hyvän ja pahan tiedon puu pystytetty.
Jaana tekaisi jo paperitötterön ja sitoi käärenuoran päät kätevästi
kuin näppärin tiskimies. Mutta eräänä iltana hän pisti kätensä
luvattomasti pastillipurkkiin. Samalla astui kauppias sisälle
ulko-ovesta ja helähti ovenkamanaan kiinnitetty sydäntä-sävähyttävä
tiuku.
Kauppias ei ollut sanonut kuin yhden sanan:
--Ulos!
Ja Jaana oli mennyt. Hän oli juosta vikittänyt jälelleen katsomatta ja
sukeltanut aamu-yöstä mummon saunaan niinkuin pelästynyt hiirenpoika
pesänsä koloon. Hän oli saanut selkäänsä, kuten tavallisesti, mutta
pitänyt sen tällä kertaa täysin ansaittuna. Kuitenkin oli hänen
sydämensä vielä kauan läpättänyt, kun hän oli muistanut rikostaan
jumalan seitsemättä käskyä vastaan.
Lapsuuden muistot tulvehtivat joka taholta hänen mieleensä, mutta ne
eivät enää häntä ilahduttaneet. Kuinka hän tunsi olevansa kaukana
niistä! Mitä kaikkea hän oli nähnyt tällä välillä? Ja miten vähän
kaikki nuo ihmiset täällä tiesivät maailmanmenosta ja hänen
murheistaan.
Eikä hänen sydämensä ollut syttä valkeampi, kun he astuivat kauppiaan
kujan suuhun, isä ja Nantta edellä, äiti, Miina-muori ja Jaana heidän
perässään.
21.
Kujan suussa seisoi Heikki.
Jaana säikähti niin, että sydän oli tulla kurkkuun. Hän ei ollut
ollenkaan odottanut Heikkiä täällä tapaavansa.
Kuitenkin oli aivan luonnollista, että Heikki oli tullut. Hänen
kodistaan oli vielä pitempi matka kaupunkiin kuin Jaanan. Hänetkin oli
harvinainen tilaisuus saanut liikkeelle. Jumalanpalvelus ei ollut
hänelle pääasia. Tärkeämpi oli tavata tuttavia, kuulla maailman
asioista ja tehdä eräitä ostoksia kauppiaalta.
Heikin kotitalo, jossa Heikki nyt isännöi, oli nimeltään Kontio. Sen
mukaan sanottiin häntä Heikki Kontioksi.
Vielä ei hän tiennyt Jaanan tulosta mitään.
Nyt näki hän hänet äkkiä edessään. Piippu putosi hänen suustaan ja hän
tapaili hämmästyneenä hatunlievettään.
Jaana oli käynyt niin jumalattoman kauniiksi hänen mielestään.
Isä ja Nantta menivät lyömään kättä hänelle. Heikki tervehti heitä
välinpitämättömästi. Mutta hänen silmänsä pälyivät koko ajan kohti
Jaanaa ja hänen leukapielensä hymyilivät korviin saakka, hurmautuneesti
ja tuttavallisesti. Kaikesta päättäen hän tunsi itsensä ylenmäärin
onnelliseksi.
Myöskin Holli-Reeta ja mummo tervehtivät häntä. Sitten kääntyi Heikki
vasta Jaanan puoleen ja sanoi:
--No, Jaana!
Jaanan täytyi pistää kättä hänelle. Mutta hän oli karahtanut
tulipunaiseksi tukanjuureen asti eikä mistään hinnasta olisi uskaltanut
kohdata hänen katsettaan.
--Eikö se pappi vielä ole tullut? hän sanoi hätäisesti.
Heikin ymmyrkäinen naamataulu hymyili kuin täysikuu.
--Niin, pappi? hän sanoi painokkaasti.
Nyt joutui Jaana vieläkin enemmän hämilleen.
Onneksi tuli pappi samassa. Kauppias sulki puotinsa ja kansajoukko
siirtyi kohti pihan toisella puolen olevaa pirttirakennusta. Siellä oli
jumalanpalvelus pidettävä.
