Kun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään
hämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:
"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!"
Tarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen varalle.
Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi vakuudeksi
pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera, että kaikki ne,
jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä pysyä uskollisina
isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti omaisuutensa ja
rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle. Pari miestä
lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen liikkeitä, ja osa
naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet toimitettiin karjan kanssa
etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä kalleudet kuletettiin kylästä
linnamäelle varustuksen turviin.
Illan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten
vastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin saatu
valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä keskeneräisen
kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä seipäitä tiheäksi
piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli suuret pinot myrkytettyjä
nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä, joita viimemainittuja saattoivat
naisetkin viskellä varustukseen pyrkivän vihollisen päälle. Miehet
koettelivat jousiaan ja niiden jänteitä, toisten terottaessa miekkoja
ja sotakirveitä. Jurvan uudet rakennukset eivät vielä olleet täysin
valmiit, mutta saivat nyt siitä huolimatta tarjota suojaa niin monelle
kuin seinien sisälle mahtui. Loput saivat viettää yönsä ulkona
nuotiotulien ääressä.
Kun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista
tavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja hyljättynä,
lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa viipyi vielä
paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja astuen pelon
vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:
"Sinäkö sen olet tehnyt?"
"Minä", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä
lisäten hetken kuluttua: "Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia
vastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi."
Jurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten mitään
puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan linnamäkeä
kohti.
Tällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi hän
useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia munkkeja,
jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän sai kuulla, että
Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään vastarintaa, vaan taipunut
mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi hän kuitenkin asianomaisia
puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut kasteen ainoastaan siitä syystä,
ettei hänen tarvitsisi yhdessä Jurvan kanssa taistella ristinsotureita
vastaan. Saipa Pietari myöskin selville, että Rönkä aikoi yhdessä
ristiretkeläisten kanssa lähteä vallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi
Jurvan kukistuttua pääsevänsä ristittyjen avulla suurempaan
vaikutusvaltaan.
Saamansa tiedot synnyttivät Pietarin mielessä syvää halveksuntaa, ja
sen sijaan että olisi ryhtynyt avustamaan toisia munkkeja pakanain
kastamisessa, käänsi hän selkänsä koko toimitukselle ja ryhtyi etsimään
ristijoukon päällikköä. Hänelle neuvottiin erästä kookasta soturia, ja
astuessaan tämän eteen kohtasi Pietarin ikävä yllätys, sillä miehen
tunsi hän ritari Konradiksi, johon hän oli tutustunut jo Vironmaalla,
ja joka kuului saksalaisten kalpaveljesten ritarikuntaan. Hän oli
aikoinaan taistellut pyhällä maallakin, ja kun Vironmaan vallotus
näihin aikoihin oli pääasiassa loppuun suoritettu, oli hän nähtävästi
äsken tullut Suomeen ja tarjonnut palvelustaan piispa Tuomaalle.
Herra Konrad oli pitkä ja luiseva mies, jolla oli käyrä nenä ja leuassa
suippo parta sekä vasemmassa poskessa iso miekanarpi. Hänen
ulkomuodossaan oli jotakin, mikä hyvin paljon muistutti petolintua.
Luonteeltaan hän olikin ahnas, saaliinhimoinen ja julma. Pietari oli
kerran Virossa joutunut hänen kanssaan kiivaaseen riitaan, koettaessaan
hillitä hänen julmuuttaan ja ryöstönhaluaan. Samassa tilaisuudessa oli
Pietarin nuorekkaan kiivas ja palava uskoninto ensi kerran pahasti
järkähtänyt, niin että jälkiseuraukset siitä puhkesivat tuon tuostakin
näkyviin epäilyksinä ja hetkellisenä tarmottomuutena. Ritari Konradin
tovereineen riehuessa eräässä virolaiskylässä, oli Pietari kohdannut
muutaman vanhuksen halaistuin otsin makaamassa kylänraitilla. Ukko oli
ollut vielä hengissä ja Pietarin kumartuessa hänen puoleensa oli vanhus
lausunut, synkkä viha sammuvassa katseessaan: "Te sanotte tuovanne
meille rakkauden ja ikuisen autuuden oppia, mutta itse asiassa
karkaatte te päällemme kuin villipedot. Minä kiroan teitä ja teidän
oppianne!" Monenlaisia kauhunnäytöksiä oli Pietari senkin jälkeen
saanut Virossa kokea ja monta taistelua oli hän sydämessään käynyt,
tehdessään itselleen selväksi, että hänen ristinuskonsa oli kokonaan
toista kuin se tapa, millä kalpaveljekset sitä pakanain keskuuteen
levittivät.
