Kukaan ei nähtävästi enää Jaanan karkaamista ajatellut. Heistä oli
kaikki niinkuin ollakin piti. Jaana oli piikana pääkaupungissa, mutta
ei silti köyhää kotiansa halveksinut.
--Pitkäksikö aikaa sinä nyt jäät meille? kysyi isä.
--Enpä ole tuota vielä tullut tuumineeksi, vastasi Jaana.
He aikoivat kaikki lähteä Lentuan kylälle. Nilkku Ranssu yksin saisi
jäädä kotimieheksi.
Ulkona oli taivas kirkas ja kuulakka. Ilmakin tuntui leudolta ja
lämpöiseltä. Helluntain päivä paistoi päälle rasvatyynen Kuikkalammen,
joka lepäsi tummien rantojensa sisällä rauhallisena niinkuin
iankaikkisuuden ajatus keskellä elämän kohtaloita.
Jaana ei ollut oikein halukas kertomaan Helsingin kuulumisia. Mutta hän
tunsi kuitenkin mielensä suuresti virkistyneeksi.
17.
Pieni ja matala oli Lentuan kylä, syrjässä maailman menosta, kurja,
köyhä ja kokonaan takapajulle jäänyt. Talokkaita ei siinä ollut kuin
puolikymmentä. Muut olivat torppareita ja mäkitupalaisia.
Kansa oli raakaa, röyhkeätä ja epärehellistä. Siinä ei ollut enää
korven salskeata kasvua eikä erämaan tyyntä hiljaisuutta. Sen silmät
vilahtelivat viekkaasti ja levottomasti. Sen kieli oli sekoittunutta,
turmeltunutta ja typertynyttä, sen vaateparsi koottu maantien
matkamiehiltä ja sen pirtit pieniä, ahtaita ja likaisia.
Raitin väkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli
paloi markkinoista markkinoihin.
Kukin eli kädestä suuhun eikä kukaan huomista aamua ajatellut. Miehet
kulkivat kesät tukkitöissä, kaukana pohjan perillä, suurten virtojen
varsilla; talvet he makasivat uunin päällä, paksua tupakkimälliä
poskessaan mäiskytellen, tullen niukin naukin toimeen kesän ansioilla.
Naiset olivat rumia, kömpelöitä ja epäsiveellisiä. Lapsia heillä oli
kaikilla, mutta tuskin jokaisella tietoa siitä, kuka minkin todellinen
isä oli.
Syksyisin, kun miehet tukkitöistä palasivat, kiehui kahvipannu päivät
pitkät köyhimmänkin töllin pankolla, juotiin viinaa, syötiin
vehnäleipää ja maisteltiin kaupunkimakeisia. Taas kun talven selkä
taittui ja kolikot loppuivat, kiristettiin nälkävyötä, käytiin
kerjuulla kaupungissa tai varastettiin. Kaikki he olivat yltäpäältä
velassa kauppiaalle, joka nylki heitä armotta ja perinpohjaisesti.
Tämän kylän kuningas oli kauppias Luikarinen, vihattu, peljätty,
ihailtu ja rakastettu. Hän oli yleinen ja alituinen puheen-aine Lentuan
pahamaineisissa mökeissä.
Haasteltiin suurella kunnioituksella hänen herraskaisesta ja
täsmällisestä esiintymistavastaan. Kehuttiin hänen etevää
kauppakykyään, kadehdittiin hänen mahtavia juomamatkojaan ja kiroiltiin
hänen nopeaa rikastumistaan. Tiedettiin myös, että hän ei uskonut
jumalaan.
Se oli lentualaisten mielestä hyvin arveluttava seikka, mutta juuri sen
vuoksi omiaan jokaiselle todistamaan, että kauppias Luikarinen ei ollut
mikään tavallinen ja vähäpätöinen mies. Kuinka hän muuten olisi
voinutkaan sallia itselleen sellaista voimannäytettä? Mennäpäs itse
isän jumalan kanssa sormikoukkusille!
Kauppiaan talossa olivat nurkat sivutut punamullalla ja ikkunalaudat
viheriällä öljymaalilla. Hänenpä kujansa päässä sillankorvalla paistoi
myös kruunun majatalon merkki, punavalkea patsas, jonka taulusta kuka
tahansa voi aivan ilmaiseksi nähdä, mikä oli matkan pituus Pietariin ja
mikä Helsinkiin. Se ikäänkuin aateloi koko tienoon ja kohotti suuresti
jokaisen ohikulkevan kyläläisen itsetuntoa.
