BERENICE: Tiitus, imperaattori, minun aurinkoni--suo minun orjain
kanssa iloita sinun pelastumisestasi! (Kumartuu suutelemaan Tiituksen
vaatteita).
TIITUS: Minua liikuttaa teidän hellä huolestumisenne. Ja minua
miellyttää, että ensimäisenä hallitukseni päivänä saan näin elävän
todistuksen teidän rakkaudestanne.
(Osottaa tahtovansa jäädä yksin).
LÄSNÄOLIJAT: (hajoovat eri suunnille).
TIITUS: (juoksee liktorin luo ja viittaa kädellänsä Aulus Caecinaan).
LIKTORI: (pistää Aulus Caecinan kuoliaaksi).
(Aulus Caecinan huudosta rientävät äsken poistuneet takasin,
tyrmistyen paikoillensa. Aulus Caecina kannetaan ulos).
TIITUS: (löytämättä sanoja) Ha-ha--hän oli tehnyt
salaliittosuunnitelman.--Se joutui käsiini.--Kyllä minä sen näytän
teille kaikille.--Menkää,--tai: älköön kukaan jättäkö palatsia.--Minä
tahdon nähdä teidät ympärilläni,--rakkaat ystäväni--.
LÄSNÄOLIJAT: (hajoovat epätietoisina, pahaa aavistaen).
KVEESTORI: (jää yksin seisomaan Tiituksen eteen).
TIITUS: Mene sinäkin.--Kohta otan vastaan hallituskunnat. Mene.
KVEESTORI: (lähtee).
TIITUS: (sortuen) Voi minua, mitä olen kuullut! Aulus Caecina tahtoi
myrkyttää tieltään minun veljeni! Domitianus häpäisi minun muistoni.
Rooman ylimykset pilkkasivat minua. Omat koti-orjani ilkkuivat minulle.
Berenice, sinä sanoit: minä olen sen, jonka on Rooman valtakunta.
Kaikki--kaikki he ihan samaan pyrkivät kuin minä,--ja ovat valmiit
murhiin ja myrkytyksiin, niinkuin minä. Oo, jumalat, tämmöinenkö oli se
hetki, jota elämäni tavoitti! (Katsoo ympärilleen) Mikä minä olen?
Olenko minä maailman herra? Vai olenko minä vaivainen, hylätty,
yksinäinen? Ei minulla ole ketään! Vanha isäni olisi ollut--(huutaa):
ääh!
LYSIMAAKOS: (kuultuaan huudon, tulee oikealta kuulumattomasti, jää
perälle).
TIITUS: Voi minua, niinkuin haavoitettu kauris minä mykistyn tähän!
(Huomaa Lysimaakon) Ah, Lysimaakos, Lysimaakos! (Juoksee hänen luokseen
niinkuin ainoan ystävänsä).
LYSIMAAKOS: Miten on terveytesi, herra? Sinun ruumiisi vapisee.
TIITUS: (peittäen mielentilaansa) Ha-ha--. Olen usein aikonut sinulle
puhua siitä asiasta. Katsos, minua vaivaa eriskummallinen tauti.
LYSIMAAKOS: Sano minulle se tautisi, niin sen parannan.
TIITUS: Se tauti on keisarille kovin sopimaton. Vastoin tahtoani nousee
näet rinnastani tuska tänne kurkkuun, jäseneni vapisevat ja silmistäni
vuotaa vesi.
LYSIMAAKOS: Kovin merkillinen tauti.
TIITUS: Voisihan luulla minun itkevän. Katso itse. Roomalaisen silmissä
ei mikään ole häpeällisempää. (Uhkaavasti): Siis vaiti minun
taudistani, muista!--
LYSIMAAKOS: Kylmimmän lähteen vedellä täytyy huuhdella ruumistasi. Tai
vielä parempi jos lumikylpyyn suostuisit.--Tuon sinulle vahvistavan
juoman. (Menee oikealle).