Saarnan aikana katsoi Heikki koko ajan Jaanaan. Hän ei voinut mitään
muuta ajatella. Tuoko se sitten oli hänen tuleva morsiamensa? Nyt se
oli tullut takaisin, uskollinenpahan oli ollut, vaikka ei ollut silloin
lähtökiireessä tullut edes kihloja hommatuksi. Mutta nyt Heikki hänet
kihlaisi vaikka vihtasormuksella.
Kyllä hän tietysti voi kultaisenkin ostaa, eipä sillä ja sen vuoksi.
Talo oli nyt hänen eikä isäkään enää kauan eläisi. Vielä ennen
juhannusta hän matkustaisi kaupunkiin ja ostaisi sormuksen, kultakellon
ja vitjat. Pärttylinä pidettäisiin ratulat eli kuuliaiset ja
römppäviikolla häät. Ristiäisiä saattaisi sitten noin Erkinpäivän
tienoissa ajatella.
Se tuntui jo niin iloiselta ja hipleältä Heikistä, että häntä aina
pyrki väkisin naurattamaan. Aivan kuin olisi joku kainalokuopista
kutittanut.
Samaako mahtoi Jaanakin ajatella, koska näytti niin ujostelevan eikä
edes kertaakaan katsonut hänen?
Mutta Jaanan mieli liikkui taas muilla markkinoilla. Tässä pirtissä hän
oli saanut ensimmäisen ja ainoan koulu-opetuksensa.
Oli näet erään hienon helsinkiläisen neidin nuoreen ja oikulliseen
päähän pistänyt ajatus lähteä laupeudentyötä harjoittamaan, levittämään
tiedon valoa ja hyviä tapoja Suomen synkimpien sydänmaiden keskuuteen.
Myöskin leipää ja vaatteita hän oli levittänyt, sillä näitä
nälkäperukoita oli jälleen kohdannut kaksi hallavuotta peräkkäin.
Hänen isänsä oli joku hyvin ylhäinen sotaherra, hänen ristimänimensä
oli Signe ja hänen sukunimensä edellä oli af taikka von, mikä lienee
ollutkaan. Kuin pyrstötähti hän oli tullut, tuoden viestin
tuntemattomista aurinkokunnista, kuin pyrstötähti myös hävinnyt
häikäistyään, kadoten ijäksi Lentuan kylän pienestä ja ahtaasta
näköpiiristä.
Vuoden hän oli pitänyt pienten lasten koulua kauppiaan pirtissä, jonka
tämä mielihyvällä oli tarjonnut hänelle maksutta käytettäväksi.
--Jos te saatte nämä rosvonpenikat edes hiukankin ihmistapoja oppimaan,
oli kauppias sanonut, on siinä minulle kyllin vuokraa huoneestani.
Jaana, joka jo silloin oli ollut paimentyttönä Luikarisen luona, oli
kuullut nämä sanat. Nyt pulpahtivat ne äkkiä esille sydämen onkaloista,
jonne ne kerran olivat niin kipeästi kaivertuneet.
22.
Kauppias Luikarinen ei ollut mikään tietopuolisen valistuksen
vihollinen. Päinvastoin hän piti sitä ainoana keinona, jos nyt kerran
oli kysymyksessä niin naurettava seikka kuin kansan kohottaminen
alkuperäisestä raakuudestaan, roistoudestaan, ja typeryydestään. Moinen
epäilemättä jalo pyrkimys oli hänen mielestään kuitenkin yhtä mahdoton
kuin olivat täyspäiselle ihmiselle uskonnolliset hassutukset.
Papit olivat hänen loukkauskivensä. Hän vihasi heitä rajusti ja
intohimoisesti. Se ei tietysti suinkaan estänyt häntä jättämästä
pirttiään heidän käytettäväkseen jumalanpalvelusta varten, joka kokosi
kansan hänen kauppapuotinsa edustalle.
Saarnan lopussa tapahtui jotakin tavatonta.