Kylän halki juoksi joki, jonka ylitse oli yleisillä varoilla rakennettu
silta oikeine kaidepuineen, kivisine arkkuineen ja jäänsärkijöineen.
Sekin oli yksi lentualaisten ylpeyksiä.
Suurin ylpeys oli kuitenkin kauppias Luikarinen.
Monien muiden ansioittensa ohella hän oli myös kylän suurin
maanviljelijä. Laitumet olivat näillä tienoin huonot niinkuin
pellotkin, kankaat karut, luonnon niittyjä vähän taikka ei ollenkaan.
Käytännöllisenä miehenä oli Simo Luikarinen heti huomannut
heinänviljelyksen edut ja lyönyt pitkät sarkansa vikkeriä ja timoteitä
kasvamaan. Hän möi voita kaupunkiin, jota valmistettiin oikealla
käsiseparaattorilla, toistaiseksi kokonaan kuulumaton kalu tällä
perukalla. Myös osti hän jokaisen nokareen, minkä mökin eukot vähistä
lehmistään saivat vuoden kuluessa säästetyksi.
Kauppias Luikarinen ei koskaan maksanut rahassa. Mutta hän mittasi sekä
omasta että muiden mielestä kohtuullisen palkkion kahvissa ja sokurissa.
Tämä mies oli monella muotoa vaikuttanut Rönnyn perhekunnan
kohtaloihin.
Ensiksikin oli mökin isäntä Iikka Rönty ollut renkinä hänellä. Se oli
tapahtunut silloin, kun hän vankilasta kolmen markan miehenä palattuaan
siirtyi äitineen kaupungista kohisevan kosken varrella. Sitten oli
Jaana lapsena ollut paimentyttönä hänellä. Muutaman vuoden perästä
hänet oli korotettu jo puotitytöksikin. Hänpä se myös oli tuhmalla
pilallaan aikaansaanut Jaanan karkaamisen kodistaan ja siten ollut
välillinen syy hänen myöhäisempiinkin vaiheisiinsa.
Rönnyn mökki oli hänen maallaan. Isällä oli paljon velkaa hänelle. Äiti
maksoi voilla ja marjoilla hänelle kahvinsa ja sokurinsa. Hän osti ne
villat, jotka mummo kehräsi, ja korvasi hänen vaivansa silloin tällöin
muutamalla kolikolla. Hän oli Rönnyn joukolle kaikki kaikessa, heidän
elättäjänsä, heidän jumalansa ja hyväntekijänsä.
Mummon mielestä oli kauppias Luikarinen Anttikristus itse. Hän ei
voinut antaa anteeksi, että Iikka hänen luonaan palvellessaan oli
unohtanut isiensä jumalan ja käynyt sangen maailmalliseksi mieleltään.
Se ei kuitenkaan estänyt millään muotoa häntä hyvällä halulla kauppiaan
villoja kehräämästä.
Kauppias oli paljon pitänyt Iikasta. Iikka oli kova työmies ja
sitäpaitsi oli hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin, joka heti
oli kauppiasta miellyttänyt. Hän ei vaan voinut kärsiä sitä, että aika
mies viitsi noin kulkea häntä koipien välissä. Tosin hän tiesi Iikalla
olevan perusteelliset syynsä siihen, mutta hän asettui niiden
yläpuolelle.
Iikka ei ollut mikään typerä mies nuorempanakaan ollessaan. Siksi oli
kauppias mielellään istunut hänen kanssaan pienessä puotikamarissa
mustakylkisiä olutpulloja ynnä höyryäviä puolikupposia tyhjennellen.
Eipähän hänellä tässä autiossa erämaassa paljon muutakaan puhekumppania
ollut.
Iikan kanssa oli ollut hauska keskustella. Hän kuunteli ääneti ja
kunnioittavasti, ei koskaan keskeyttänyt, oli aina yhtä mieltä
edellisen puhujan kanssa ja uskoi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Pian
oli kauppias ruvennut kohtelemaan häntä kuin vertaistaan. Iikka oli
tuntenut itsensä siitä suuresti imarrelluksi.
