Keisarillinen yksityisasunto Rooman ulkopuolella (Sabiniumissa).
Avonainen, katoton etuhuone (atrium). Verhoilla peitetyt ovet
vievät sisähuoneeseen, joka on pari porrasta ylempänä. Vasemmalla
uhrialttari, jossa palaa tuli. Sisähuoneen oven vieressä pöytä,
jossa näkyy lääkeastioita ja lääkeaineita.
TIITUS, DOMITIANUS, AULUS CAECINA, KVEESTORI, SENTTUURIOITA ja
HOVILAISIA seisoo kääntyneinä sisähuoneeseen päin, jännittyneessä
odotuksessa.
LYSIMAAKOS: (tulee sisäovesta, menee lääkepullojen luo).
TIITUS, DOMITIANUS YNNÄ MUUT: Kuinka on?
LYSIMAAKOS: Verenkulku säännöllisempi, kuume vähentynyt.
LÄSNÄOLIJAT: (riemulla) Siis parempi!
LYSIMAAKOS: Ei voi varmaan sanoa. Vanhalla iällä voi nämä merkit olla
yhtähyvin heikontumisen merkkejä.
TIITUS: (itsekseen) Oh tätä ikuista epävarmuutta!
(Menee Domitianuksen kanssa sisähuoneeseen).
LYSIMAAKOS: Mutta caesar herää kohta. Silloin saamme nähdä.
(Poistuu jonkun ajan kuluttua lääkeastiain kanssa sisähuoneeseen).
HOVIVÄKI: (hajaantuu ryhmiin, jotka hiljaa keskustelevat keskenään).
AULUS CAECINA ja CASSIUKSEN VELJEKSET: (etualalla, keskustelevat muiden
kuulematta).
CASSIUS VANHEMPI: Katso, Aulus, kuinka katkerasti Tiitus suree vanhan
isänsä sairautta!
AULUS CAECINA: Hän on suuri näyttelijä. Siitä saakka kuin Vespasianus
tuli keisariksi, on Tiitus kymmenen vuotta sydämmessään odottanut
isänsä kuolemata.
CASSIUS VANHEMPI: Onni Roomalle, ettei se toivo ole toteutunut.
AULUS CAECINA: Oo, veljet, jalot tasavaltalaiset. Me lähenemme suurta
ratkaisua. Nyt täytyy toimia. Jos Vespasianus kuolee, on kaikki
myöhäistä, ja tyranni nousee Rooman sortajaksi.
CASSIUS VANHEMPI: Oikeassa olet, Aulus Caecina, nyt sen on
tapahtuminen.
AULUS CAECINA: Oo, te vanhain patriisein jälkeläiset, katsokaa, mikä
tyranni Tiituksessa nousee: jo ennen nousemistaan hän isänsä nimessä
surmauttaa ja maanpakoon syöksee kaikki, mikä Roomassa on vapaata ja
arvokasta.
CASSIUS VANHEMPI: Neeroa julmempi hänestä on tuleva!
AULUS CAECINA: Te vapauden viimeiset edustajat, sallitteko, että hänen
juutalainen lemmittynsä, Berenice, asuu Rooman palatsiumissa ja sanoo
itseänsä Augustaksi!
CASSIUS VANHEMPI: (kiihoittuneena): Ei koskaan! Ei koskaan! Minä olen
valmis, Aulus.
AULUS CAECINA: (Cassius vanhemmalle): Mutta sinä? Sinä epäröit?!
CASSIUS VANHEMPI: Minua epäilyttää vielä seuraava kohta: Jos me
Tiituksen otamme hengiltä, täytyy meillä olla takaus, että te
pretoriaanit, meidän liittolaisemme, ette petä meitä ja huuda uutta
caesaria. Me tiedämme kaikki, että Tiituksen veli, nuori Domitianus,--
on teidän suosiossanne.