Pappi puhui esivallasta ja sen kunnioittamisesta. Esivalta ei hänen
mielestään turhaan miekkaa kantanut. Tosin oli jumalalle annettava,
mikä jumalan oli, mutta etenkin keisarille, mikä keisarin oli.
Asevelvolliset nuorukaiset kuuluivat ehdottomasti keisarille. Mutta
tästäkin seurakunnasta oli moni jäänyt pois arvannostosta, muka sillä
syyllä, että uusi asevelvollisuus-asetus oli syntynyt maan lakien
vastaisessa järjestyksessä. Se oli surkuteltavaa hairahdusta ja kansan
terveiden käsitteiden sekoitusta. Ei ollut alammaisen asia mennä
esivallan toimenpiteiden laillisuutta punnitsemaan. Sillä esivalta,
joka oli jumalasta, teki tilinsä yksin jumalalle.
Heti hänen jälkeensä nousi kauppias Luikarinen. Hän oli niin vihainen,
että hänen äänensä vavahteli. Pappi puhuu, mitä sylki suuhun tuo, hän
sanoi. Pappi puhuu pönttönsä ja leipälaukkunsa puolesta. Laki on
kansan, ja hallitsijaakin korkeampi. Mutta uusi asevelvollisuus-asetus
ei ole laki, vaikka Suomen papit sen ovatkin saarnastuolista
julistaneet. Se ei ole syntynyt Suomen valtiopäivien
myötävaikutuksella.
--Menköön arvannostoon se, jonka housut lotisevat! hän huusi. Mutta
syyttäköön sitten itseään, jos joutuu Venäjälle kaalinpäitä
pureksimaan. Taitaa siinä vain maha piiskana heilua ympäri selkäpiitä.
Täälläkin Suomen synkimmissä sydänmaissa, missä ruokajärjestys ei
suinkaan ollut kehuttava, mutta kaali kokonaan tuntematon, teki
viittaus venäläiseen kyökkiin tarkoitetun ja tuiki tyrmistyttävän
vaikutuksen. Mitä ymmärsivät Lentuan kyläläiset esivallasta ja
laillisuuden vaatimuksista? Esivalta oli se, joka verot kantoi ja
virkamiehet palkkasi, laillisuus se, joka esiintyi käräjinä,
lautamiehinä ja rikoslakina.
Mutta vatsansa vaatimukset he ymmärsivät. Siksi he kaikki tällä
hetkellä sydämensä syvyydessä kannattivat kauppias Luikarista, vaikka
he eivät papin läsnäolon vuoksi rohjenneetkaan millään tavalla tuoda
julki mielipidettään. Heidän mielestään oli jo suunnatonta, että
kauppias oli sen tehnyt, mutta siinä olikin mies, joka ei pelännyt
piruakaan.
Pappi oli punainen kuin kukko. Kauppias haukkui häntä vielä vähän aikaa
ja lupasi laittaa havuisen hännän jokaiselle, joka ei ollut hänen
kanssaan yhtä mieltä.
Pappi vastasi tyynemmin ja maltillisemmin. Vielä oli aika katua niiden,
jotka eivät olleet kutsuntaan saapuneet. Mutta siinä tapauksessa heidän
heti oli armoa pyydettävä ja lainkuuliainen mielialansa esivallalle
ilmaistava.
--Tehköön kukin omantuntonsa mukaan, hän sanoi. Minä olen vaan tahtonut
sanoa sanani ja samalla mikä on jumalan sana tässä tapauksessa.
--Muna hapeniin sellaiselle miehelle! huusi kauppias Luikarinen. Ja nyt
pellolle minun pirtistäni taikka minä näytän sinulle, mitä muksu
maksaa!
Pappi korjasi lipereitään ja lähti puuskuttaen.
Kauppias Luikarinen hymyili voitollisena. Että hän kerrankin oli saanut
puhua suunsa puhtaaksi noille juuttaille ja iskarioteille! Käskivät
roistot vielä lepopäivää pyhittämään! Ikäänkuin kansalle ei ollut siinä
lepopäivää tarpeeksi, että se sai seisoskella hänen tiskinsä edessä!