Myöskin Miina Rönty, jota nyt mummoksi sanottiin, oli aluksi ollut
mielissään. Mutta sitten hän oli ollut huomaavinaan, että kauppias
kevytmielisillä puheillaan houkutteli Iikan pois hänen isiltäperitystä
uskonnollisesta mielenlaadustaan, joka varsinkin hänen vankila-aikansa
jälkeen oli esiintynyt hänessä syvänä murheena ja katumuksena. Hänen
selkänsä oikeni, hänen silmänsä kirkastuivat, hän alkoi kiroilla ja
päästellä suustaan pitkiä tupakkasylkyjä, joiden tarkoitus oli
jokaiselle todistaa, että hän kyllä oli mies niinkuin muutkin miehet ja
että hänellä oli yleensä kirkas luonto ja repäisevä meininki.
Taikka kuten kauppiaan oli tapana sanoa: »mies on aina miehen väärti ja
välistä vähän parempikin».
Miina Rönty oli nähnyt suurella surulla ja sydämenkarvaudella poikansa
epäiltävää uudestasyntymistä. Usein hän oli katunut katkerasti, että
oli ollenkaan kaupungista lähtenyt ja tullut tähän lemmon kylään, missä
niin jumalatonta elämää hänen silmäinsä edessä vietettiin.
Kauppias Luikarinen oli tosin lukenut mies, joka oli käynyt vuoden
kansakoulua ja tilasi sitäpaitsi erästä kerran viikossa ilmestyvää
sanomalehteä. Mutta hän oli jumalankieltäjä ja perikuvallinen lavean
tien taivaltaja, raaka aineen orja, jonka seura ei mitenkään voinut
olla sovelias Miina Rönnyn pojalle.
Niinpä ei äiti ollut saattanut muuta kuin iloita, kun Iikka kerran oli
hänelle ilmoittanut vakaan aikomuksensa olevan muuttaa yksinäisen
Kuikkalammen rannalle, saman maantien varteen, missä kauppiaalla oli
pieni metsäpalsta ja missä tämä oli Iikalle oman kodin ja konnun paikan
luvannut. Siellä metsän syvyydessä, kaukana viettelevistä ihmisistä,
oli Miina Rönty toivonut hyvien enkeleiden vielä kerran poikansa
sydämeen palajavan.
Jälleen oli äidin ilo tullut varsin lyhyeksi. Iikka sai kuin saikin
tosin mökin rakennetuksi, mutta häntä oli seurannut uuteen asuntoonsa
kauppiaan tanakkatekoinen karjakko, Reeta, joka oli vain nimeksi
neitsyt eikä suinkaan mikään suositeltava aviosiippa kenellekään
kristillissiveelliselle nuorukaiselle. Turhat olivat olleet äidin sanat
ja huokaukset. Iikka oli jo paatunut pahassa eikä kaivannut lempensä
liitolle enää edes mitään kirkollista vahvistusta.
Reeta oli jäänyt hänen mökkinsä vakinaiseksi asukkaaksi. Iikan mielestä
hän ajoi saman asian kuin mikä vihitty vaimo tahansa eikä
matkamiehilläkään, jotka pian tottuivat töllin pihalle hevosensa
pyöräyttämään, ollut hänen suhteensa mitään erikoista muistuttamista.
Silloin oli äidin sydänalassa ratkennut jotakin, joka ei sitten enää
koskaan eheäksi parantunut. Hän oli muuttanut saunaan asumaan,
siirtynyt sinne rukkineen ja raamattuineen, eli hiljaa kuin hiiri
pesässään eikä mielellään vihatun miniänsä ovea avannut. Kuin etäisenä
kaikuna hän kuuli joskus kerrottavan öisistä juomingeista ja
tappeluista tuolla asuinrakennuksessa, josta silloin tällöin kannettiin
hänen saunansa soppeen joku tavallista pahemmin rusikoitu riitapukari.
Hän ei näyttänyt enää siitä paljoa välittävän.
Kerran viikossa saapui mökin väki saunaan kylpemään. Mummo kantoi
vedet, hautoi vastat ja löi löylyt heille, mutta ei virkkanut niin
halaistua sanaa, istui vaan päätä nyökytellen penkillä taikka pistäysi
yksikseen harvaseinäisen kotaporstuan kynnökselle kyyröttämään. Se oli
hänen mykkä vastalauseensa poikansa surutonta sieluntilaa vastaan ja
sitä, mitä hän tämän perhe-elämässä piti vääränä ja paheksuttavana.
18.
