ollenkaan. Olisiko nuori mies puijannut häntä? Se olisi ollut kovin
hävytöntä, Taikka olisiko hän ollut tässä, mutta lähtenyt pois, kun ei
Jaana ollut kellonlyönnilleen paikalla? Se oli hyvin mahdollista.
Kenties tämä oli käynyt kotona tapaamassa häntä? Sekin oli mahdollista.
Mutta jos hän nyt itse menisi kotiin, panisi ruokarouva hänet heti
astioita pesemään.
Entä hän olikin erehtynyt kadunkulmasta? Ei, se ei voinut olla
mahdollista. Mutta kun hän sitä kerran oli ruvennut epäilemään, ei tuo
ajatus enää tahtonut poistua hänestä. Hän käveli seuraavaan
kadunkulmaan ja palasi takaisin. Ei, tässä sen täytyi olla.
Taikka tuossa toisessa kulmassa. Ollakseen varma asiastaan hän päätti
kävellä niiden kahden kadunristeyksen väliä ja pitää tarkoin silmällä
jokaista ohikulkijata.
Tunti kului. Nuorta miestä vaan ei kuulunut.
Vähitellen unohtui Jaanalta, mitä varten hän oikeastaan käveli tässä.
Ohikulkevien naisten puvut kiinnittivät hänen huomiotaan. Monella
niistä oli päässään valkea liina niinkuin hänelläkin. Mutta useimmilla
oli hattu ja hansikkaat, vaikka Jaana kyllä näki, etteivät ne mitään
herrasnaisia olleet.
Herrasnaiset tunsi kävelystä. Ne sipsuttivat niin sievästi ja soreasti,
ottivat lyhempiä askelia kuin muut ja kantoivat toisella tavalla
hamettaan. Sitäpaitsi notkahteli heidän vartalonsa vyötäisistä ja koko
ruumis keinui niinkuin olisi aalloilla kulkenut.
Se oli hyvin somaa Jaanan mielestä.
Vaistomaisesti hän rupesi heitä jäljittelemään. Kokosi toisella kädellä
hameensa ja nosti sitä sen verran, että kautokengät näkyivät. Otti
lyhempiä askeleita ja koetti saada lanteensa samalla tavalla
notkahtelemaan.
Ei se oikein tahtonut onnistua. Mutta nyt huomasi Jaana itse, mitä hän
teki, ja rupesi kahta pahemmin jäljittelemään, tällä kertaa
tahallisesti ja itsetietoisesti. Joku ohikulkeva herra iski silmää
hänelle. Toinen naurahti ja kääntyi jälelleen katsomaan. Jaana ei
nähnyt, sillä hän oli liian huvitettu omasta keksinnöstään.
Hetket kuluivat. Ihmiset harvenivat hänen ympäriltään.
Poliisikonstaapeli, joka seisoi kadunkulmassa, oli jo jonkun aikaa
seurannut silmillään Jaanan askeleita. Nyt lähti hän päättävästi hänen
jälkeensä ja tarttui erään pimeän porttikäytävän kohdalla tytön
käsipuoleen.
--Mitä sinä tässä kävelet? hän kysyi.
Jaana säikähti hirveästi, kun näki edessään esivallan palvelijan.
--Ilman vaan, hän änkytti.
--Da, da, sanoi konstaapeli ja puristi lujemmin Jaanaa käsipuolesta.
Lähdetäänpäs sitten.
Nyt tuli hätä jo Jaanalle.
--Minä odotan, hän sanoi kiireesti.
--Ketä?
Jaana mietti. Hän ei todellakaan tiennyt tuon nuoren miehen nimeä.
--Sulhastani, hän sanoi päättävästi.
Heti sen sanottuaan hän katui. Eihän se totta ollut. Mutta hän oli
hämärästi aavistanut, ettei tuttava tässä tuokiotilassa ollut oikein
riittävä nimitys.
--Nietu, sanoi konstaapeli. Ei tuollaisella tytöllä sulhasta ole.
--On, väitti Jaana ja koetti tempaista irti käsivartensa.
Mutta silloin puristi konstaapeli niin kovasti, että häneltä pääsi
parahdus. Siitä kävi konstaapeli yhä äkäisemmäksi.
--Huuda, perkele, hän sanoi ja heristi nyrkkiään Jaanan silmien edessä.
Tokko sinä olet kirjoissakaan?
--On minulla kirjat.
