Kauan tulee kansa

tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja vaivaiset siunaavat hänen

muistoaan."

Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti

hän päätään ja lopetti kertomuksensa sanoilla:

"Minusta tuntui aina, että hänessä ovat yhtyneet kaikki ne hyvät avut,

mitkä piilevät siinä kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä

varmasti tämä erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen pojan, on

ajan ja Herramme muovailemana vielä kerran kykenevä paljoon hyvään."

Hän vaikeni ja kumpikin käänsi hiljalleen katseensa vainajaan, joka

lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva rinnalleen

painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat näkyvissä.

Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut ehtinyt

niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet, ikäänkuin

hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.

Isä ja poika.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla.

Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias reipas nuorukainen,

toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan

vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan

alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan

päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan

rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa,

työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta

lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen

hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä

tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi,

sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella

keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis

hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas.

Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja

upottivat ne polvia myöten jokeen.

"Ihanaapa olisi kokonaankin heittäytyä tuonne veteen", puhkesi nuorempi

sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen

pintaa?"

"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."

Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikoineen sekä joukko lehmiä, jotka

siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä lahdenpinta oli

rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja taampaa samalta

suunnalta, lahden ja niittyjen takaa näkyi Piikkiön kirkontorni.

Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys, joka ehtymättömänä

hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä vedenloiske vasemmalta,

jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.

"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden,

johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.

"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi vanhempi.

"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina

vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä ja

omenoita ja ... ja hunajaa."

"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."

"Olisikohan tuolla saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi

tekeytyen.

"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta kaiketi

sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi

samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä taasen

olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu paratiisin

porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä ihania

yrttitarhoja ryvettää."

"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi

pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon

helpommalla maailman läpi."

"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."

"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla

onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja

paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään

liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena

kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että

minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan

pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä

kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja ihana

kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt pirstaleiksi,

aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi sen kiveen. Sen

tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan, on vajanaista, se kun

on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman pirstaleita. Nyt minä sen

munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän. Tämäkin suven ihanuus

tässä ympärillämme on sellainen paratiisin pirstale. Ja meidän

velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa niistä pirstaleista panna

jälleen paratiisi kokoon."

"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi",

jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.

Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen

arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa

tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan,

rävähytti silmänsä auki ja huudahti:

"Saammepas vieraita."

Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti

lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui

melaa pidellen perässä.

"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän,

"sillä pian törähyttää Hookana tulomerkin torvellaan."

"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin

hänelle parahiksi."

He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen, alkaen

hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.

"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä

istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin

hänet erotan, vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."

Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski

laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:

"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä

istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostaan syödä minun

pääni."

"Mitä, ukon poikako?"

"Kenen ukon, sinä viisastelija?"

"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"

"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on

hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin sinä

olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla ei saa

olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää, että

mestari Olavi on piispan sisaren poika --"

"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."

-- "Ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti

mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."

"Mutta kaikkihan sen tietävät, että..."

"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään,

vieläkö Olavi-mestari tuntee minua."

Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista

kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä

maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman

askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä

hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."

"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla

käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta ... teidän arvoisuutennehan

tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me

yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."

"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle

edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka

voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se on

jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä

valleilla näkynyt ristinsielua."

"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti

moittivan katseen ylös porttitorniin, "ja sitten me..."

Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta, mutta

kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:

"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan

odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."

"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan

oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu,

nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."

"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan

edelleen.

Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan

toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä

uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.

"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!" ärähti hän.

"Oletteko tullut ajatelleeksi?" kysyi nuorempi rauhallisesti, "että jos

ukolta tuolla sisällä ... tarkotan hänen armoltaan piispalta

otettaisiin hartioilta kolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten

mestari Olavin rinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?"

"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika

on enonsa näköinen."

Jooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä asioista

antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.

Tällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan

sisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan siimekseen.

Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli sammaltunut

kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut kirja

polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan, jalavan,

jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunu

I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin

hävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja

kirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin

tutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet,

lyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.

Lapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi

jykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa

vanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä kätensä

yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen häntä

panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi hän kapeita kiviportaita

myöten matkaansa toiseen kerrokseen.