Heikki Kontio oli höröstänyt korviaan, kun kuuli arvannostosta
mainittavan. Hänkin oli jäänyt pois kutsunnasta. Tosin se oli
tapahtunut enemmän kauppiaan kehoituksesta kuin hänen oman
vakaumuksensa tähden, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, ettei
Heikillä ollut näistä asioista mitään varmaa vakaumusta. Edesvastuu oli
hänen mielestään siis kokonaan kauppiaan. Mutta sitä suuremmalla
mielenkiinnolla hän oli seurannut tämän ja papin välistä väittelyä.
Hänestä tuntui kuin olisi siinä kiistelty hänen kohtalostaan.
Jos kauppias olisi hävinnyt, olisi hänkin tuntenut itsensä tuiki
levottomaksi. Mutta nyt oli pappi saanut pötkiä käpälämäkeen ja hänen
edesvastaajansa jäänyt voitollisena taistelukentälle.
Hätä ei ollut tämän näköinen. Ja Heikki katsoi jo turvallisesti
voivansa pistää piipputupakan käryämään.
Jaana oli henkeä vetämättä seurannut papin ja kauppiaan ottelua. Se oli
muistuttanut hänen mieleensä paininlyöntiä Jaakopin ja hänen jumalansa
välillä, kuitenkin sillä erotuksella, että Jaakopin jalka ei näyttänyt
nyrjähtäneen. Eikö hänkin tiennyt esivallasta jotakin? Tapauksen
jälkeen pääkaupungin poliisikamarissa se merkitsi hänelle samaa kuin
väkivalta. Eikö hänkin tiennyt laista ja oikeudesta jotakin? Tiesi niin
paljon, ettei niihin ollut vetoamista, kun tiukka tuli. Mutta hän ei
ollut vielä voinut oikein pukea sanoihin ajatuksiaan. Nyt tuli kauppias
tuossa ja sanoi, että esivalta oli väärä ja ettei sen antamia asetuksia
ollut noudatettava.
Tosin puhui kauppias ainoastaan väärästä esivallasta ja laittomasta
asevelvollisuus-asiasta, mutta tietämättään yleisti Jaana hänen sanansa
mielessään, yhdisti ne omiin kokemuksiinsa ja huomasi ne oikeiksi
kaikessa laajuudessaan, ilman mitään rajoitusta.
Hänkin asettui heti vaistomaisesti kauppiaan puolelle.
Pappi puhui pötyä hänenkin mielestään. Tosin oli hänen saarnansa ollut
kaunis ja liikuttava eikä Jaana ollut sen aikana voinut estää
kyyneleitään. Se oli ikäänkuin toinen maailma, jossa jumala oli isäntä
ja pappi pehtori. Huonona naapurina tahtoi perkele anastaa sekä heidän
tiluksensa että alustalaisensa.
Mutta heti kun pappi oli ruvennut maallisista asioista puhumaan, oli
Jaana tuntenut sydämensä jäykistyvän. Mitä oli papilla niiden kanssa
tekemistä? Eihän jumala kuitenkaan vaivaisesta syntisestä välittänyt.
Eikä esivalta, ainakaan se, jonka tekemisiin Jaana oli joutunut,
suinkaan voinut olla jumalan sijainen maan päällä. Pimeyden
pääruhtinaan sijainen se oli. Epäilemättä, jos ihmisvoimat siihen
riittivät, sitä oli kaikin mokomin vastustettava.
Kansanjoukko hajautui vähitellen. Kauppias avasi jälleen puotinsa ja
liike lähti käymään entistä menoaan. Pappi pyysi kyytiä takaisin
kaupunkiin, mutta joku eteläänpäin menevä matkustaja oli jo ehtinyt
ennen häntä nimensä päiväkirjaan merkitsemään.
Papin täytyi hetki odottaa. Joku uskollinen sanankuulija lupasi hänelle
hevosensa. Mutta se täytyi ensin käydä valjastamassa.
