Seuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä
illallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja ryhtyi
tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Työpaikalla
panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän jäi toisinaan
eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista ärtyisempi. Vaimonsa
kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin keskusteluihin, vaan oleskeli
etupäässä työpaikalla.
Kun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä
olevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.
"Mitä tämä on?" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. "Missä ne muut
viipyvät?"
Kun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään oman
miehensä eteen ja tiuskasi:
"Sano paikalla, miksi kaikki eivät ole saapuneet työhön!"
"En minä mitään varmaa tiedä", vastasi mies, ottaen surkean muodon,
"mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois työstä".
"Sitä minä jo aavistinkin", sanoi Jurva hammastensa välitse.
Hän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti sitten
äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:
"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että nämä
työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme ja jotka eripuraisuuden
luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme kuin
yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti kotiinsa.
Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän parempana, että ne,
jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä yksimielisyydellä ja
luottamuksella."
Miehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.
"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä", sanoi Jurva. "No hyvä, meitä on
vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi. Mutta muistakoon
nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten houkutuksille."
Tästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon muutamia
kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet liikkeessä sekä
onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää ainoastaan Jurvan
oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he pysyivät työssä,
tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta heitä oli nyt liian
vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa valmiiksi.
Jurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla kotiin
tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin.
Huolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo
kuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:
"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan
sinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn
perilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun, sillä
kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en
masentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin
jatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä olet
tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi, että sinä
olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna, kun vain riisut
päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä tarvitsen poikaa,
auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni salavehkeet uhkaavat
tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja auta minua! Yhdessä me saamme
aikaan sen, mikä minulta yksin jää keskeneräiseksi. Me kukistamme
Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi. Sitten yhdistämme me eri
heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn piispan pappeineen ja
vallotamme muukalaisten pystyttämän linnan Aurajoen suusta. Ja
sitten ... niin, sitten saat sinä kaiken vallan minun jälkeeni, sinä
olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas. Jätä siis, poikani,
muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea julkisesti Jurva
Kaikkivallan pojaksi."
Lopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen
kuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen
esitykseen.
Hetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:
"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi
omaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö voi
minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?"
"En!" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut
pyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. "Minä käyn taistelua ristittyjä
vastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani saa
olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo luopua
tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen raskaassa
taistelussaan?"
"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!" huudahti
Pietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä
kanssa taistellen: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!"
"Et siis suostu?" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla
äänensävyllä.
"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi..."
Tässä keskeytti hänet Jurvan jyrähtävä ääni:
"Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen äpärä! Seuratkoon kiroukseni
kantapäilläsi elämäsi loppuun!"
Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen jälessään
paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä syrjään ja
kätkeytyä miehensä katseelta.