Pietari oli tällä välin vankina saatettu syntymäkotiinsa ja istui nyt
pimeässä kellarissa, miettien asemaansa. Hänen saattajansa olivat
tulkinneet peloksi sen syvän liikutuksen, joka hänet oli vallannut
lähestyessä paikkaa, missä joka askeleella heräsi yhä uusia lapsuusajan
muistoja. Ja mitä lähemmäs taloa he tulivat, sitä väkevämmäksi kävi
hänen liikutuksensa, sillä joka hetki odotti hän saavansa nähdä
äitinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ketään kohtaamatta suljettiin
hänet vankikellariin.
Ristiriitaiset tunteet täyttivät hänen sydämensä. Hän tajusi nyt
selvästi, että hän oli tullut särkemään isänsä työtä ja hän tunsi
epäröivänsä. Mutta alistuvaisuus mestarin käskyihin ei sallinut mitään
tinkimistä ja pysyäkseen edelleenkin kuuliaisena opetuslapsena oli
hänen käytävä vaikka omaa isäänsä vastaan. Tähän saakka oli hän
seurannut mestarinsa askelia ja kuuliaisuutensa takia oli hän palannut
syntymäkotiinsa saadakseen näissä omituisissa oloissa sykkivin sydämin
kuulostella päänsä päällä äidin askelia. Mutta hänen tarvitsi sanoa
vain sana ja vankihuone avautuisi ja hän saisi esiintyä rikkaan
heimopäällikön poikana ja ainoana perillisenä. Hän tunsi, että hänen
isänsä valta-asema ja suuret suunnitelmat olivat kutkuttaneet hänen
inhimillistä luontoaan, lisäten osaltaan sitä tunteiden ristiriitaa ja
epäröintiä, minkä valtaan hän oli joutunut. Aina siitä aikain, kun
hänestä oli todella tullut ristitty, oli hän ikäänkuin jakaantunut
kahdeksi ihmiseksi, jotka olivat alituisessa taistelussa keskenään,
tehden hänen olemuksensa rikkinäiseksi. Tämä vaivasi häntä toisinaan
niin, että hän saattoi tuntea suoranaista kateutta sellaisia ehyitä ja
kokonaisia miehiä kohtaan kuin hänen oma isänsäkin, miehiä, jotka
horjumatta ja heilahtelematta kulkivat omaa varmaa suuntaansa.
"Mene pois, kiusaaja!" toisti hän moneen kertaan ja syventyi lopuksi
palavaan rukoukseen.
Se tyynnytti häntä ja palautti sydämeen entisen tasapainon. Päästyään
siten voitolle siitä toisesta itsestään, ryhtyi hän tyynesti
harkitsemaan, mihin hänen ensiksi oli ryhdyttävä. Pian olikin hän
selvillä siitä, että hänen oli mitä pikimmin ilmaistava itsensä äidille
sekä saatuaan äidin puolelleen -- seikka, jota hän ei ollenkaan
epäillyt -- ryhdyttävä hänen avullaan vaikuttamaan isään.
Ehtoopäivällä toi vangille hiukan syötävää muuan iäkkäämpi mies,
nähtävästi yksi talon lukuisista orjista. Pietari koetti päästä hänen
kanssaan keskusteluun, mutta mies vastasi lyhyeen ja jurosti sekä
poistui heti asiansa toimitettuaan. Seuraavana päivänä pistäytyessään
vankikomerossa samalla asialla oli mies kuitenkin hiukan suopeampi ja
Pietari pyysi häntä nyt ilmottamaan kahdenkesken talon emännälle, että
hänellä olisi tälle jotakin tärkeää sanottavaa.
Tämän jälkeen tarkkasi Pietari jännittyneenä sekä oven takaa että
päänsä päältä kuuluvia askelia. Mutta se ja seuraava päivä kuluivat
ilman, että hänen vankihuoneeseensa ilmestyi muita kuin tuo
harvasanainen ruuantuoja, jolta Pietari ei saanut edes tietää, oliko
hän saattanut perille hänen sanansa. Hän alkoi jo käydä levottomaksi,
samalla kuin halu saada syleillä äitiään kävi hänessä yhä
kiihkeämmäksi.
Vankeutensa neljäntenä päivänä näki hän sitten ruuantuojan takana
ovella naisen ääriviivat. Miehen poistuttua astui tämä sisään, sulki
oven ja tuohuksella tyrmää valaisten astui Pietaria kohti.
"Äiti!" huudahti Pietari tahtomattaan ja hänen sydämensä alkoi jyskiä
kuuluvasti.
Mutta nainen, jolla oli lempeät kasvonpiirteet ja harmaa tukka,
silmäili häntä ääneti. Hän laski tuohuksen kädestään ja siirtäen vangin
pitkän tukan syrjälle tarkasti hänen otsaansa, ohimoita ja korvia.
Sitten huudahti hän äänellä, joka ilmaisi suurta mielenliikutusta:
"Totisesti oletkin sinä oma poikani, minun pieni, poisryöstetty
Toivottuni!"
Hän puhkesi kyyneliin ja Pietarin päätä hyväillen toisteli hän
tuota hänen alkuperäistä nimeään, jonka kuuleminen yhdessä äidin
hyväilyjen kanssa palautti Pietarin hetkiseksi kokonaan lapsuusajan
mielikuvamaailmaan. He itkeä nyyhkyttivät yhdessä kyllikseen, kunnes
äiti hiukan tyynnyttyään puhui:
"Sydämessäni ailahti niin kummasti, kun kuulin että tänne on suljettu
ristitty nuori mies. Minä aioin tulla sinua puhuttelemaan, toivoen
saavani kuulla jotain pojastani, sillä koskaan en ole lakannut
uskomasta saavani vielä kerran sinut takasin. Äsken tuli sitten
luokseni vanha Kuosma metsästäjä, joka oli tavannut sinut saloilla ja
kertoi aavistelevansa sinua meidän pojaksemme. Silloin riensin minä
suoraa päätä tänne ja löysin täältä vankikellaristamme oman poikani."
Hän puhkesi uudelleen kyyneliin, kysyen hetken kuluttua arasti:
"Mutta onko se totta, että sinä olet ristitty?"
"On, äiti, minä olen ristitty enkä toivo muuta niin hartaasti kuin että
sinäkin ja isä ja koko heimomme tulisitte Kristuksen opetuslapsiksi",
vastasi Pietari lämpimällä avomielisyydellä.
"Mutta isäsi vihaa niin katkerasti ristittyjä", sanoi äiti kartellen.
"Siksi että hän ei tunne Kristusta, joka on ainoa maailman valkeus.
Uskotko sinä, äiti, sen?"
"Minä niin vähän tunnen ristittyjen jumalaa, mutta miksikä minä en
voisi uskoa sitä, jota sinäkin, poikani", vastasi äiti hellällä
myötämielisyydellä.
He keskustelivat vielä tovin aikaa ja sopivat siitä, että isä jätetään
vielä toistaiseksi tietämättömäksi siitä, kuka hänen vankinsa
oikeastaan on. Niin ollen tuli hänen edelleenkin jäädä vankikellariin,
joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja kolkolta, kun häntä
ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän täst'edes saisi siellä joka
päivä opettaa kristinuskon totuuksia omalle kantajalleen. Niinpä hän
jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa siitä, että hän oli onnistunut
ottamaan ensimäisen askeleensa tällä vaikealla tiellä.