Jaana seisoi puodin portailla ja hoputti omaisiaan lähtemään. Hän
tahtoi kaikin tavoin välttää Heikkiä. Mutta Holli-Reeta sanoi, että
hänellä oli jotakin ostoksia, ja Iikka jutteli kaikessa rauhassa
kylänmiesten kanssa. Mummo taas oli pistäytynyt pappia puhuttelemaan.
Silloin näki Jaana kievarirakennuksesta kiipeävän kärryihin nuoren,
siistipukuisen, kiveräviiksisen miehen, pehmeässä huopahatussaan. Hänen
sydämensä sylkähti. Eikö se ollut samainen mies, joka Helsingissä oli
houkutellut häntä sirkukseen ja jonka takia hän sitten oli tullut
turmioon? Ja eikö hänen veljensä Nantta haastellut miehen kanssa?
Ei, Jaana ei voinut erehtyä. Sama mies se oli.
Mitä se täälläpäin matkusteli? Olisipa Jaanan tehnyt mieli vetää hänet
tilille käytöksestään. Miksi hän ei ollut tullut kadunkulmaan? Oliko
oikein siten narrata köyhän lasta?
Mutta kyytipoika iski hepoa selkään ja kohona hurahtivat kärryt
väistyvän helluntairahvaan lomitse.
23.
--Kuka se mies oli? kysyi Jaana veljeltään kotimatkalla.
--Mikä mies?
--Se matkamies, jonka kanssa sinä puhelit kauppiaan pihalla.
--En tiedä. Mutta rahaa sillä näkyy olevan kuin roskaa. Jos lie
tukkiherroja.
--Ei se tukkiherra ole.
--Mistä sinä sen tiedät?
Jaana viivytteli vastaustaan.
--Tiedänpä vaan, hän sanoi. Minä olen nähnyt hänet Helsingissä.
--Mitäs kysyt sitten, kun tiedät itse paremmin, huomautti Nantta
myrtyneenä.
Nyt sekautui jo Iikka Röntykin puheesen.
--Eihän se mikään tukkiherra ole, hän sanoi. Se on sellainen,
sellainen, joka kirjoittaa...
--Sanomalehtiin, lisäsi Holli-Reeta.
--Tuntevatko isä ja äitikin hänet? kysyi Jaana kummastuneena.
Iikka Rönty näytti oikein ylpeältä.
--Onhan se meillä jonkun kerran syöttänyt hevostaan, hän sanoi.
--Hyvä ja höyli herra se on, jatkoi Holli-Reeta. Ja niin puhelias.
Kaikesta se kertoi ja kaikesta se tahtoi tiedon ottaa.
--Eikä sitä meilläkään niin metsänkorvessa eletä, päätti Iikka Rönty,
syrjäsilmäyksellä tyttäreensä.
Syntyi hetken vaitiolo. Jaanan ajatukset kiertelivät yhä siinä
vieraassa herrassa.
--Mitä se täällä liikkuu? hän kysyi.
--Ka, johan minä sanoin, selitti Iikka Rönty. Se ostelee tietoja ja
lähettää lehtiin niitä.
--Maksaako se niistä?
--Ei tuo minulle ole maksanut. Mutta Nantta sai siltä keväällä
viisitoista markkaa.
--Viisitoista markkaa?
Se oli suuri summa Jaanankin mielestä.
--Niin, sanoi Holli-Reeta. Ja hyvään tarpeeseen tulivatkin rahat.
--Mistä hyvästä se antoi?
--Mitä tuo lie Nantta puhunut kauppiaasta ja Heikki Kontiosta.
Jaana ihmetteli.
--Onpa sillä liikoja rahoja, hän sanoi.
Iikka Rönty ojensi häntä itsetietoisesti.
--Eivät ne sen omia ole, hän sanoi. Ne ovat sen isäntien rahoja. Mutta
hyvä mies kun on, niin ei tahdo näet rikastua köyhän kansan puheilla.