Ovi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli

raollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut ketään

ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari Olavi

pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä ympärilleen.

Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka soppeen! Noissa

syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä unelmoiden

istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen, kallisarvoiset

seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät -- kaikki olivat ennallaan ja

samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten, jolloin hän, päästyään

rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli tullut kotimaassa käymään.

Salin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään

uuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna:

rautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman

vaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun

syntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu

käsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua.

Kun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli eno

luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies ja

maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän

vihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.

Hiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui

kynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena,

polvillaan avattuna Thomas Lombarduksen _Liber Sententiarum_. Hän

oli uinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja

kasvoja korkeine otsineen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti

musta kalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja

tasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus

todisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen

vieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi

käyttänyt Lombardusta tutkiessaan.

Vanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde levisi

hänen kasvoilleen.

"_Sic_!" huudahti hän kohoten seisomaan. "_Ubi mater, ibi

filius_. Uinahdin hieman ja olin silloin näkevinään Elinan, sinun

äitisi, kulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin

saavani kuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa,

että sinä itse seisoisit ilmielävänä edessäni."

Hän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:

"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi saapuneessa

kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta lähdöstäsi."

"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni

yliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä

tuuluttelemaan."

"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole

ollut tietoa."

"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain kunnian

kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen kansakunnan

prokuraattorina."

"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen."

"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä _natio anglicana_,

vaan sen sijaan _natio allemannica_. Jälkimäinen nimitys alkoi

pyrkiä käytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset

roviolla polttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne

d'Arcia ruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai

Parisin haltuunsa, on nimitys _natio anglicana_ hävinnyt melkein

kokonaan käytännöstä."

"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä

täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot.

Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"

"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin porvarit

kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli yleinen

kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa, kaikilla palavat

vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon Teinilaaksossa, jossa

pidettiin kiitosjumalanpalvelus."

"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi

luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa

kuolemaan sitä ... kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"

"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon tuomioon

vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen puoli

yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä minään

noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista

keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen

kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen

rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."

"No, ja kuinka onnistui toimenne?"

"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti

kaikki yliopiston vanhat etuoikeudet."

"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt

pitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvä.

Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä. Ovatko

tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten aikoina?"

"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden ollut

vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna autioksi ja

jonkunkerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa todellinen

nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia,

tunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia

ihmisiä."

"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä

vallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä

talvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille

isillekään, sillä heistähän laulettiin ... kuinkas se nyt mahtoi

ollakaan..."

"Madame la Haute science

a Paris s'en vint, ce me semble,

boir les vins de son celier",

(Rouva Korkia-oppisuus

käy Pariisiss' asioitaan:

juomassa viinit kellaristaan.)

auttoi hänen muistiaan mestari Olavi.

"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni, joka

on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden sijasta

tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä."

"Seitsemän kuolemansyntiä ovat saaneet kaikota muurien ulkopuolelle,

sillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina

puoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:

Morte nihil melius, vita nil peius iniqva

(Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa),

mutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän

kuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella."

"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn,

tullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan

jättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?"

"Ei, vaan suoraan Lyypekistä."

"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että

vesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari

Fleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja

hätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle

mitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti."

"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?"

"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee

linnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä.

Sitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei nimittäin

enää hallitsekaan Eerik-kuningas."

"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta.

Kamala ja väärä teko!"

"Niin, herra paratkoon" -- ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin

selvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari

Olavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan

maan asioista.

Kun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin

istuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti mestari

Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:

"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni, joka

näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin halki

sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat omaan

vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun."

"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian", keskeytti hänet

vanhus, "sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi on

enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä vaiennut.

Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus."

Hän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen

sitten hiljaisella äänellä:

"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään salaisuus

se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me hyvin

ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan tätä

armasta nimitystä?"

Kun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen

ja matalalla äänellä:

"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja.

Tahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun elämäni

samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket."

Hän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen

äänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.

"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa maaseutupappina,

ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan. Heti papiksi vihittyä

määrättiin minut paimeneksi siihen seurakuntaan, jonka kirkontorni

näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia päiviä seurakuntaan tuloni jälkeen

kutsuttiin minut antamaan viimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle

asemiehelle, joka asui Rungon talossa minun lähimmässä naapuristossani.