AULUS CAECINA: Ha-ha, vai Domitianus!----Hiljaa! Tuossa hän on.
DOMITIANUS: (tulee perähuoneesta, lähestyy Aulus Caecinaa).
CASSIUKSEN VELJEKSET: (poistuvat).
AULUS CAECINA: Caesar Domitianus?
DOMITIANUS: Olivatko nuo mustat sinun orjiasi?
AULUS CAECINA: (nyykäyttää päätä) Vakoojiani.
DOMITIANUS: (hiljaa, toisten kuulematta). Aulus, nyt on yhdestä
seikasta tarkka vaari pidettävä. Isäni on--niinkuin luulen--
kirjoittanut testamentin, jossa minä, Domitianus, tehdään veljeni
Tiituksen myötähallitsijaksi. Jos hän antaa sen Tiituksen käsiin, olen
minä hukassa. Tiitus sen väärentää. Minä tunnen hänet. Hän on taitava
semmoisessa.
AULUS CAECINA: Caesar, sinä tiedät, että minä puolestani soisin sinun
yksin tulevan Rooman herraksi.
DOMITIANUS: Ah, Aulus, sinä olet minun ystäväni.
AULUS CAECINA: Nuo kaksi ne oli urkkijoitani. He kertoivat, että
tasavaltalaiset väijyvät Tiitusta, murhatakseen hänet, kohta kun
Vespasianus kuolee.--Ilmoitanko Tiitukselle?
DOMITIANUS: Mitäs minä tiedän. Se on sinun asiasi. Sinähän olet Rooman
prefekti.
AULUS CAECINA: Ajattelen, että sinun olisi paras kaikissa tapauksissa
olla Roomassa valmiina heti toimiin ryhtyäksesi, ettei nuo hourupäiset
tasavaltalaiset ennätä siellä sinun asioitasi sekoittaa.
DOMITIANUS: Jos sinä vaan jäät tänne sitä testamenttiasiata silmällä
pitämään. Tiedä: Berenice on täällä. Heitä on kaksi minua vastaan.
Molemmat yhtä viekkaita.
AULUS CAECINA: Caesar huomaa: jos Tiitus sysätään tieltä, on Berenice
meidän tukemme jokaista muuta vastaan.
DOMITIANUS: Minä rakastan Domitiaa ja inhoon Bereniceä. En huoli
hänestä.
AULUS CAECINA: Caesar, onhan mahdollista, että hän on silloin
vähempäänkin tyytyväinen.
DOMITIANUS: Onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan: sinä olet
suhteissa häneen?--No, no. En vaadi vastausta.--Kun minä nyt ratsastan
Roomaan, täytyy sinun lähettää henkivartijoita mukaani. Tie on
turvaton.
AULUS CAECINA: Ja henkesi on tällä hetkellä kaikkia aarteita kalliimpi.
DOMITIANUS: Ah, Aulus, millä aavistuksilla sinä täytät sydämmeni! Oo,
joka voisi nähdä tulevaisuuden verhon läpi!
LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta): Tuon riemusanoman! Caesar on
herännyt. Pyysi maitoa, pyysi syödä!--Kuulitteko? Pyysi syödä.
LÄSNÄOLIJAT: (ottavat sanoman riemulla vastaan, ympäröiden Lysimaakon).
TIITUS: (tulee sisähuoneesta. Hänen kasvonsa ilmaisevat suurempaa
riemua kuin kenenkään).
LYSIMAAKOS: (vastaa kysyjille): Kyllä, kyllä, ihan varmaan. Jos hyvin
käy, voi caesar elää vielä monta, monta vuotta. Pahin on voitettu,
pahin on voitettu! (Menee lääkkeiden kanssa sisälle).
TIITUS: Vaara näyttää todella olevan tällä kertaa voitettu. Kiitos,
Lysimaakos. Ilosanoman toit meille kaikille.--Keisarillinen seurueemme
on vapaa lähtemään Roomaan takasin.
