Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset
linnamäen alle.
"Tuotapa en sentään olisi uskonut!" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän ja
muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. "No, sitä
parempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa sen
katalan kanssa."
Viholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua
läheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän
pysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa
huusi Jurvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan
ampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:
"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä
jättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman
vastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte itsenne
kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa siis hänen
käskyänsä!"
Jurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi vastaan:
"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun
tulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia
vaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi."
Samassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja suhahtaen
halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka vielä
väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas
vallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostohuudon, ja osa
heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä iskulla
anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron, joka pakotti
heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan ulkopuolelle.
Varustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan,
vaan aluksi täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi
heti valmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman
kiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaitaa. Toiset ryhtyivät
heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan kyenneet
mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta silmällä pitäen
oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset kattanut turpeilla. Ja
jos seinät tai paaluaita jostakin kohti yrittivät syttyä, sammuttivat
puolustajat tulen alkuunsa.
Niin kului se päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa
aikaan.
Seuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman
vallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei
vihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä edessä
oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei ollut hyvä
tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia. Mutta
aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta, joilla he
alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen painoisia
kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin avulla siksi
hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen sijaan tuottivat
aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa, surmaten päivän
kuluessa kolme puolustajaa.
Iltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin
kokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät
ruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen
naapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat
rientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.
Silmäillessään paaluaidan takaa yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva
synkästi:
"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä
linnaani ota!"
Koko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän
yhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään
sikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren
vihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin epäilys
avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän kuitenkin
visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä rohkeata
mielialaa.
Illan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja
annettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä
valppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin
hänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan
eräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa,
toisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas
vallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä
tuokiossa selville kaikesta.
Vihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja
tulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin
jollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli tehnyt
ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota he nyt olivat
ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä oli varustettu
tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu vallikaivantoon
sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan juurelle. Veneessä
oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia, joiden avulla aita
saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen leimahtaessa kiiruhtivat
palopaikan läheiselle ampumalavalle, tervehtivät heitä vallihaudan
äyräälle pimeän suojaan asettuneet viholliset tiheällä nuolituiskulla.
Tämän takia kävi sammutustyö hitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät,
ollen ylhäältä heitettyjä kiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa
veneen katoksen alla, kaikessa rauhassa kiihottaa tulta.
Jurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken
kuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät
tekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen
hulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta
puolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun
vallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat
ilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.
Aamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi muutamien
tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin kestäisi
heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että viholliset
olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia, niin että ne
kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta laitaan. Niiden
päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden ovia, jotka
muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää, että vihollinen
aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä aukosta
varustukseen.
Tehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään
varustuksen pienemmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun
palaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian
myöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko
taivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta
ensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten taas
tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat siis
asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta aidan kohtaa.
Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät longahtelivat ja
kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen sortui aita lähes
kolmen sylen leveydeltä.
Samalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat raikua,
ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen, karkasivat he
venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva järjestää osan miehiään
aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa tulijoita vastaan. Joukko
etummaisista kaatui ja vieri venesillalta alas kaivantoon, mutta
pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat eteenpäin. Aukolla syntyi
tuima taistelu, miekat ja tapparat kalskuivat toisiaan vasten, kilvet
ja kypärit rämähtelivät ja katkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä
ääniä säestivät hurjat kehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden
parkaisut.
Hyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko väistyä
heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri paaluaidan
sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja oikeassa kädessään
raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten muutkin hämäläiset, taisteli
miestensä etunenässä, huudellen heille yhtämittaa kehotus- ja
rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää, mutta häntä ei näkynyt
taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi hänen katseensa ritari
Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut merkille Jurvan. Tuota pikaa
kalskahtivatkin johtajain miekat vastakkain ja hurja kaksinkamppaus
alkoi.
Oli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka
hopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa sodissa
karaistuneen ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet olivat nopeat
ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä vaanivat heikointa
kohtaa vastustajassaan. Jurva sen sijaan seisoi majesteetillisena
alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat raskaat ja kulmikkaat.
Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan ääneti, silmät vihaa hehkuen,
jatkoivat he miekanmittelyä, ja lähinnä olevat pysähtyivät
jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata kaksintaistelua.
Yhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa halkasi
viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara isku. Tämä
ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että Jurvan miekka putosi
lappeettain hänen kypärilleen ja helähti samassa poikki. Vaistomaisesti
peräytyi Jurva askeleen ja katsoi hämmästyneenä miekan tynkää
kädessään.