Iikalla oli ollut Holli-Reetasta viisi poikaa, joiden nimet olivat
Ranssu, Aleksi, Jörkki, Nantta ja Roope. Näistä olivat Nantta ja Aleksi
jääneet isänkotiin, Roope oli kuollut ja Jörkki ja Aleksi lähteneet
maailman markkinoille.
Ranssu oli jo varhain joutunut hunningolle. Tuskin täyteen ikään
tulleena hän jo ryösti postin maantiellä. Sitä ei saatu koskaan ilmi.
Mutta vanhurskas jumala kiivaudessaan salli, että hän eräänä pilvisenä
pärttyli-maanantaina löi kirveellä rikki polvilumpionsa. Nyt nilkutteli
hän raajarikkona vanhempiensa kodissa, minkä mitäkin näperrellen,
pistäysi usein mummon luokse saunaan ja osoitti ennen pitkää selviä
katumuksen ja parannuksen oireita. Vuoden kaksi hän kulki allapäin ja
harvapuheisena. Mutta sitten alkoi iankaikkinen ilo jo loistaa hänen
silmistään.
Aleksista tuli hevoshuijari. Hän petti markkinoilla monta etevääkin
ammattimiestä, mutta vihdoin petti hänet mustalainen, pettipä oikein
perinpohjaisesti, niin että hän hävisi erinomaisen tamman ja vielä
kaksisataa viisikymmentä markkaa kaupanpäällisiä. Silloin päätti hänkin
jättää synnillisen elämänsä ja kääntää kasvonsa Hänen puoleen, jolta
kaikki hyvä tulee. Seuraavana sunnuntaina meni hän Herran pyhälle
ehtoolliselle ja pestausi heti sen perästä rengiksi pappilaan.
Myöhemmin hän pääsi haudankaivajaksi erääseen kappeliseurakuntaan ja
eli yleisesti kunnioitettuna miehenä kuolinpäiväänsä saakka.
Jörkki oli, kuten sanotaan, ruunankummi. Hän ei koskaan ollut saanut
rippikouluaan suoritetuksi eikä siis myöskään tullut mahdolliseksi
Herran armopöytään astumaan. Mutta kerran Mikkelin päivän tienoilla
kaupungissa käydessään hän oli kohdannut erään hihhulilaisen
maallikkosaarnaajan, joka oli kovasti kolkutellut hänen kivettynyttä
omaatuntoaan. Olipa luvannut vielä synninpäästönkin, sillä ehdolla
nimittäin, että Jörkki rehellisesti tunnustaisi kaikki pahat tekonsa
hänelle. Jörkki oli tunnustanutkin hänelle kaikki muut paitsi että hän
todellakin oli sen lapsen isä, josta häneltä parast'aikaa oikeuden
käden kautta ruokkoa riideltiin. Kohta senjälkeen sai hän kuulla, että
lapsi oli kuollut. Hän huomasi silloin tosiksi maallikkosaarnaajan
sanat ja tunsi, ettei hänellä ollut yhtään syntiä enää. Hänestä tuli
harras kristitty ja toimelias kirjakolportööri, joka kenties tänäkin
päivänä vielä kiertää Suomen saloja kaupiten pieniä uskonnollisia
kirjoja, evankelisia lehtiä ja pakanalähetyssanomia.
Nantalla oli vain neljä sormea oikeassa kädessään. Mutta kun hän sen
liitti vasempaan, kuuli Kaikkivaltias yhtä tarkasti hänen
yhdeksänsormisen kuin jonkun toisen kymmensormisen rukouksen. Hän oli
ruununraakki, joka arvannoston pelosta oli lyönyt peukalonsa poikki
havunhakkurilla. Myöhemmin katui hän ankarasti tekoaan, sillä hän
arveli, että olisi ollut parempi lyödä poikki pikkulillinsä. Silloin
hän olisi näet, kuten kasvavana, vielä voinut hiihtää hirviä, joiden
tappaminen tosin oli kielletty maallisessa, mutta ei taivaallisessa
oikeudessa. Nyt oli hänen pakko pyytää vain lintuja ja jäneksiä,
tietysti kaikista lupakausista välittämättä. Kerran palatessaan
kielletyiltä metsämatkoiltaan hän vilusti vatsansa ja sai väkevän
uskonnollisen herätyksen, joka myllersi kaikki syvyyden lähteet hänen
henkiruumiillisessa olemuksessaan.