AULUS CAECINA: Salli kysyä, jalo caesar, milloin itse aijot Roomaan
saapua?
TIITUS: Miksi se sinulle on tarpeen tietää?
AULUS CAECINA: Liian kauan on Rooma ollut ilman johtavaa päätä.--
(Erityisesti Tiitukselle): Miksi viipyisit, caesar, enää tämän
sairasvuoteen ääressä, onhan vaara ohitse! Rooma odottaa, himoitsee
nähdä jälleen sinun jumalaista olentoasi. Kun isäsi on täällä
näkymättömissä, on niinkuin sinä yksin olisit Rooman herra. Tule,
caesar, tule!--(Tuttavallisemmin ja hiljemmin): On ilmestynyt uusia
tähtiä yölliselle taivaalle.
TIITUS: Ha-ha-ha. Sinä tiedät miltä puolelta ottaa minut, kunnon Aulus.
Ei, Aulus, en uskalla vielä jättää vanhusta. Toivon, että yhä johdat
senaatin istuntoja.
AULUS CAECINA: Sinun toivosi on meille käsky.
(Poistuu syrjemmäksi).
DOMITIANUS: (Tiitukselle). Minäpä en myöskään lähde täältä. Sinä--sinä
--isä aikoo tehdä testamentin--minä tiedän sen--minä näin
pergamentinkin hänen vieressänsä. Jos sinä saat yksin tänne jäädä,--
TIITUS: No, no Domitianus.--Sinä menet kauniisti Roomaan, eikö niin?
Katsos, kun nyt olemme saaneet niin hyvän sanoman isän terveydestä,
voit sinä rakkaan Domitiasi kanssa panna toimeen suuret kestit
palatsiumissa. Saatte kutsua sinne ketä tahdotte, saatte voittajat ja
tanssijat, ja saatte siellä mielinmäärin leikkiä yksinvaltiaita.
DOMITIANUS: Ole sinä!
TIITUS: Pikku Domitiasi kanssa--mitä?
DOMITIANUS: Olkoon menneeksi, koska isäkin on terveempi. Mutta jos sinä
vaan sen testamentin--
TIITUS: Domitianus, Domitianus,--sinustapa minulla on vastus!
Kas niin--!
DOMITIANUS: Seurueeni! (Lähtee).
LÄSNÄOLIJAT: Terve, caesar Tiitus! (Lähtevät Domitianuksen jäljestä).
TIITUS: (kveestorille): Mitä vielä?
KVEESTORI: (antaa Tiitukselle pergamentin).
TIITUS: (lukee, antaa pergamentin pois). Kaikki siinä luetellut ovat
heitettävät vankilaan.
KVEESTORI: Vankilamme ovat täynnä, caesar.
TIITUS: Siis teloitamme joka ikisen. (Hetken kuluttua): Mitä sanoo
Rooman kansa minusta?
KVEESTORI: Pelkäävät sinua. Odottavat sinusta toista Neeroa.
TIITUS: (hymyilee itseksensä). Se on hyvä niin.--Sanoppa sinä, minun
herkin tuntosarveni, mitä odottavat patriisit minusta--ne vanhat
sukuylimykset kodeissaan, missä ei hovin kulta kimaltele, vaan asuu
vanhan Rooman henki hiljaisessa puolipimennossa. Oletko urkkinut,
niinkuin olen käskenyt? Sinä vaikenet?
KVEESTORI: En tiedä uskallanko--?
TIITUS: Mitä aijot kertoa minulle--?
KVEESTORI: Eilen eräässä seurassa kuulin todella patriisein sinua
arvostelevan.
TIITUS: Sinä luulet kai, että olen hyvinkin utelias, ha, ha.
KVEESTORI: Heillä on kummallinen luulo sinusta. He sanovat, että sinä
ainoastaan teeskentelet julmuutta, herättääksesi pelkoa ja nöyryyttä,
niinkuin teki suuri Augustus ennen valtaistuimelle nousuansa, mutta--
TIITUS:--mutta?
