Työt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla
tuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa ja
neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden joukossa
vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät asuinrakennuksia
paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä ennen talven tuloa
asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten päällekarkausten sattuessa
puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta rönkäläiset sanoivat hänen
kiirehtivän sinne, ollakseen täysi "kaikkivalta" ja alistaakseen
ikeensä alle muut heimolaisensa.
Eräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn vankinsa ja
päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa isäntätuvassaan
pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista puuhista
väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn tuoda vanki
sisälle. Hänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella.
Useana iltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa
puheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla
karkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen
lykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten asettui
hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli muodostuva
ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli kuitenkin jo
onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata hänen
mielenliikutustaan.
Odottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa
astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan
ilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.
"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti
pani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.
"Pietari Kaukovalta."
"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä", sanoi Jurva kuin itsekseen.
"Kaukovalta, hm -- ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis
hieman kuin kaimaksia."
Hän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti
mielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:
"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat sen
suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin."
"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään muuta asiaa,
kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville heimolaisilleni, hyvää
sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta", vastasi
Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus sai hieman värähtelemään.
Hänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät
nähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi
äänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä
katsahtaen:
"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot
kuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän."
"Hm, annahan sitten kuulua", hymähti Jurva.
Pietari silmäsi ympärilleen ja lausui:
"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi."
Nyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin
hetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.
Kun he olivat jääneet kolmisin, lausui Pietari:
"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani tuntemaan
Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani pitää sellaista
nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen sijaan aloin minä
kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen valtakunta, jonka
tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas tulevaisuuteen kuin tämä
maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen taivaassa."
"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta", puhkesi Jurva
kummastuneena lausumaan. "Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?"
Näitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain
nyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui hämyn
suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:
"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison, ja
sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te nimititte
Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten veivät
pois?"
Syntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman askeleen
isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla äänellä
tiuskasi:
"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!"
"Mutta hän on meidän poikamme!" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti,
nousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä
kohti ja jatkoi: "Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta
poikaamme."
Vaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä
sanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa taistelua,
mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän Pietarille lausui:
"Mutta sinähän olet ristitty?"
"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi
samasta valkeudesta", vastasi Pietari hiljaa.
"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!" huusi Jurva ja hänen
äänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. "Sinun kanssasi minulla
ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä itsesi
pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon. Siihen
saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa."
"Isäni", lausui Pietari murtuneella äänellä, "koska et kuitenkaan
kiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän
sinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun edes
yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle
kylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä
laajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten itse,
onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on
estettävä".
"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!" yhtyi
hänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.
Mutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli viitannut
poistumaan, ja sanoi heille:
"Viekää vanki takaisin kellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville
ristinuskoa niin paljon kuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin
Jurva Kaikkivallan."
"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman
poikasi suljet vankikomeroon!" huusi hänen vaimonsa itkien, kun
palvelijat olivat vieneet Pietarin pois.
"Minun poikani ei ole vielä palannut", vastasi Jurva ontolla äänellä.
Hän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään käteen.
Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa tukahtunut
nyyhkytys.