--Mutta suinissa sinä et ole ollut? Mars!
Jaana teki vastustusta. Konstaapeli tuuppi häntä niskaan ja koetti
pakottaa häntä edellään kulkemaan. Jaana pillahti itkuun.
--Mitä te tahdotte minusta? hän nyyhkytti.
--Suu poikki! sanoi konstaapeli.
Portille keräytyi väkeä. Konstaapeli koetti viedä Jaanan joukon
lävitse. Kuului pilkallisia huudahduksia. Konstaapeli suuttui ja veti
sapelinsa. Ihmisjoukko väistyi vähän, mutta kasvoi pian
kaksinkertaiseksi. Konstaapeli vihelsi ajuria.
Mutta ihmisten läsnäolo oli rohkaissut Jaanaa. Mitä oli konstaapelilla
hänen kanssaan tekemistä? Miksi hän ei saanut mennä kotiin? Hän tunsi
itsensä tuiki viattomaksi.
Hän ei itkenyt enää, mutta kamppaili äänettömästi irti päästäkseen.
Ajuri tuli. Konstaapeli koetti viedä retuuttaa häntä kärryihin. Jaana
heittäysi kadulle pitkäkseen.
Konstaapeli vihelsi jälleen. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.
Tuli juosten kaksi siviilipukuista salapoliisia, jotka nostivat Jaanan
kärryihin ja istuivat sitten itse niihin. Konstaapeli sanoi jotakin
heille venäjäksi. Toinen heistä huusi ajurille:
--Poliisikamariin!
Ajuri nykäsi hevosensa juoksuun. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.
12.
Jaana retkotti poikkipuolin miesten jaloissa. Hänen päänsä riippui
ulkona; toinen miehistä istui hänen käsivartensa päällä, joka oli
vääntymässä sijoiltaan.
Hän huusi. Mutta toinen miehistä sulki hänen suunsa kourallaan.
Ihmiset pysähtyivät katukäytävälle katsomaan.
--Ei saa rääkätä, kuului kadunkulmasta.
Miehet kirosivat, katsoivat, kuka huusi, ja osoittivat hänet ohimennen
siinä seisovalle poliisikonstaapelille. Tämä lähti heti juoksemaan
sinnepäin.
Huutaja oli eräs vanha herra, sama, joka Jaanan oli porttolasta
pelastanut. Poliisikonstaapeli uhkasi häntä sapelinsa tupella ja
kehoitti poistumaan.
--Minä menen silloin kuin minä tahdon, ärjäsi vanha herra.
Konstaapeli veti esille muistokirjansa ja lyijykynänsä.
--Teidän nimenne? kysyi hän.
Vanha herra mietti, sanoisiko.
--Paras, että sanotte, huomautti konstaapeli. Teidän on muuten
seurattava minua poliisikamariin.
--Minä tulen.
Hän lähti jo menemään. Konstaapeli tahtoi välttämättä kävellä hänen
rinnallaan.
--Pois! ärjäsi vanha herra ikäänkuin olisi vahinkohyönteistä
hätistänyt. Minä osaan kyllä tien.
--Se on minun velvollisuuteni.
--Teidän velvollisuutenne on olla vaiti.
--Millä oikeudella te käskette? kysyi konstaapeli ja kävi hänen
käsivarteensa.
Vanha herra oikasi itsensä.
--Minä olen parooni Manfelt, kenraalimajuri, virasta eronnut,
oikeudella kantaa univormua. Asuva tässä kaupungissa.
Konstaapeli peräytyi pökertyneenä.
--Herra kenraali, hän änkytti, herra kenraali, tässä on erehdys, suokaa
anteeksi, erehdys...
Hän peräytyi yhä enemmän, oikea käsi ohimolla ja hävisi näkyvistä.
Jaana oli mennyt tainnoksiin. Salapoliisien täytyi kantaa hänet kadulta
poliisikamariin.
Parooni seisoi vähän matkan päässä ja mietti, menisikö hän sisälle. Hän
näki, miten Jaanan pitkä palmikko lakaisi katukäytävätä.
--Roistot! sanoi parooni itsekseen.
Sitten kääntyi hän takaisin kävelemään. Mitäpä tässä hänen
vastalauseensa auttaisi? Tapahtuihan joka päivä samallaista ja paljon
pahempaa.
--Ryövärit! pääsi vielä hänen hammastarhastaan.