KVEESTORI: Mutta suuren Augustuksen luonnetta et sentään osaa matkia--
sanovat;--et hallitse tunteitasi--et ole oikea roomalainen--ja olet
nousukas.
TIITUS: (on ottanut kovin itseensä). Enkö vieläkään ole kylliksi
itseäni sulkenut! (Teeskennellen ylemmyyttä): Ovatko he ehkä nähneet
minun itkevän, ha-ha!--Joko minä sanoin sinulle? nuo ovat
teloitettavat, jok'ikinen! Saat mennä.
KVEESTORI: (viipyy).
TIITUS: No?
KVEESTORI: Tahtoisin varoittaa sinua, caesar, eräästä vihollisestasi.
TIITUS: Sano.
KVEESTORI: Pidä silmällä Aulus Caecinaa.
TIITUS: Mitä sinä sanot? Hän on parhain ystäväni!
KVEESTORI: Voi olla. Kuitenkin, hän on valmistanut pretoriaaninsa sen
varalle että isäsi kuolee. Katso, tässä on jäljennös hänen
salaliittoaikeestansa, jonka näin hänen sotamiehillänsä. (Antaa
Tiitukselle toisen pergamentin).
TIITUS: (lukee, yhä enemmän kiihtyen; viskaa pergamentin raivokkaasti
kveestoria vastaan). Sen sinä olet itse sepittänyt! Sinä--sinä olet
hänen kilpailijansa. Te olette molemmat pyrkineet pretoriaanien
päälliköksi, ja kadehtineet sitä virkaa minulta. Te myrkytätte koko
minun elämäni, te pilaatte juonillanne koko minun onneni, ennenkuin sen
olen saavuttanutkaan!
KVEESTORI: (nostaa pergamentin ja lähtee hitaasti).
TIITUS: Tätäkö minä olen tavoitellut. Tähänkö minä hukkaan elämäni!--
Ah, yksi ainoa minut siitä auttaisi,--se ainoa, jota en ole vielä
saavuttanut.--»Sinusta tulee suuri hallitsija, Tiitus; sinä olet
täyttävä maailman hyvillä töillä»--ha-ha, mikä haihtuva unelma
kaukaisesta nuoruudesta!--Niin, jos olisin nuori, ehkä saavuttaisinkin,
mutta minä vaan en enää uskalla mitä silloin uskalsin. Enkä tiedä,
mistä enää voimaa ottaisin.
LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta, menee lääkepöytänsä luo).
TIITUS: Lysimaakos, eikö--sinun lääketaitosi voisi määrätä aikaa,
kuinka kauan vanha isäni vielä kestää näitä kovia taudinkohtauksia?--
Lähimaille--
LYSIMAAKOS: Herra, ei se ole tärkeintä. Tärkeintä on olla erehtymättä
itse hoidon tavassa.
TIITUS: Valtakunnan asioille on kuitenkin perin tärkeätä, että
punnitset sitä kysymystä.
LYSIMAAKOS: Luvallasi sanoen, herra, minun asiani on vaan katsoa, että
ihminen jääpi eloon.
TIITUS: (kiivastuu, mutta hillitsee itsensä).
LYSIMAAKOS: Kaikki on mahdollista. Mahdollista on, että loppu tulee
äkkiä--milloin emme odotakaan. Mutta yhtä mahdollista on, että caesar--
hän on nyt seitsemänkymmenen kahden ikäinen--kestää tämän kohtauksen ja
elää vielä kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta. Sitä hetkeä ei
tiedä yksikään. Se on ja täytyy olla ihmisille salaisuus.
TIITUS: Ainakin lääkäreille.
LYSIMAAKOS: (poistuu sisähuoneeseen).
TIITUS: (puhuu oikeaan sivuhuoneeseen): Berenice! Minä tarvitsen sinua.