--Olisi kait se saanut meidän vähät tietomme ilmaiseksikin, lisäsi
Holli-Reeta. Eipähän niistä täällä olisi osattu maksuja ottaa.
--Mitä sinä kerroit sille? kysyi Jaana veljeltään.
--Ilman vaan, vastasi tämä yksikantaan.
Hän oli vielä ikäänkuin hiukan nyreissään siitä, että Jaanakin tunsi
herran.
Mutta itsestään rupesi hän kuitenkin sitten sana-arkkuansa availemaan.
--Se tämä Heikki Kontio, virkkoi hän, jäi pois asevelvollisuudesta,
vaikka sen nyt olisi ollut vuoro tänä keväänä. Mutta kun se kauppias
käski sitä jäämään pois ja sanoi, että se asetus ei pitänyt kutiaan...
--Samaahan se tuntui äskenkin papille paahtavan, huomautti Holli-Reeta.
--Eikä se sitäpaitsi mikään oikea laki kuulu olevankaan, lausui Iikka
Rönty mahtipontisesti. Sen sanoi kauppias itse minulle ja kyllä se
asiat tietää, jolla on aviisit ja muut.
--Mutta ei sen kauppiaankaan pitäisi niin kovin suurta suuta pitää,
nauskahutti Nantta.
Hän tiesi nähtävästi enemmän kuin mitä hän tahtoi sanoa. Iikka Rönty
katsoi häneen epäluuloisesti.
--Mitä sinä sillä tarkoitat? hän kysyi.
--Ilman vaan. Kyllä se pappi oikeassa siinä oli, että esivaltaa on
toteltava.
--Esivaltaa! hymähti Jaana.
--Niin, niin, nyykytteli Holli-Reeta päätään huolestuneena. Esivalta ei
turhaan miekkaa kanna.
--Eikö se keisari sitten enää sotamiehiä tarvitsekaan? kysyi mummo,
joka tähän saakka oli vaeltanut äänettömänä.
Kukaan ei viitsinyt vastata hänelle. Mummo horisi jo heidän mielestään.
--Sai siinä pappi kuulla sanat, huomautti hetken perästä Iikka Rönty.
--Kyllä kuuli, myönteli Holli-Reeta. Mutta ei sen kuitenkaan olisi
pitänyt kirkkoherraa taivasalle ajaa.
--Mitäs tuli toisen huoneessa mahtailemaan? Ja toisakseen, eipähän tuo
taivas papille pahaa tehne.
Iikka Rönty nauraa hekotti ääneen. Sukkeluus oli hänen mielestään
tavallista onnistuneempi. Nanttakin hymähti hänen takanaan.
--Niin, niin, mutta pappi on silti pappi, intti Holli-Reeta.
--Ei se kauppias ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Nyt nauratti Iikka Röntyä vieläkin enemmän. Hän kävi oikein henkeväksi
tuota tapausta ajatellessaan. Nololta oli pappi näyttänyt. Ruveta sitä
kauppiaan kanssa käsikarttua vetämään! Pitihän papin jo tietää
edeltäpäin, mitä siitä tuli. Sillä sellaista miestä kuin Luikarinen
sitä ei ollut koko maailmassa.
Mummo käveli mykkänä heidän takanaan. Mitä kuuluivat häneen maalliset
asiat? Maailma oli murheen laakso ja kuolon varjojen alho, josta hänen
kohta oli autuaitten asuntoihin lähdettävä. Valmis hän oli, mielellään
hän menikin. Vaikka tänään saisi tulla viikatemies, vaikka huomenna
saisi Herra korjata hänet. Hänellä oli viskimensä kädessään, mutta ei
mummo säikkynyt sitä. Saisi leimahtaa pitkäisen tuli idästä ja näkyä
hamaan länteen, saisi olla jo Ihmisen Pojan tulemus ja torvet tuomiolle
torahtaa. Eivät ne häntä häälyttäisi. Hän oli huoneensa kalliolle
rakentanut.