Kun minä olin toimittanut hänelle tämän viimeisen palveluksen ja

kuolema alkoi tehdä tuloaan, pyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan

hänen ainoaa tytärtään, joka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen

äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen

vieressä, oli seitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen,

huomasin minä, että hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu

hautaan, seisoi tytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna.

Pian tulivat sitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta

kodin. Minä aioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin

emännöitsijää. Mutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä

katsoin vaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan

olennon lähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana

hengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden

tahtonut tehdä hänestä tavallista papinforsiaa. Niin ollen tyydytin

saamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin

kotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.

"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin

huomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin

lujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan

taistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun pakko

tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä

syvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni

keskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin aloin

minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen, paastoten ja

syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä luulin jo

masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta voimakkaampana

niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin hänen heleän

äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa minun vain

etäältä nähdä vilahus hänen notkeasta vartalostaan tai kuulla hänen

laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi kuumeisena

suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni, unettomat

yöni ja harhailuni. Sitten -- kuinka se oikeastaan tapahtui, sitä minun

on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona, jolloin satakieli

lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä itseni hänen luotaan ja

hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en minä enää yrittänytkään

taistella vastaan, vaan antausin kokonaan rakkaudelleni. Minun pitäisi

sanoa _syntiselle_ rakkaudelleni, mutta sitä minä en voi tehdä,

sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen lempeän ja viattoman

olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan toisillemme ja niin

livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma."

Nuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä Olavi

hennonut häntä kysymyksillään häiritä.

"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi hän

jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä onkin,

mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin lyhytaikainen,

ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran todellisuuteen, kun

Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi tuli nyt,

kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä elämämme. Minä en

virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä avioliittoon hänen

kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla ihmisten silmissä

halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat minulle jälleen.

Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs vapaasukuinen herra

Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla sotapalveluksessa.

Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä jonkun ajan kuluttua.

Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä, näytti tämä minusta

Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni sydämessäni vielä

viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa antamaan myöntävän

vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan suojelijan saatoin minä

keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille. Poikamme lupasin minä ottaa

kasvattaakseni, niin pian kuin hän kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen

välttämättömyyteen antoi Elina suostumuksensa ja sydän raskaana

erosimme me toisistamme, luvaten elämämme loppuun muistaa toisiamme

rukouksissa.

"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin

yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden

kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä,

joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen,

alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin viivyttelemättä

ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani sitten viimeistä yötäni

Pragissa näin minä unissani Elinan -- omituista kyllä ensi kerran koko

poissaoloaikanani. Kuin henkäys kulki hän minun ohitseni ja kehotti

minua rientämään kotimaahan. Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja

minusta oli tukalaa, että öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua

eräässä sellaisessa kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi

useampia samalle suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan

metsäseudun halki olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut

pysyä alallani, vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen

käsiin, jotka ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin

minä matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin,

jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä

pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä

kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani

Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella,

heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin

vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin

ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka, hänen

kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse rientäessään

lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!

"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin.

Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me

pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä päätä suoraa

Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi kasvoi

pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan ja viittasi

mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina liikkumatonna,

kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään oli vielä tuoksuva

ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi olin hänen ikkunansa

alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä kohta, että hän ennen

viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut kukan tuosta pensaasta ja

siten toimittanut minulle viimeisen tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen

ruusun historia, joka on sinun vaakunaasi kuvattu.

"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään

sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen

vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole laannut

rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa vaatimana minä

toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle haudalle."

Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös

itsensä syvästi liikutetuksi.

"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää, että

Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut sisareni

Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut

lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni

syleillä sinua."

"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa

istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.

"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"

"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.

Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."

"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan, sillä herra

Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me alussa luulimme.

Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja synnytettyään sinun

nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä murheen laaksosta. Rauha

hänen sielulleen!"

Piispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.

"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni", katkasi vihdoin

mestari Olavin ääni hiljaisuuden.

"Kysy, poikani!" kehotti piispa.