TIITUS: Ei ole ketään, jolle valittaisin.
LYSIMAAKOS: Tässä, herra, juo tämä. (Kääntyy vettä hakemaan).
TIITUS: (kaataa juoman maahan; itsekseen): Ei ole ketään, joka minut
parantaa.
LYSIMAAKOS: (on huomannut, että Tiitus kaasi lääkkeen; tarkastelee
häntä punnitsevasti).
TIITUS: Lysimaakos, minä annan sinulle vielä tärkeämmän viran, kuin
henkilääkärin; minä teen sinut salaiseksi uskotukseni. Minulla on
suuria hallitsijatuumia. Tahdon tästälähin tietää kaikki mitä Roomassa
ajatellaan, sanotaan ja tehdään. Laajennan sentähden urkkijajoukkoni
suureksi tiheäksi verkoksi yli koko valtakunnan. Poistan tieltäni
kaikki mikä on minua vastaan. Ensimäinen on, että he pelkäävät minua
vielä enemmän! Minä näytän heille niin paljon verta, että he vavisten
lankeevat maahan minun eteeni. Minä luon itselleni uuden ympäristön.--
Mutta--minussa on lempeyttäkin ja hellyyttä. Ja katsos, minä aijonkin
nyt alkaa hallitukseni jollakin suurella hyvällä-työllä, niin suurella,
ettei maailma ole sen vertaista nähnyt. Katso, minusta on ennustettu,
että tulen suureksi hallitsijaksi, joka täyttää maailman hyvillä
töillä.--Lysimaakos, sanoppas sinä, mitä hyvää keisarina tekisit?
LYSIMAAKOS: Antaisin viljaa roomalaisille ja toimittaisin suuria
petonäytelmiä.
TIITUS: Sinä olet niin tyhmä, Lysimaakos.--Saat mennä. (Itsekseen) Voi
minua!
LYSIMAAKOS: (aikoo mennä).
TIITUS: Odotas,--sano minulle Lysimaakos, tunnetko ketään kristittyä
täällä Roomassa,--niitä, joita Neero vainosi?
LYSIMAAKOS: Herra, ne elävät salaisuudessa, niitä on paljon, niitä voi
olla sinun ympärilläsi--sinun omien orjiesikin joukossa.
TIITUS: (ihmetellen) Mitä sanot? Sittenhän voit kohta saattaa jonkun
heistä tänne.
LYSIMAAKOS: Sen voin.
TIITUS: Katso siis, ettei kukaan täällä häiritse minua ja tuo kristitty
puheilleni. Minä tarvitsen häntä nyt kohta--kohta! (Menee oikealle).
LYSIMAAKOS: (seuraa Tiitusta ovelle).
BERENICE: (tulee vasemmalta, seuraa urkkien Tiitusta niinikään ovelle).
LYSIMAAKOS: (pysäyttää Berenicen) Herrani kielsi ketään luoksensa
päästämästä. (Jää ovelle).
DOMITIANUS ja DOMITIA: (näyttäytyvät vasemmalta).
BERENICE: (kohauttaen olkapäitään osottaa, ettei päässyt Tiituksen
puheille).
DOMITIANUS: Suuri näyttelijä hän on, mutta niin ei hän olisi koskaan
voinut näytellä. Ettekö nähneet kuinka liikutettu hän oli,--kuinka hän
oli hyvillänsä.
DOMITIA: Berenicellä on toinen ajatus.
BERENICE: Mitä merkitsee kielto lähteä palatsista?--ja kielto päästä
hänen puheillensa?
DOMITIA: Verta se merkitsee. Se merkitsee, että jotkut vielä
tänäpäivänä mestataan. Minä pakenen! Minä pakenen! (Rientää
vasemmalle).
BERENICE: Täältä ei enää kukaan pakene. Ei:--jos tulta ei voi välttää,
täytyy mennä tulen läpi.
(Menee vasemmalle).