Mummo oli vanhoilla päivillään tullut jotakuinkin hengellisesti
ylpeäksi. Hän ei mielestään ollutkaan enää mikään tavallinen synninorja
eikä Ristuksen lammashuoneen vähäpätöisin karitsa. Hän oli jo
mielestään niin paljon kokenut mielessään Herransa jumalansa hyvyyttä
ja niin paljon kristillisillä hyveillään ansainnut sitä, että hän
asetti itsensä koko joukon tavallisia kuolevaisia ylemmäksi. Siksi hän
odotti eräänlaisella kärsimättömyydellä tuonen iltaa ja ylösnousemuksen
aamu-aurinkoa, jolloin hänet lopullisesti vuohipukeista erotettaisiin.
Hän ikäänkuin häpesi käydä enää täällä alhaalla suruttomien ihmislasten
keskellä niinkuin hän olisi yhä ollut yksi heistä. Hänen ainoa
lohdutuksensa oli, että myöskin Sana oli tullut lihaksi, vaikka se
alusta oli asunut jumalan luona ja jumala oli ollut se Sana.
Mummo oli mielestään jo miettinyt myös niin paljon raamatun syvimpiä
ongelmia, ettei hän tietopuolisessakaan suhteessa enää tahtonut itseään
kaikkein yksinkertaisimpiin sanankuulijoihin verrattavaksi. Päinvastoin
hän katsoi selvittäneensä sydämessään monta hämärää pulmaa, joista
tiedot tuntuivat olevan ristiriitaiset papeilla ja kirjanoppineillakin.
Tosin hän tiesi olevansa vain köyhä ja oppimaton vaimo Galileasta,
jolle jumala oli erityistä armoaan osoittanut. Mutta hän tiesi myöskin,
että tuolla taivaan suurissa saleissa viimeiset tulivat ensimmäisiksi,
mutta ensimmäiset viimeisiksi, ja mummo katsoi jo vaeltaneensa niin
kauan ristin tietä, ettei hänen paikkansa siellä enää pitänyt niitä
aivan ovensuu-penkkejä olla.
Mummo ei pannut kynttiläänsä vakan alle. Milloin hänellä vaan oli
siihen tilaisuutta, hän meni urheasti puhelemaan pappien kanssa ja
pyytämään heiltä tukea ja valistusta hengelliselle elämälleen. Mutta
tämän hän teki yhtä paljon solmetakseen heitä sanoissa kuin tullakseen
itse toden teolla valistetuksi.
Mummo ei ollutkaan niin tuhma kuin outo luuli. Nöyrällä ja hiljaisella
äänellä hän esitteli ajatuksiaan, papit vastailivat hänelle
hyväntahtoisesti eivätkä huomanneetkaan ennen kuin olivat itsensä
pussiin puhuneet. Silloin he hämmentyivät, alottivat usein innokkaasti
uudestaan ja hämmentyivät vielä enemmän. Mummo nautti hetkisen heidän
pulastaan, ilmoitti sitten vaatimattomasti, kuinka hän oli asian
aprikoinut, papit antoivat hänen mielipiteelleen armollisen
hyväksymisensä, taputtivat häntä olalle ja kehoittivat vastakin yhtä
nöyrästi ja vilpittömästi jumalan sanan valkeudessa sielunsa ongelmoita
selittämään. Mummo niijasi, meni kiitellen ja kostellen menojaan, mutta
tunsi itsensä jo porstuassa koko joukon ehommaksi entistään.
Näin oli käynyt naapuripitäjän papin ja samoin monen muunkin
sielunpaimenen. Olipa mummo kerran piispankäräjillä kaupungissa ollut
tilaisuudessa pitämään lujilla itse hiippaherraakin koko rovastikunnan
papiston ja erään tuomiokapitulin jäsenen läsnäollessa. Piispa oli
kuitenkin pelastautunut siten, että oli kehoittanut mummoa uskomaan
yksinkertaisesti eikä järkensä jousta ylenmäärin jännittelemään. Mummo
oli saanut mennä niine hyvineen. Mutta hänelle oli jäänyt hämärä
aavistus, ettei hän ollut sillä kerralla oikein kunnostautunut eikä
esiintynyt edukseen.