BERENICE: (tulee kuulumattomasti, seisoo pari askelta ovelta).
TIITUS: Sinä kuulit mitä Lysimaakos sanoi?
BERENICE: (nyykäyttää päätä).
TIITUS: Siten päivästä päivään, kuusta kuuhun, vuodesta vuoteen. Mitä
puuttuu minulta? Hallitsen kaikki virkakunnat, sanelen keisarilliset
lausunnot senaatissa, olen ainainen konsuli, olen tribuuni,
elinajakseni pontifex, olen pretoriaanein päällikkö,--olen isäni
myötähallitsija,--caesar. Ja kuitenkaan en ole saavuttanut sitä, mitä
olen tarkoittanut. Kuka tietää kumpi meistä ennen kuolee. Tämä
epävarmuus se kalvaa ja kuluttaa minua. Ennen muinoin tein mitä
tahdoin, saavutin mitä tahdoin. Nyt ei se ole enää minun vallassani.
Olen sitonut itseni.
BERENICE: Se on hyvin totta: sinä olet pysähtynyt. Rohkeutesi on
rajansa löytänyt. Sinä et ole enää niin nuori kuin silloin.
TIITUS: Ei, Berenice, intohimoisemmin kuin koskaan palaa mieleni. Tämä
epätietoisuus se on vaan mahdoton minulle. En voi elää ilman varmuutta.
Tuo Lysimaakos, hän ei voi mitään sanoa. »Se voi tapahtua kohta»--ja
sitten taas: »voi elää vaikka kaksikymmentä vuotta.»--Jos ei lääketiede
voi minulle vastata, kysyn auguurilta, enteiden lukijalta.
BERENICE: Jos se vaan ei huomiota herättäne. Sanovat: Tiitus on
levoton.
TIITUS: Joka taholta minä olen aidattu.--Sinä, Berenice, olet itäisiltä
mailta: sano, tunnetko enteitä, joista voi tulevaisuutta arvata?
BERENICE: Ha-ha-ha.
TIITUS: Sinä naurat?
BERENICE: Minusta on aina kummalta tuntunut, että roomalaiset uskovat
enteihin. Tiitus, maailman valta on omankäden tuote. Ei kukaan sinua
siihen auta, ellet sinä sitä ota!
TIITUS: Kunpa tietäisin, ettei siitä tule minulle rangaistusta
taivailta! Hän on isäni.
BERENICE: Paljon on taivaalla keinoja tahtonsa ilmaisemiseksi. Jos se
tekee esteitä, mikset käske merkiksi sen ukkosena jyrähtämään. Se enne
olisi Caesarille kyllin arvokas.
TIITUS: Nyt on keskipäivä, taivas pilvetön.
BERENICE: (kohauttaen olkapäitänsä): Mitään muuta ennettä en minä
tiedä.
LYSIMAAKOS: (vetää syrjälle sisähuoneen oven verhon).
VESPASIANUS: (seisoo Lysimaakoon nojautuneena sisähuoneen pimentoa
vasten).
BERENICE: (vetäytyy nopeasti syrjään, menemättä kuitenkaan näkyvistä).
VESPASIANUS: Missä on minun poikani Tiitus?
TIITUS: Isä, isä, älä vaivaa itseäsi. Tässä olen, isä.
VESPASIANUS: Entä poikani Domitianus?
TIITUS: Rauhoittuneina sinun terveydestäsi, isä, äsken kaikki läksivät
takasin Roomaan.