"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä

caelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken on

siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen jyrkästi

tuominneet."

"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut ja

tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten valossa.

Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa sitä vastaan, että

minä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta ... häpeäkseni täytyy

minun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja

rohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että se

ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on viimeisenä

pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana Hussin

kohtalo."

"Mutta..."

"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa", ehätti piispa keskeyttämään

mestari Olavin, "että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa oloissa

tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan valta pysty

kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut itselleni, mutta

sittenkin ... niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme ei ole kutsunut

minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista rakennetta kuin oli

esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee olla. Jos tämä

caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin Herra on kyllä

löytävä aseen särkeäksensä sen."

Tässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan,

että ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen,

jätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi iloisesti:

"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni

käsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun

saa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova

hiuka kaiken kotoisen puoleen."

Aterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko

alkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä

kuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan puolelta

kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään

vallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi

lausumaan:

"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja kieltämättähän

se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen Suomeamme. Tämä

on sittekin paras ja ihanin kolkka maailmassa."

"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi

siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja suurta

oppiasi."

"En ihan vielä, isäni," vastasi mestari Olavi, "sillä teologian

baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn

kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden

kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."

He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin ryhtyessä

kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin

kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut

saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.

Jooni toverineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken olivat

he päässeet vartiatoimesta vapaiksi.

"Huomasitteko, että mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi

nuorempi.

"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan

hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."

"Niin, mutta...", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen,

tähystäen kävelevien jälkeen ja puhjeten sitten kokonaan toisesta

asiasta: "Arvaatteko, mitä minulla nyt tuli mieleen?"

"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.

"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja

mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."

"Onpas sillä tänään päähänpistoja", murahti Jooni ja päästi sen päälle

leveän naurun. "Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon joistakin

sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos sinulla

sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se kuitenkin

hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista tulee

varmastikin hänen seuraajansa."

"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!" kehotti nuorempi

kokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.

Jooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika

seisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja

muhkeina.

Nuijapäällikkö.

Vuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske

Viholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken

kumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.

Oli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.

Taistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli

joukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön

levättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian

puolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten

leiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet, huovien

hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten nuolet

suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa

rämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski

vetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli

jäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he olleet

saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.

Satojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn lumivaippaa,

mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin sokin ympäri

taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin nuotiotulia ja

toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit olivat leiriin

käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja talonpoikavalta,

vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden vuoden yönä.

Eräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut

kymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja äänekästä,

rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun päätyttyä murtautuneet

Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet sieltä oluttynnyrin

nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan ryösti kartanoa, oli

Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan oluttynnyreistä ja sulkenut

loput kellariin, estääkseen siten liiallisen juopottelun ja

epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä taistelulla katsoivat

Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin olutta ja niin he,

taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat ilman päällikön lupaa

tunkeutuneet kellariin.

"Saapas tästä!" sanoi tynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin

seuraavalle. "Se ei olekaan mitään renkiolutta, vaan oikeata herrain

väkiolutta."

Kun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen

kiertämään, jatkoi ensimäinen:

"Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla

hyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun

yksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän,

niin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi."

"Märkä pläsikö?" kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. "Jopa

laskit oikein emävaleen!"

"Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?" karjui ensimäinen, mutta

toinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:

"Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä sinä

olet! Lyödä miehen pää niin Iittiin, että kypäristäkään ei jää jälelle

muuta kuin märkää, ha, ha, haa!"

"Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!" tiuskasi

ensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.

"Mitä meteliä te täällä pidätte?" kuului samassa tiukka ja käskevä

ääni.

Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri oli

astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jänteväliikkeinen

mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeanko sekä iältään noin

neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki, jonka

suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt

turkkinsa oli keskeä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa hänellä

oli pitkävartiset, punakirjaillut kallokkaat, joilla hän liikkui

lumessa niin pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen

askeleitaan.

"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?" jatkoi tulija

kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.

Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan, astui hän ihan

ensimäisen eteen ja tiuskasi:

"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta

tipahtanut?"

"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa", vastasi

mies hitaasti ja kyräten.

"Nokian kellarista me sen noudimme", kuului nyt toisten joukosta

röyhkeä ääni.