24.
Jaana sai kotona asuakseen saman kamarin porstuan perässä, jossa hän
ennen oli kangasta kutoa helskyttänyt.
Elämä rupesi Rönnyn mökissä käymään entistä latuaan. Jo muutaman päivän
päästä oli Jaana siihen niin tottunut, ettei hän enää paljon muistanut
pääkaupunkia olevankaan.
Hän pani taas kankaan vireille ja alkoi kutoa. Yöt hän nukkui aitassa,
jossa vielä hänen vaatteensa olivat vanhoilla orsillaan.
Ne herättivät hänessä monta haikeata ja hiukaisevaa mielialaa.
Usein tavattiin hänet yksin itkemästä. Kotiväki koetti turhaan
lohduttaa häntä. Iikka luuli, että Jaana ikävöi takaisin Helsinkiin.
Mutta Holli-Reetalla oli asiasta omat ajatuksensa.
Kerran heleällä heinäkuulla, kun aurinko oli mennyt metsän taa ja
Kuikkalampi kajasti utuisena valkeassa, hämäräisessä yössä, kuuli Jaana
aitassaan hiljaisen koputuksen seinän takaa. Hän nousi ja avasi oven,
arvellen että se oli joku hänen kotiväestään.
Se oli Heikki Kontio.
Hän pujahti sukkelasti sisälle ja Jaana sulki yhtä nopeasti aitan
uksen. Sitten he katsoivat toisiinsa ja näyttivät hyvin hämmästyneiltä.
Jaana oli paitasillaan eikä ymmärtänyt hävetä edes. Heikki hypisteli
lakkiaan. Kumpikaan ei tiennyt ensin, mitä sanoisi.
--Iltaa, sanoi Jaana vihdoin.
--Iltaa. Lähdin katsomaan, kun ei ole tavattukaan tässä.
He kättelivät ja vaikenivat jälleen.
--Mistä sinä tulet? kysyi Jaana.
--Ilman vaan kotoapäin.
Heikki naurahti väkinäisesti ja koetti katsoa tuttavallisesti Jaanaa
silmiin. Aitassa oli puolihämärä. Kuitenkin he hyvin erottivat toisensa
ovenpäällisen kapean ikkunalasin lähettämässä himmeässä heijastuksessa.
Äkkiä sai Jaana jalat alleen ja pujahti peittonsa alle. Heikki istui
hänen sänkynsä laidalle. Eikä kumpikaan tiennyt oikein, mistä
alottaisi.
--Tässä ne nyt olisivat, sanoi Heikki vihdoin ja veti pienen kotelon
povitaskustaan.
--Mitkä? kysyi Jaana katsomatta häneen.
--Nepähän ne kihlat.
Jaana purskahti itkemään.
Heikki näytti hyvin hölmistyneeltä. Hän avasi kotelon ja piti sitä
Jaanan silmien edessä.
--Siinä ne ovat, huolinetpa sitten tahi et. Ei nämä häävit ole.
Se oli tietysti vain väärää vaatimattomuutta. Heikin kihlat olivat
tavallista upeammat.
Jaana itki kahta katkerammin.
Heikki mietti päänsä ympäri. Hän ei voinut keksiä mitään järjellistä
syytä Jaanan kallotukseen.
--Jos sinä siitä arvannosto-asiasta itket, sanoi hän vihdoin, niin voin
minä vielä pyytää armoakin. Ei minua siitä Siperiaan tuomita. Niin että
kyllä sinä sen puolesta voit aivan huoleton olla.
Ei auttanut sekään. Heikki rupesi jo tuskastumaan.
--Talo minulla on, hän sanoi, eivätkä ne vanhuksetkaan enää kauan elä.
Äiti on kyllä vielä aika virkku ja kappera ikäisekseen, mutta isä on jo
manan matkamies. Viikon pari mitä virunee.