Herra Konradillekaan ei Pietarin kohtaaminen näyttänyt olevan mikään
mieluinen yllätys. Kun Pietari oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan,
vastasi Konrad:
"Matkamme päätarkotuksena on kukistaa Jurva-niminen pakanain päällikkö,
joka ristilliselle kirkolle on tuottanut paljon vahinkoa. Huomenna
jatkamme matkaa jokisuulle ja vallotamme siellä heidän linnansa sekä
viemme Jurvan vankina piispan luo, ellei hän sitä ennen ole saanut
osaansa minun miekastani."
Hetken vaiettuaan lisäsi hän pilkallisesti:
"Tämän kylän miehet, jotka vielä äsken olivat pakanoita, ovat nyt niin
innokkaita ristittyjä, että he huomenna seuraavat meitä nujertamaan
Jurvaa."
"Mutta minä pidän viisaampana, että te jätätte Jurvan rauhaan", virkkoi
nyt Pietari. "Minä olen kastanut hänen puolisonsa ristinuskoon ja
toivon Jumalan avulla saavani vielä itse päällikönkin kääntymään. Ja
kun päällikkö kääntyy, silloin kääntyvät kaikki muutkin. Täten pääsemme
me väkivaltaa käyttämästä ja työmme on kantava paljon siunatumpia
hedelmiä. Minä pyydän siis teitä, jättäkää Jurva ja hänen väkensä minun
huostaani, minä menen heistä vastuuseen."
"Vai niin, te kiivaileva isä, vai tahdotte jälleen meren tälläkin
puolen asettua minun tielleni", vastasi Konrad pahansuovasti. "Mutta
minullapa on piispan selvä käsky hävittää Jurvan linnotus, kaataa hänen
uhripuistonsa ja tuoda hänet itsensä joko elävänä tahi kuolleena
Turkuun. Ja tästä määräyksestä minä en aio rahtuakaan poiketa, vaikka
vieläkin kiivaampi munkkiveli tielleni ilmestyisi."
"Mutta täällä minä asetun teidän väkivaltanne ja julmuutenne tielle
vieläkin suuremmalla syyllä kuin meren tuolla puolen, sillä tämä on
minun syntymämaani!" huudahti Pietari tulistuneena. "Jos te täällä
aiotte menetellä samoin kuin Virossa, niin siitä saatte tehdä tiliä
piispalle, sillä hänen tahtonsa ei suinkaan ole, että pyhää
evankeliumia levitetään julmuudella."
"Ho, ho, turhaa te, isäseni, pelottelette minua piispalla", vastasi
Konrad. "Ei hän pakanoita kohtaan ole yhtä arkakätinen kuin te. Niinpä
lähtiessänikin sain olla todistajana, kun hän omin käsin kuritti erästä
uppiniskaista hämäläispakanaa, niin että mies pääsi henki pahastaan."
Hän silmäili Pietaria ivallisesti ja lisäsi:
"Huomenna siis lähdemme pääpakanan pesää karhomaan. Valmistautukaa
kastamaan pakanoita, mikäli heitä nimittäin tulee miekaltamme
säästymään."
Pietari kohotti kättään ja huusi kuohuvan vihan vallassa:
"Kirous seuratkoon askeleitasi, sinä tunnoton muukalainen, joka
saastutat pyhän ristinmerkin kantamalla sitä riettaassa kilvessäsi!"
Hän kääntyi selin herra Konradiin, joka hänen vihanpurkaukseensa
vastasi hohottavalla ivanaurulla.