VESPASIANUS: Tule tänne, Tiitus. Annas kun tunnustelen sinua. Silmäni
eivät näe, mutta hengessä näen sinut elävänä edessäni. Tiitus, Tiitus,
sinun puuhiasi tämä on ollut kaikki. Sinä teit minut, yksinkertaisen
virkamiehen, keisariksi. Mutta annas kun sanon sinulle, ennenkuin
kuolen: liian paljon sinä luulet, liian paljon sinä odotat
purppuratoogasta. Ei se ole mitään, ei yhtään mitään. Kaiken aikaa olen
tuntenut itseni suureksi narriksi. Ja enin silloin kuin seisoin
triumfivaunuissa,--hölmö minä! aamunkoitosta päivänlaskuun seisoin
siinä sekä oman että koko maailman ivan esineenä. Narri minä, minulle
tapahtui mitä olin ansainnut!
TIITUS: Taudista parantuvanakin olet parantumaton ivassa!
VESPASIANUS: Voi minua! Pahin näytelmä on vielä jäljellä. Kuoltuani te
panette toimeen loistavan hautaussaaton ja julistatte minut jumalaksi!
TIITUS: Hiljaa, hiljaa, isä. Orjat voivat kuulla. Jos caesar menee
kuolemaa kohden niinkuin tavallinen ihminen, mikä silloin hänet
alamaisistansa erottaa? Jumalaksi tulee caesar kuoltuansa.
VESPASIANUS: Jumalaksi, jumalaksi! Ah, Tiitus: kovaa on vanhan soturin,
niinkuin minä, jolla on valta maailman yli, kadottaa valta itsensä yli
niin, ettei jaksa enää roomalaisen tavoin elämäänsä lopettaa. Kovin jo
haluaisin tämän narriuden perinnöksi luovuttaa. Mitä, Tiitus? jätänkö
haluttua tavaraa? ha-ha--. Kuitenkin minulla on kaksi poikaa, Hallitkaa
yhdessä. Ota hänet vierellesi, Domitianuksen, että hänkin saa vähän
maistaa sitä, mitä niin himoitsee. Tiedän, Tiitus, että sinä teet
kaikki niinkuin itse tahdot. Minä vaan rukoilen sinua: ota Domitianus
mukaan. Kas tähän, tähän olen hallitussuunnitelmani kirjoittanut.
(Antaa Tiitukselle pergamentin). Oh voimani, voimani! Liiaksi, liiaksi
olen puhunut.--Lysimaakos!
LYSIMAAKOS: Levätä täytyy sinun majesteetti. Kunhan tämä
voimainponnistus ei toisi turmiota!
VESPASIANUS: (peräytyy Lysimaakon tukemana verhon taa).
TIITUS: (tulee uhrialttarin luo, hetken mietittyänsä heittää
pergamentin tuleen ja jää katsomaan savua, joka menee alas).
BERENICE: Mitä sinä katsot, Tiitus?
TIITUS: Viskasin tuleen nahkapalasen. Ajattelin: jos savu nousee, käy
niinkuin minä tahdon,--jos menee alas, käy toisin. Katso, kuinka savu
kiiriskelee pitkin maata!
BERENICE: Sinä olet Jerusalemin hävittäjä, Tiitus. Kun piiritit
kaupunkia, raivosi siellä hirmuinen rutto. Sinä tulit muurin yli.
Tuhansia maamiehiäni upotit verivirtaan. Pyhän temppelin portteihin
olivat viimeiset paenneet Jehovan apuun luottaen. Sinä tulit, sinä
tulit sinnekin! Jääkylmä hymy huulillasi, sotamiestesi ilkkuessa sinä
surmautit ja liekkeihin poltit kaikki: Kokonaisen kansan hävitit maan
päältä.--Etpä silloin katsonut minne savu menee.
TIITUS: Enkö olisi saanut tehdä mitä tein?
BERENICE: Sait, Tiitus. Oikein sinä sanoit: sinä saat tehdä mitä
tahdot. Mutta siellä oli paljon vanhuksia, Tiitus. Nyt on edessäsi yksi
ainoa, joka melkein pyytää sinun apuasi elämästä päästäksensä ja sinä
kysyt enteitä ja pelkäät rangaistusta! Minä luulin, Tiitus, että sinä
vielä yhä olet sama roomalainen, joka uskot vaan itseesi. Paljon sinä
olet heikontunut siitä asti. Älä näytä sitä. Sillä varmaan tahtoo Rooma
nähdä roomalaisen herranansa. Ja niitä on Roomassa miehiä--
TIITUS: Berenice!