Rooperukan kävi hullusti. Hän oli pulska poika ja oli jo aikonut mennä
yhteen muutaman Mankis-Leenan kanssa, jolla oli rahaa
kirstunpohjallakin. Leenan kolikoilla he olivat päättäneet ostaa kaksi
tikettiä Amerikkaan; loput sai mennä häihin ja kultasormuksiin.
Molemmat he olivat nuoret ja suruttomat. Kaiken todennäköisyyden mukaan
he olisivat menneet siitä portista sisälle, joka vie kadotukseen. Mutta
silloin pisti Roopen päähän ajatus lisätä hiukan heidän yhteistä
matkakassaansa. Hän teki onnistumattoman varkausyrityksen, tavattiin
itse teosta ja tuomittiin raipparangaistukseen. Mummon saunassa pari
viikkoa pahimpia piiskanvammoja hoideltuaan, hän meni aamulla metsään,
teki vitsaisen kaulahuivin koivunnäreestä ja hirtti itsensä. Mutta
mummo, joka hänen satunnaisen sairautensa aikana oli johdattanut hänet
sielunsa asioita ajattelemaan, vakuutti että Roopen synnintunto oli
ollut sekä syvä että vilpitön ja että hän usein yön hiljaisuudessa, kun
perälihat kovin porottivat, oli kääntynyt taivaallisen Herransa puoleen
monella hartaalla ja palavalla rukouksella.
Että Roope itsemurhastaan huolimatta ja vastoin raamatun nimenomaista
määräystä olisi päässyt taivaan valtakuntaan sisälle, näyttää kuitenkin
puolueettomasta katsojasta vähemmin uskottavalta. Mutta Leena meni
tiettävästi neulansilmän läpi ja tuli autuaaksi.
Jumalan kirous lepäsi raskaana Iikka Rönnyn mökin päällä. Itse hän
mietti usein tehdä parannusta eikä enää myöhemmällä ijällä
salakapakoinutkaan juuri muille kuin kauppias Luikariselle ja kenties
jollekin varakkaammalle matkamiehelle. Rahdinvetäjät, ne vensperit,
olivatkin ottaneet tavaksi pitää mukanaan omat nassakkansa.
Lopullisesti oli Iikka kuitenkin päättänyt kääntyä vasta
kuolinvuoteellaan.
Ainoa, joka ei näyttänyt mitään korkeamman henkisen elämän eikä
puhtaamman sydämen merkkejä, oli Reeta, Iikan vihkimätön jalkavaimo.
Päinvastoin hän murehti suuresti muiden leväperäistä pensistymistä,
sillä mökin varallisuus väheni samassa suhteessa kuin sen asukkaiden
mieli muuttui hurskaammaksi ja siveellisemmäksi. Hänen yksinkertainen
sosialinen periaatteensa oli, ettei köyhän kannattanut elää
rehellisesti. Nähtävästi hän aikoi tulla toimeen maailmanlapsena
elämänsä loppuun saakka eikä katua ennen kuin viimeisellä tuomiolla.
Mutta mummo iloitsi. Mitä kovemmin kohtalon vallat murtelivat hänen
poikansa perheen jäseniä, sitä voitollisemmin helisi hänen virtensä ja
sitä kirkastuneempina tuikkivat hänen pienet tuhkanharmaat
silmäteränsä, sillä hän tiesi Herran rankaisevan sitä, jota hän
rakasti. Jaanan sydämestä hän oli jo varhain tahtonut kitkeä pois
kaikki ne perisynnin ja pahojen aivoitusten ohdakkeet, jotka tämä
mahdollisesti oli saanut synnyinlahjana erhettyneiltä esivanhemmiltaan.
Samalla hän oli tahtonut kylvää rakkaan poikansatyttären poveen sen
sinapin siemenen, joka kerran kasvaisi suureksi puuksi ja jonka oksille
kaikki taivaan laulelevat linnut pesänsä tekisivät.
19.
Matkue läheni Lentuan kylää. Metsä loppui ja alkoivat kauppias
Luikarisen tilukset.
Jaana katseli uteliaasti ympärilleen.
Tuossa hän oli istua nukottanut ojanreunalla vahtimassa, etteivät
lehmät päässeet kiellettyjä aloja sotkemaan. Se oli ollut hyvin helppoa
työtä, kun vaan karttoi itsensä isolta sonnilta eikä päästänyt sitä
takaapäin ryntäämään. Silloin se varmaan olisi hänet sarviinsa
seivästänyt.
