Ilta pimeni ja alangoista nouseva sumu kietoi puut kosteaan verhoon.
Kuinka täällä olikaan yksinäistä ja autiota! Korpien iäistä
hiljaisuutta häiritsi vain huuhkajan käheä huuto tai metsäpuron solina.
Mutta veli Pietari ei ollut majapaikasta huolissaan, sillä usein oli
hän Vironmaalla vaeltaessaan saanut yöpyä taivasalle.
Hän katseli jo soveliasta kuusta, jonka alle rakentaisi nuotionsa, kun
hän samassa huomasi tulen pilkottavan etäämpänä pienen lammen rannalla.
Kuinka ihanalta tuntuikaan tuo ystävällisesti vilkuttava tuli tässä
erämaan autiudessa! Rohkeasti lähti Pietari pyrkimään sitä kohti.
Tervasnuotion ääressä istui vanha ukko, käännellen vartaassa äsken
kynittyä lihavaa metsoa, jonka höyhenet näkyivät kasassa vaarin
kapineiden, keihään, jousen ja nuolikotelon luona. Vaari oli kookas ja
tuuheapartainen sekä puettu hämäläisen metsänkävijän asuun. Kun hän
ääneti ja liikkumatonna istui siinä nuotion punertavassa loisteessa,
tuuheiden kuusten siimeksessä, ympärillään vahva pihkan ja veren
tuoksu, olisi häntä saattanut luulla joksikin metsän jumalaksi.
Pietarin lähestyessä ei vaari osottanut mitään hämmästyksen merkkiä.
Asentoaan muuttamatta tähtäsi hän tulijaan terävän katseen tuuheiden
kulmainsa alta sekä vastasi äänettömällä päännyökkäyksellä Pietarin
tervehdykseen. Samalla tavoin antoi hän myöskin suostumuksensa vieraan
pyyntöön saada viettää yönsä hänen nuotiollaan.
Laskien matkarepun selästään istui Pietari tulen ääreen. Ukon olemus
vaikutti häneen omituisen tenhoovasti eikä hän uskaltanut häiritä häntä
puhuttelullaan. Mutta kun ukko oli saanut metson paistetuksi ja ryhtyi
aterioimaan, leikkasi hän siitä mehevän palan ja ojensi Pietarille
lausuen:
"Syö tuo terveydeksesi. Näytät kulkeneen pitkän matkan. Ehkä olet
hyvinkin kaukaa kotoisin?"
"Minä tulen Turusta", vastasi Pietari, "mutta kotoisin minä en ole
sieltä, vaan siltä suunnalta, jonne nyt matkani pitää."
"Olet siis hämäläisiä?" kysyi ukko, tarkastaen häntä uudelleen
kiireestä kantapäähän.
"Olen syntynyt Linnajoen varrella, vaikka olenkin kauan ollut poissa
kotiseudultani", vastasi Pietari, ryhtymättä vielä sen tarkemmin
tekemään selkoa olosuhteistaan.
Ukko hymähteli jotakin itsekseen ja jatkoi ääneti ateriaansa. Pietarin
teki mieli tiedustella häneltä lähemmin kotiseutunsa oloista sekä ennen
kaikkea, oliko hän ristitty, mutta hän ei tietänyt oikein, miten päästä
lähemmäs tuota metsänjumalaa. Niin aterioivat he hetkisen ääneti,
kunnes ukko siirtyi itsestään tuohon asiaan kysymällä:
"Taidat olla ristitty?"
Pietari, joka matkalle lähtiessään oli varovaisuudesta jättänyt
munkinpuvun sekä ottanut tavallisen suomalaisasun, vastasi myöntäen ja
odotti jännityksellä, mitä se vaikuttaisi hänen yötoveriinsa.
"Ristitty ja matkalla Linnajoelle!" huudahti ukko hämmästyneenä ja
pudisti päätään.
"Eikö sitten ristitty voi mennä Linnajoelle?" kysyi Pietari kummastusta
teeskennellen.
"Miksikäs sinne ei voisi mennä", vastasi ukko, "mutta takaisin paluun
voi olla niin ja näin. Saat kiittää onneasi, ellei sinua juoksuteta
kuoliaaksi pyhien puiden ympärillä. Kaikkivalta ei säästä ketään
ristittyä."
"Kaikkivalta", huudahti Pietari hämmästyneenä.
"Niin, meidän hämäläisten päällikkö", selitti ukko. "Jurva hänen
nimensä oikeastaan on, mutta ihmiset ovat alkaneet jo aikoja sitten
kutsua häntä Kaikkivallaksi, kun hän tahtoisi kaikki alistaa valtansa
alle. En tiedä, mutta ainakin hänen vihamiehensä väittävät hänen
pyrkivän kuninkaaksi, sellaiseksi kuin ruotsalaisillakin on.
Ruhtinaaksi häntä omat orjansa jo sanovatkin. Ristityitä hän on kovin
vihannut siitä pitäin kun ne veivät häneltä ainoan pojan. Niin että
kolmiyhteisen jumalan palvelijan ei ole hyvä mennä hänen kätensä
ulottuville."