"Ja kenen luvalla?" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat

kipinöidä.

"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta

lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta", vastasi sama

röyhkeä ääni.

Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan

sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle pian

haihtuvan, vaahtoisen lätäkön.

"Mitä p----lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä

muita kuranssaamaan!" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä

astui puhutellun eteen. "Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me

muutkaan!"

Vieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja heitti

hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen uhkaavasti

toisia lausui hän:

"En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä olen

teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja luvanneet

minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää. Sen tähden

teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin, koska meillä ei

ollut aikaa oluen ääressä reuhata. Vai luuletteko, että me olisimme

tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen ja rautapukuisine

ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa räyhäävän joukon?"

Hän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi:

"Tuossa aivan edessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on

uudistuva huomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain

kömpinyt pesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin

sopimattomampi aika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen,

sillä huomenna ratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan

vapautensa, vai onko sen kannettava marskin iestä."

Kukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös

kinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa ja

poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla

kiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko

niemen, tarkastaen olivatko vartijat valppaina asemillaan. Sen tehtyään

palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.

Edellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa. Mutta

tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa nuotion

Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne hevosensa

ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä sekä omaa

leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle hyvän paikan

muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa erillään

muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina havuvuode, mutta

itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille tulille pakinoimaan.

Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat hevoset. Niistä oli toinen

kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka hän päivällä oli anastanut

eräältä huovipäälliköltä.

Ilkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja heittäysi

pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi viime päivien

vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin tuloksiin. Pari

päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen taistelu. Laukon herra ja

Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä lähteneet parinsadan huovin kanssa

Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne paenneille herraskartanoiden naisille,

että he muutamalla potkulla ajavat ne riivatun nuijapäät takaisin

Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys oli tapahtunut tällä samalla niemellä

ja lyhyt ottelu oli päättynyt niin, että Laukon herra ja Tavast olivat

huoveineen suin päin paenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu

sitten? Nuijajoukko oli horjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt

taistelutantereen hallussaan.

Ilkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko

Suomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun

tyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä kasvanut

ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin kynsiin

jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista tekemäänsä

köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut köyden katketessa

alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta siitä huolimatta

onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään takaisin Pohjanmaalle.

Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan johtajaksi ja hänen

neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset lähteneet liikkeelle

kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen aseisiin muun Suomen

rahvasta.

Mutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen mielikuvituksensa

suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava marskin tilalle, sillä

ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla? Kuningas oli kaukana Puolassa,

eikä piitannut Suomesta mitään. Herttua? Hänen nimensä varjolla ja

kannatuksella tämä suuri yritys oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin

vieras Suomen kansalle, vaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas.

Mutta olipa vielä eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä

suomalaisten omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja,

että Eerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi

Kustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän olivat

hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli kuljettaessa,

eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa, jossa Kaarina

kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan. No, tärkeintähän

oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli murretuksi, ja sen

toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä mahdollisemmalta.

Oli kuitenkin eräs seikka, joka häntä tuon tuostakin pyrki

arveluttamaan. Pystyikö hän hillitsemään niitä voimia, jotka hän oli

manannut esiin? Hän oli saanut jo kylliksi kokea, että tuota lukuisaa,

järjestykseen tottumatonta rahvaanjoukkoa oli tuiki työläs pitää

kurissa ja hillitä sen liiallista ryöstön ja hävityksen himoa. Hänen

tarkotuksensa ei suinkaan ollut, että kaikki herrat oli surmattava tai

karkotettava ja heidän kartanonsa hävitettävä, olipa hän päinvastoin

koettanut vetää heistä muutamia rahvaan puolelle, kuten Anolan herraa

Akseli Kurkea, vaikkakin tähän saakka onnistumatta. Mutta tässä

pyrkimyksessään sai hän lakkaamatta taistella omaa joukkoaan vastaan ja

töintuskin oli hän saanut Liuksialan sekä Tottien että Hornien kartanot

rauhotetuksi. Entistä enemmän kysyttäisiin häneltä tarmoa sitten kun

marskista oli voitto saatu ja rahvaan joukot yhtä mittaa paisuen

lähenisivät Turkua.