BERENICE: (nöyränä): Ah! sinä et enää tarvitse minua. (Menee oikealle).
TIITUS: Todella, kun ajattelen,--mikä erotus on vanhuksen ja vanhuksen
välillä. Verellä ja miekalla olen avannut tieni, kukistanut jokaisen,
joka on ollut minulle esteenä, kirjoittanut satojen kuolemantuomiojen
alle, enkä koskaan ole epäillyt, että teen mitä pitää tehdä. Tässä on
esteenä vaan minun oma tunteeni: hän on muka isäni. Mitä minun
yksityinen tunteeni tässä merkitsee! Ja sitäpaitsi: kerran meidän
kumminkin on eroominen. Sinua elämä jo vaivaa, enemmän kuin huvittaa.
Suora hyvätyö se olisi sinulle. Ei ole mitään syytä, ei mitään syytä
minun viivytellä.--Mutta ah! minä olen voimaton. En voi itse ratkaista.
Alanko jo todella vanheta pois elämästä! Ennenkuin olen saavuttanut--!
Aah, sydämmeni, sydämmeni!
LYSIMAAKOS: (tulee lääkepöydän luo). Kas tässä, caesar, on kaksi kummaa
lääkeainetta, yhtä kirkkaat kumpikin, kuin tavallinen vesi, mutta perin
erilaiset vaikutukseltansa: toinen auttaa hitaasti ja varmaan, toinen
auttaisi kohta, mutta voi myöskin kohta tappaa.
TIITUS: Etkö uskaltaisi sitä käyttää, Lysimaakos?
LYSIMAAKOS: Ehei, ei, ei. Se olisi ajattelematonta. Se on vaarallinen
lääke, caesar, se voi tappaa muutamassa hetkessä. Pannaan pois, pannaan
pois. (Panee pois toisen maljoista).
VESPASIANUS: Tuo vettä, Lysimaakos, kurkkuani polttaa, vettä!
LYSIMAAKOS: Jumalat! Se on Caesarin ääni!
TIITUS: Anna tänne!
LYSIMAAKOS: (jättää kädestään maljan Tiitukselle, ja kiiruhtaa itse
veden kanssa sisähuoneeseen).
TIITUS: Voiko ennettä olla sen parempaa, kuin mikä nyt tuli käteeni. Ei
suinkaan se tuokaan ole mitään myrkkyä! Hän sanoi: se voi auttaa kohta.
Taivas ratkaiskoon! (Vaihtaa maljat).
LYSIMAAKOS: Nyt on sopiva aika antaa lääke, ennenkuin sairas jälleen
nukkuu. (Ottaa maljan Tiituksen kädestä, menee sisähuoneeseen).
TIITUS: Jyrähdä siis taivas! Caesar odottaa sinun vastaustasi. En kuule
mitään, en yhtään mitään. On hiljaista kuin hautakammiossa. Tämä oli
viimeinen paha työ minulta. Koko maailman minä täytän hyvillä töillä.
LYSIMAAKOS: Ah, mitä tämä on! (Juoksee ulos, hakee uusia lääkkeitä).
Caesar on saanut odottamattoman kohtauksen. Pelkään pahinta! (Takasin
sisään). Voi minua! Hän meni tainnuksiin. Tämä on hänen loppunsa. Voi
minua, voi minua!
TIITUS: (sisähuoneen ovella): Älä huuda, Lysimaakos, anna rauhaa
kuolevalle. Etkö näe, kuinka tuskatta hän kuolee, vanha, väsynyt isä.
Taivas itse lopetti hänen elämänsä.