Edestäpäin tarvitsi sille vain näyttää karahkaa. Silloin se räpähytti
silmäänsä ja meni möyryten menojaan.
Kauppias Luikarinen ei niitättänyt nurmiaan kahta kertaa. Niin
tapahtui, että syksyisin, kun muiden karjat tarpoivat savisia
metsäteitä, söivät hänen jalosukuiset lehmänsä maukasta kylvöheinän
ävärtä, ja vain silloin tällöin aikansa kuluksi ojentelivat koipiaan
kuin kamarin lattialla. Se oli kaikkien mielestä sangen merkillistä
eikä ilman ihmettä Jaanastakaan.
Pian olivat huomanneet Lentuan kylän lapset, että oli ilmestynyt uusi
jäsen heidän yhteiskuntaansa. Kiertäen kaartaen he olivat Jaanaa
lähestyneet ja tulleet heti hyviksi tuttaviksi. Kirjavat, sekeiset
syyskesän päivät, korkean ja kuulaan auringon alla, olivat olleet kuin
luodut toverilliseen seurusteluun. Mikä oli silloin sen autuaampaa kuin
tehdä tuli ojaan ja paistaa perunoita suloisessa porossa? Kuka tahtoi,
voi samassa paikassa paistaa myös jalkojaan.
Jollakin oli päällään mekko, useimmilla vain lyhyt paidanriekale.
Päiväkauden nuotion ympärillä kuhnittuaan he kaikki olivat yhtä mustia
ja nokisia.
Kauppias Luikarinen oli kävellyt usein peltojensa pientareita. Jos hän
silloin sattumalta näki häärivien nokitonttujen homman, hän ärjäsi
kaukaa hirvittävällä äänellä ja voi heti havaita ilokseen, miten pienet
syylliset kuin peltohiiret ojanpohjia myöten kotiinsa piipersivät.
Tietysti palasivat he pian takaisin. Mutta kauppiaan mielestä olikin
pääasia, että isännän auktoriteetti vaan tuli ylläpidetyksi.
Saattoi myöskin tapahtua, ettei kauppias Luikarinen karjaissutkaan. Hän
voi myöskin hiipiä hiljaa niinkuin varas yöllä ja ilmestyä
ällistyneiden nokikolarien eteen äkkiarvaamatta ja aivan
odottamattomalta taholta. Jos hän silloin näki ojanvarrella jonkun
tuollaisen nollottavan räkänokan, heilautti hän säärensä tämän
päänpäällitse; tuhma temppu, joka syvästi loukkasi asianomaisen istujan
ihmisarvoa. Se oli oja-yhteiskunnan mielestä kokonaan kuulumaton tapa
niin arvokkaalle henkilölle, vaikka he tosin ymmärsivätkin
täydellisesti sen edut pirullisena ja oikein laskettuna
rangaistuskeinona.
Kauppias Luikarinen oli musta pilvi heidän taivaallaan. Toinen oli iso
sonni. Molempia varten täytyi pitää vuoronperäinen etuvartia. Mutta
muuten oli kaikki kirkasta ja pilvetöntä.
Heidän leikkinsä olivat matkitelleet uskollisesti sitä elämää, jota he
joka päivä näkivät ympärillään. He leikkivät lehmisillä, hevosilla,
talosilla, isäsillä ja äitisillä. Myöskin juopposilla he leikkivät ja
se oli kokonainen draama, jossa oli monta kaunista ja liikuttavaa
kohtausta. Kotisilla oli eräs toinen pienempi draama, mutta sitä
jännittävämpi. Se alkoi niinkuin ainakin talosilla, mutta isä ja äiti
lähtivät kylään ja kielsivät lapsia minnekään menemästä. He palajavat
kotiin eivätkä löydä ketään. Sitten jatkui se niinkuin kuuropiilosilla
ja päättyi kuvaannolliseen selkäsaunaan, joka suoritettiin kaikkien
muotojen mukaisesti.
Tämä kaikki oli ollut Jaanasta erinomainen hauskaa eikä hän suinkaan
ollut ikävöinyt takaisin mummon saunan savuiseen yksinäisyyten.