DOMITIANUS: Lysimaakos,--jos huomaat jotain erinomaista veljessäni--
jos--jos--huomaat, että hän esimerkiksi tahtoisi minut vangita,--
rukoile minun puolestani sinä, hän kuulee sinua, hän tulee helposti
liikutetuksi, minä tunnen hänet.
LYSIMAAKOS: Minä rakastan Tiitusta, herraani. Minä teen kaikki mitä
voin hänen edestänsä. Annan vaikka henkenikin. Minä olen jo vanha mies.
DOMITIANUS: Mutta puhuthan minun puolestani?--Lysimaakos, on
mahdollista, että hän tahtoo minut hengiltä!
LYSIMAAKOS: Ah, herra, mitä on kuolla toisen käden kautta! Pahempi on
sen, joka tappaa, pahempi sen, joka tappaa!
DOMITIANUS: Kuule! Minä luulen hänen tulevan! (Kiiruhtaa pois).
LYSIMAAKOS: (kuulostelee oikealla ovella, menee sitten vasemmalle ja
lankee polvillensa ensimäisen pylvään taa).
TIITUS: (jonkun ajan kuluttua) Lysimaakos, missä on sinun kristittysi?
LYSIMAAKOS: Hän on täällä.
TIITUS: Katso siis, että liktori on paikallansa ja tuo sitten kristitty
eteeni.
LYSIMAAKOS: (katsoo verhon taa, tulee takasin) Liktori on paikallansa.
TIITUS: Entä kristitty?
LYSIMAAKOS: Tiitus, hän on edessäsi.
TIITUS: Mitä sinä sanot? Sinä kristitty?--Etkö olekaan tyhmä
Lysimaakos?--(Huutaa): Sinä olet pettänyt keisarisi!
LYSIMAAKOS: Olen, Tiitus;--sinun hyväksesi.
TIITUS: En tiedä kuinka katsoisin sinua. Äsken olit orjani, nyt olet
vieras, ja sinun puheesi ei ole orjan. Kuka sinä olet?--Kuka on sinut
vapaaksi tehnyt?
LYSIMAAKOS: Totuus.
TIITUS: Sinä tuntisit totuuden? Orjaniko täytyy kumartua minun edessäni
vai minun orjani. (Itsekseen): Hänen katseensa vangitsee minua!
(Ääneen, arasti katsellen kulmiensa alta): Niin, kuka lienetkin,--jos
sinä tunnet totuuden, sano se minulle. Vastaa siis minulle siihen
kysymykseen, jonka äsken tein Lysimaakolle: Sano minulle hyvä työ,
suuri ja laaja, jota ei kukaan keisareista ole vielä tehnyt. Ajatteles:
minulla on suuri valta, valta maailman yli minulla on, minä voin
kaikki.
LYSIMAAKOS: Kaikkea voi keisari, yhtä ei.
TIITUS: Mitä ei voi keisari?
LYSIMAAKOS: Tehdä hyvää.
TIITUS: Keisari ei voisi tehdä hyvää! Hullumpaa en ole kuullut.
LYSIMAAKOS: Sinä sanot niin, ja kuitenkin lyyhistyt kokoon totuuden
lyömänä.
TIITUS: (huutaen): Lyysimaakos, Lysimaakos, sinä olet katsonut minun
läpitseni!
LYSIMAAKOS: Olen, Tiitus.
TIITUS: (raivokkaasti): Turhaan sen sanoit, sillä ennenkuin sinä minun
käsistäni pääset, olet sinä kuoleman oma!
LYSIMAAKOS: En pelkää sinua enkä kuolemaa. Tätä hetkeä varten olen
elänyt.
TIITUS: (arasti, hiljaa): Jos keisari ei voi tehdä hyvää, sano, mitä
minun siis on tehtävä?
LYSIMAAKOS: Tahtoisin nähdä sinua, Tiitus, suoraan silmiin, kun sen
sanon. (Lähestyvät toisiansa).