Omituiset tunteet täyttivät Pietarin mielen hänen kuunnellessaan ukon
juttelua. Jos hän onnistuisi käännyttämään isänsä ristinuskoon, niin
samalla suostuisi varmaankin suurin osa hämäläisiä kasteeseen ja hän
olisi tehnyt Jumalalle sangen otollisen työn. Hänestä tuntui
merkilliseltä Jumalan johdatukselta, että ristiretkeläiset olivat
vieneet mukanaan juuri hänet, päällikön pojan, ja että hän siten oli
saanut tilaisuuden päästä osalliseksi taivaallisesta valkeudesta.
Varmaan oli Jumala siten valinnut hänet oman heimonsa apostoliksi.
Sitten siirtyivät Pietarin ajatukset hänen äitiinsä, jonka kuva näinä
kuluneina vuosina oli aina säilynyt hänen mielessään ja jonka hän ennen
muita oli sulkenut esirukouksiinsa. Ukkoon kääntyen kysyi hän:
"Entäs äitini ... tuota, Kaikkivallan vaimo tarkotin sanoa, elääkö hän
vielä?"
Ukko katsoi häneen pitkään ja kummastuneena, mutta omia ajatuksiaan
ilmaisematta vastasi hän:
"Elää kyllä, vaikka hänen tukkansa onkin poikaansa murehtiessa käynyt
aikaisin harmaaksi."
Pietari ei voinut täydellisesti hillitä liikutustaan, vaikka hän
huomasikin ukon jälleen tarkastelevan itseään. Hänen silmänsä kostuivat
väkisinkin muistellessaan äitiään, jonka heleään kehtolauluun hän
pienokaisena oli niin usein nukahtanut. Kuin verhon alta kohosi hänen
sisäisen näkemyksensä eteen joukko kotoisia kuvia. Hän näki tavattoman
avaran pirtin, jonka permannolla äiti liikkui toimeliaana emäntänä,
vyöllään helisevä avainkimppu. Karsinassa kolkkivat jauhinkivet, joita
orjat väänsivät, ja seinillä kiiltelivät isän sota-aseet. Pitkän
honkapöydän ääressä tarinoivat miehet olutta juoden ja vanha,
pitkäpartainen vaari, kiertelevä runoseppä, näppäili kanteletta.
Mutta hetken kuluttua irtausi Pietari näistä mielikuvista, lausuen
itsekseen: "Se on kansa, joka vielä pimeydessä vaeltaa, suokoon Jumala,
että sille pian koittaisi oikea valkeus ja että se virittäisi
kanteleensa ristiinnaulitun ylistykseksi."
Hän tarkasteli nyt vuorostaan ukkoa, joka mietteisiinsä vaipuneena
tuijotti nuotioon. Mahtoiko hän olla ristitty? Ehkä hyvinkin, koskapa
hän oli varottanut häntä menemästä Linnajoelle.
"Entä sinä, vanhus, oletko sinä ristitty?" kysyi hän hetkisen kuluttua
vuorostaan.
Ukko nosti katseensa nuotiosta, hymähti omituisesti ja lausui sitten;
"Onhan minut kyllä kerran kastettu, mutta tokkopa ristittyjen jumala
minua silti omaksensa tunnustaisi."
"Miksi niin, jos sinut kerran on kastettu kolmiyhteisen Jumalan
nimeen?" ihmetteli Pietari.
"Minut kastettiin väkipakolla, mutta pappien ja sotilasten mentyä pesin
minä itseni uhrilähteessä jälleen puhtaaksi", vastasi ukko
rauhallisesti.
"Sinua onnetonta!" huudahti Pietari, jonka uskoninto heräsi. "Tiedätkö,
että sinä sillä teollasi olet tuominnut itsesi helvettiin?"
"Jospa lienenkin, niin sielläpä kai ovat vanhempani ja koko sukunikin
ja heidän seurassaan minä kuitenkin viihdyn paremmin kuin outojen
ristittyjen kera taivaassa", selitti ukko yhtä rauhallisena. "Minä olen
lapsuudestani saakka rukoillut Ukkoa sekä uhrannut Tapiolle ja
Mielikille eivätkä ne ole minua koskaan hätään jättäneet. Mitä syytä
minulla silloin olisi luopua heistä ja ruveta palvelemaan muukalaisten
jumalia?"
Tämän sanottuaan korjasi ukko nuotiota ja laskeusi sitten havujen
päälle pitkäkseen, vaipuen kohta uneen. Niin kuohuksiin kuin Pietari
oli hänen sanojensa johdosta joutunutkin ja niin paljon sanottavaa kuin
hänellä olisikin ollut tuolle pakanalliselle heimolaiselleen, täytyi
hänen kuitenkin ukon välinpitämättömyyden tyrehyttämänä hillitä
itsensä.
Nyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä kohtaisivat
koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia heimolaisiaan. Kauan
makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin, miettien elämäntehtäväänsä
ja rukoillen sille Jumalan siunausta.