LYSIMAAKOS: Ei hänen vielä olisi kuolla pitänyt. Monta rauhaisaa vuotta
toivoin hänen vielä elävän. Voi minua!
TIITUS: (tulee ovelta). Minun hetkeni on tullut. Virtaa entinen veri
minussa, nosta minut minun entinen usko itseeni. Pois--pois heikot
tunteet! Minä otin, mikä kuului minulle. Nyt minä ratsastan Roomaan.
Lysimaakos, nyt ratsastan Roomaan. Kuolonsanoman vien itse perille.
Caesarin henkivartijat!
LIKTORIT ja PRETORIAANIT (tulevat).
TIITUS: Tällä hetkellä on caesar Flavius Vespasianus astunut jumalien
joukkoon!
LlKTORIT ja PRETORIAANIT: Terve caesar, Tiitus Flavius Vespasianus,
Rooman imperaattori!
(Kaksi pretoriaania asettuu miekat paljastettuina sisähuoneen
ovelle, yksi kummallekin puolelle).
TIITUS: Roomaan! (Menee).
LIKTORIT ja PRETORIAANIT: (menevät hänen jäljessään). (Jonkun ajan
perästä kuuluu etenevä hevosten kavioiden kopse),
LYSIMAAKOS: (tulee valitellen sisähuoneesta).
BERENICE: (tulee oikealta).
LYSIMAAKOS: Voi minua! Vastoin luulojani, vastoin kaikkea
varovaisuuttani! Annoin lääkkeistä sen, joka oli vaarattomin. Mutta hän
kuoli niinkuin olisin vaarallisimman antanut.--Oo, jumalani, jospa
olisinkin erehtynyt! (Menee katsomaan toista maljaa). Mahdotonta!
Annoinhan Tiitus Caesarille käteen oikean maljan, mutta tämä näyttää
vähän--. Minun täytyy tutkia--käteni vapisevat--
BERENICE: (ottaa maljan Lysimaakon kädestä ja viskaa pois). Joutavia!
LYSIMAAKOS: Voi minkäs teit! Nyt en koskaan saa tietää olinko
erehtynyt.
BERENICE: Turhaan voivottelet, Lysimaakos. Mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut. Ei ole sinun työsi loppunut. Valvo Tiituksen elämätä yhtä
hyvin kuin olet Vespasianuksen valvonut.
LYSIMAAKOS: Mitä muuta orjan olisi tekeminen. Ei, sanoin väärin: kaikki
voimani, kaiken kykyni panen herrani elämän palvelemiseen. Muu ei kuulu
minuun. Olenhan Tiitusta lapsesta asti seurannut ja hoitanut.
(Ajatuksissaan). Luulen kuitenkin, että hän tarvitsee vallan erikoisia
lääkkeitä--vallan erikoisia.
BERENICE: Kuuletko kavioin kopsetta? Nyt on Jerusalemin hävittäjä
Rooman yksinvaltias.--Uskotko sinä, Lysimaakos, koston jumalaan?
LYSIMAAKOS: (pudistaa päätänsä).
BERENICE: He hajoittivat Judean kansan ja hävittivät pyhän kaupungin,
mutta juutalainen vallitsee kuitenkin maailman valtijasta ja kaikki on
kohta minun kädessäni.
LYSIMAAKOS: Kaikki, ainoastaan ei kosto.
BERENICE: (leikkien rannerenkaansa kanssa). Kuinka tahdonkin.
LYSIMAAKOS: Ei ole koston jumalaa. On ainoastaan niittäjä, joka korjaa
eloa maailman pellosta. Missä kypsyy hedelmä, siellä se korjataan.
BERENICE: Ha-ha--, oliko se sinun niittäjäsi, joka äsken Vespasianuksen
korjasi!
LYSIMAAKOS: Oli, ruhtinatar.
BERENICE: (nauraen:) Sinä et ole vaarallinen, Lysimaakos,--et
todellakaan!
(Esirippu).