Mutta syksymmällä, kun viikkoiset sateet alkoivat, ei pikku paimenen
elämä enää ollut kovinkaan kehuttava. Vaikka hän saikin aamulla
päälleen ruoti-ukon ijänikuisen sarkatakin, joka ulottui hänelle
kantapäihin saakka, ei sekään enää puolenpäivän tienoilla voinut estää
alituisesti suhuttavaa märkyyttä läpi tihkumasta. Hänen ainoat
jalkineensa olivat ne, jotka vares oli hänelle antanut, ja ainoat
sukkansa ne siniset, jotka vilu ja vihmova sade kutoivat hänelle.
Silloin ei ollut mikään erinomainen ilo tarpoa upottavia kyläteitä
taikka purra kovaa evästään kostean heinäsuovan kupeessa. Onneksi ei
karjakaan tällaisilla säillä paljoa liikkunut, söi mieluimmin yksiltä
paikoiltaan ja siirtyi jo puolenpäivän rinnassa märän ja mustan metsän
rantaan, joka huokasi ikuista murhettaan harmaan, yksitoikkoisen
taivaankannen alla.
Sade-ilmoilla muuttui myös koko Lentuan kylän ulkomuoto. Nyt vasta se
näytti pieneltä, matalalta ja ränsistyneeltä. Kujat pursuivat lokaa
puolipolveen, maantien hiekka kuohui yli äyräittensä. Seinät vettyivät,
räystäät tippuivat, katot vuotivat ja putosivat kaikki ikäänkuin pari
vaaksaa alemmaksi. Raskas ilmanpaino löi savun maahan taikka lähetti
sen takaisin tupaan. Sieltä täältä pilkisti ikävän ikkunan takaa vain
joku nykerönenäinen paitaressu kaivaten kesäisiä tantereitaan.
20.
He tulivat sillalle. Lentuan kylä lepäsi heidän edessään.
Kauppiaan kujan suusta paistoi punavalkea patsas. Puoti oli auki
sunnuntainakin; täällä korven keskellä, missä matkat olivat pitkät ja
vaivaloiset, ei ollut yleisön mukavuudenkaan vuoksi aina niin helppo
lepopäivää pyhittää. Sitäpaitsi oli sunnuntai paras kauppapäivä.
Lähin kirkko oli kaupungissa kolme peninkulmaa pohjoiseen päin. Sinne
ei tietysti kenelläkään tullut ilman erityistä asiaa lähdetyksi. Sen
sijaan kävivät kaupungin ja naapuripitäjien papit toisinaan täällä
pitämässä jonkun hartaushetken.
Tänään oli juuri sellainen harvinainen tilaisuus.
Lentuan kylä oli tienristeyksessä. Paitsi kruunun valtamaantietä, joka
kulki sen lävitse, lähti siitä kaksi korpitietä, toinen luoteeseen,
toinen koilliseen. Siellä oli peninkulmien takana eräitä yksinäisiä
vaarakyliä, joiden asukkaat myöskin tällaisina päivinä astuivat
heiluvia pitkospuita myöten Lentuaan.
Kansaa näkyi jo kokoontuneen kauppiaan kujan perille. Miehet
seisoskelivat piippu suussa aitaa vasten, eukot istuskelivat nyyttineen
puodin portailla. Puoti itse oli tietysti pakaten täynnä.
Tämä näky muistutti Jaanan mieleen sitä aikaa, jolloin hän itse
kasvavana tyttösenä oli seisonut tuon puodin tiskin takana ja myönyt
kauppiaan ylikatsannon alla ryyniä, lankaa, kahvia ja sokuria.
Kauppapuoti oli pienestä pitäen aina erikoisesti miellyttänyt Jaanaa.
Sen värjätyistä kangaspakoista, vanhoista rahkeista ja kimaltelevista
rihkamista uhosi hänen sieraimiinsa omituinen, sydänalaa vihlaiseva
tuoksu, joka sai hänen verensä oudon ja haikean ikävöimisen tulesta
intohimoisesti hiiltymään. Varsinkin illoin, kun kattolamppu oli
sytytetty ja koko huone välkkyi erivärisenä ja kirjavana, huikaisi
Jaanan silmiä tämän maallisen paratiisin mahti, joka kätki sisäänsä
niin satumaiset määrät uusia ja tuntemattomia iloja. Se oli hänelle
ikäänkuin ensimmäinen epäselvä kangastus jostakin etäisestä, pyhästä ja
pyörryttävästä maailmasta, sieltä, mistä matkamiehet tulivat ja minne
he menivät, kunne virstapatsaat viittasivat ja kulkivat salaperäiset
sähkölangat pitkin humisevia pylväitään.