Retken alussa oli hän joskus ollut vallattoman remuinen ja juonut

muiden mukana itsensä täyteen humalaan, mutta huomatessaan siitä olevan

vahinkoa johtaja-arvolleen, oli hän lakannut siitä kokonaan. Hän oli

alkanut esiintyä yhä ankarampana sekä samalla pitää omaa persoonaansa

jossakin määrin eristettynä muusta joukosta. Tosin hän oli huomannut

katsottavan sitä pahalla silmällä, mutta sittenkin piti hän sitä ajan

oloon viisaimpana.

Leirinuotioilta kuului yhä melua ja laulun loilotusta. Ilkka rypisti

kulmiaan ja mietti, pitikö hänen uudelleen lähteä leirin läpi

kiertämään ja katsomaan, ettei siellä pidetty luvattomia juominkeja.

Mutta ennen kuin hän ehti nousta mukavalta paikaltaan, kuuli hän

askelten narinaa lumessa. Hän kohotti päätään ja huomasi nuotiota

lähestyvän vanhanpuoleisen, hintelän miehen, joka kantoi pientä

puunassakkaa kainalossaan ja joka kävellessään omituisesti hoippui.

"Aina vaan humalassa!" sanoi Ilkka toruvasti tulijalle, mutta hänen

äänessään ei kuitenkaan ollut äkäistä sävyä.

Ilkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu ja

että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei yhtä

menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina paloviinaa.

Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt nuijajoukkoon ja

hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella käytöksellään ja

puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä hassuna, mutta Ilkka

oli huomannut hänen käyttelevän viisaita sananlaskujaan sangen

sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä neuvoja ja kohteli häntä

sen vuoksi suopeasti.

"Elä sano _aina_, sillä takanani on paljon useampi selvä kuin

humalainen päivä", vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.

"En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat", jatkoi

Ilkka, "mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt."

"Saa köyhäkin joskus juhlia", vastasi Vilppu. "Tähän saakka minä olen

naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä

luultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin

pimeältä kuin se itse asiassa on."

"Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat

pidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti."

"Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan

yli."

"Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?" kysyi Ilkka vakavaksi

muuttuen. "Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?"

"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen", vastasi

Vilppu. "Mutta mitäpäs niistä."

"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään", sanoi Ilkka,

ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. "Missä

lienetkin piileskellyt."

"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin

syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka

rokassa, ja tulin taistelutantereelle."

"Aseenasi tuo nassakka?"

"Niin", vastasi Vilppu viattomasti, "sillä muuta asetta minä en kotoa

lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi."

"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?"

"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä nostin

aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin sellaisen

maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen tehdä, niin

häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin hänet uudestaan

taisteluun."

"Aivan niin", hymähti Ilkka suopeasti, "sitenhän sinä olet saattanut

matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia. Sinun

taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista."

"Kuten minä koko mieskin", jatkoi Vilppu. "Mutta se on minussa

syntymävika."

Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:

"Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin

tänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla

jalasjärveläisten nuotiolla."

"Viis minä heidän renkutuksistaan", vastasi Ilkka. "Minua nukuttaa."

"Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole", pyyteli Vilppu ja alkoi samassa

venytellen laulaa:

"Ilkka ilkeä isäntä,

pää kero, sininen lakki,

ei konna tapella tainnut

eikä sammakko sotia,

että joi joka talossa,

joka knaapin kartanossa."

Kulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka:

"Keneltä sinä sanoit sen kuulleesi?"

"Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin."

"Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin heidän

juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä."

"Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan

loppuvaiheita ennustelen", sanoi Vilppu hetken kuluttua.

"Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?" hymähti

Ilkka.

"Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita

kiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia."

Vilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt,

havahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:

"Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis

minulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta."

"Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta", niukasi Vilppu ja jatkoi

matkaansa.

Ilkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja

ummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin

että kosken pauhu kaikui entistä kumeampana. -- -- --

... Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa

päätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen kyynärpäänsä

varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen jaloillaan

istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa rypyssä,

kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten päivällä

taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti hymyillä

ja lausui:

"Enpä tainnut olla mieluisa vieras."

Kun Ilkka ei puhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin,

jatkoi tämä:

"Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot

tuonut minua vastaan?"

"Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!"

kiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa vapaiksi.

Mutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi

alakuloisen rauhallisesti:

"Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että herttua

siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja herttua saa

täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä jäniksenkäpälällä

sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten hänen ikeensä

mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman maan kasvatti,

suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua kanssanne suusta

suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla olla tulkki. Vai onko

teistä pohjalaisista vieras sorto parempi kuin kotimainen? Ja sorranko

minä teitä edes? No, jos sorrankin, niin siihen minulla on pakko ... on

pakko pitää suurta sotajoukkoa aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse

maassamme valtikoimaan. Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen

sijaan että kapinaan nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi

saaneet omain asiaimme hoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden

veto ei enää käy päinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä

enemmän, kunnes te olette hajotetut kuin akanat tuuleen."

Marski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti

ja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka teki

epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja --

heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä

lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:

"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!"

Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät

vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten

tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen

silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä,

jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.

Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan

nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi eteenpäin

puolijuoksua.

"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana", ajatteli Ilkka.

"Ehkä juuri noista ratsastajista."

"Uhhuh! uhhuh!" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski nassakkansa

maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.

"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä

käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?" kysyi Ilkka.

"Ne olivat kauppiaita", vastasi Vilppu. "Heidän kaupoistaan tulinkin

juuri kertomaan sinulle."

"Mitä höpiset?" tiuskasi Ilkka äreästi.

"Puhdasta totta", vakuutti Vilppu mitä vilpittömättömimmällä äänellä.

"Ne olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt

tänne hieromaan kauppaa sinun nahastasi."

"Minun nahastani?" kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmaansa väliin

ilmestyi syvä poimu. "Puhutko sinä totta, mies?"

"Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi", vakuutti Vilppu.

"He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme. Marski

oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen haltuunsa, niin

saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä päälliseksi vapauden

linnaleiristä."

"Kas mikä salakavala ehdotus!" puhkesi Ilkka sanomaan. "Etteivät miehet

napanneet niitä kataloita vangiksi."

"Vangiksiko?" ihmetteli Vilppu. "Mutta eihän silloin olisi kaupasta

tullut mitään."

"Kaupasta!" kertasi Ilkka kalveten. "Tietysti eivät miehemme ruvenneet

kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?"

"Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin kaupat.

Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna marskille. Niin

että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta tuon anastamasi

juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin. He jäivät sinne

vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka tulevat sinua

vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo valmiina siihen

toimeen."

Ennenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle ja

puuskutti:

"Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta

vangitsemaan!"

"Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!" sanoi Vilppu.

"Niitä kataloita!" äsähti Ilkka hammastensa välitse. "Kuka olis

tällaista uskonut!"

Hän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen. Mutta

sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen

lausuessaan:

"Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö he häpeä ja

peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on entistä

vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni."

Hän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat

häntä kiinni kumpikin puoleltaan.

"Elkää herran nimessä menkö, isäntä!" pyysi renki hätääntyneenä. "Ne

alkavat olla jo juovuksissa, sillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta

kokonainen kuorma oluttynnyreitä."

"Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä",

lisäsi Vilppu. "Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne,

vaan panevat sinut heti nuoriin."

Rengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut persoonallisella

väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman puuhan, mutta mitä

saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.

"Kaikkiko sitten raukesikin tähän?" sanoi hän masentuneena ja seisoi

allapäin molempain uskollistensa välissä. "Liian hyvin sinä, Vilppu,

ennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken

näin kurjasti loppuvan!"

"Joutukaa, isäntä, joutukaa!" hoputti renki. "Minä satuloitsen hevosen

valmiiksi."

"Niinpä satuloitse sitten!" vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen

silmänsä leimahtivat jälleen. "Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!" Hän

otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan noustuaan

kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:

"Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni, minkä pääsette. Teille

he toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten

joukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua

taipaleelle."

Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun, niin

että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle. Ennen

jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi katsomaan

nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat punertavina huurun

keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä vaienneet aivankuin

jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.

Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä

kohti ja lausui hammastensa välitse:

"Sopikaa nyt välinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain

taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän

niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että

oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan!"

Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion

kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän

huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se

kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle

veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.

Poikki hakatut kädet.