Mutta hän tunsi jo liian paljon maailmaa voidakseen olla pitemmän aikaa
siveellisesti suuttunut näin vähäpätöisestä katukohtauksesta. Hänen
mielensä tyyntyi vähitellen. Hän jatkoi iltakävelyään.
Kuitenkin oli äskeinen näky herättänyt hänessä eräitä toisia
mielikuvia, jotka kerran liikkeelle lähdettyään eivät tauonneet enää
kulkemasta. Jaanan pitkä palmikko, joka lakaisi maata, oli muistuttanut
hänen mieleensä erästä yöllistä hetkeä kaukana laitakaupungilla,
jolloin hän oli istunut pahamaineisen talon sohvankulmassa ja jolloin
eräs pitkäpalmikkoinen tyttö oli kertonut hänelle itsestään, kodistaan
ja heimostaan.
Paroonin mieltä oli kiinnittänyt enimmän sukutarina. Miten se taas oli
ollutkaan? Suku oli lähtenyt pois alkuperäisiltä syntymäsijoiltaan ja
sitten turmeltunut, rappeutunut ja mennyt raunioiksi.
Parooni Manfelt aikoi itse muuttaa maasta pois. Olot täällä olivat
hänelle sietämättömät. Mutta hän epäröi vielä kahden vaiheilla. Jos hän
olisi ollut yksinäinen mies, hän ei olisi epäillyt hetkeäkään. Mutta
hänellä oli tytär ja poika. Mikä tulisi niiden kohtaloksi tuolla ulkona
oudoissa oloissa, vierasten kansakuntien ja kielten keskuudessa?
Hänen kiivaat askeleensa hiljenivät ja pysähtyivät kokonaan.
Hän loi silmänsä kevät-öiselle, tummansinertävälle taivaalle, josta
tuhannet tähdet paistoivat yli kaupungin ja maan. Vapaa-ajattelijana
hän ei voinut kääntyä rukouksella kolmiyhteisen jumalan puoleen. Mutta
kenties tähdet taisivat antaa oikean neuvon hänelle?
Ja ikäänkuin näkymättömän taikavoiman käskystä kangastui samalla hänen
eteensä luminen erämaa, tölli, josta äiti poikineen lähti hiihtämään
pakoon nälkäkuolemaa, ja paukkuvan pakkas-aamun rusko, joka levitti
siipensä lentoon poloisten päiden ylitse. Ja eikö vahvuus vavissut,
talvinen aurinko astunut ilmi korkeudessaan ja kaikki maan ääret
kuuluttaneet sen jumalan kunniata, joka painaa isien ja äitien pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen?
13.
Monta kovaa matkalla koettuaan oli mummo poikineen vihdoin saapunut
tuohon kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
Usko jumalaan oli Miina Rönnyltä horjahtanut. Hän oli turvannut
raadollisiin ihmisiin. Siten hän tosin oli säilyttänyt sekä omansa että
poikansa hengen, mutta kuitenkin oli Herran rangaistus heidät
yllättänyt.
Ei ollut kestänyt jylhän korven poika edes sen koruttoman ja
yksinkertaisen viljelyksen kosketusta, joka oli kohdannut häntä täällä
pikkukaupungin vaatimattomilla ja vanhanaikaisilla kaduilla. Hän oli
poikennut pois hyveen tieltä ja yhtynyt huonoihin ystäviin.
Ensin hän sai julkisen selkäsaunan raatihuoneen rappusilla. Sitten
tuomittiin hänet linnaan väärästä valasta ja varastetun tavaran
salaamisesta.
Ne olivat olleet kovia aikoja Miina Rönnylle, joka oli monet vetreät
vedet maailman pahennusten tähden vuodattanut. Ei hän poikaansa
syyttänyt. Itseään hän syytti ja omaa onnetonta harha-askeltaan, että
hän oli hyljännyt isiensä ja äitiensä armaat ahot ja lähtenyt mieron
pettävää leipää pyytelemään.
Hän oli silloin huolehtinut enemmän ajallista kuin iankaikkista
onneaan. Siksi oli vanhurskas jumala taivaassa nyt rangaissut häntä,
sallien hänen tulla poikineen suureen herjaan ja häpeään.
Miksi ei Miina Rönty ollut kuollut paikalleen, kuten oli tapa korven
asukkaiden? Eikö olisi se ollut parempi Iikallekin? Juurettomia puita
he olivat, joita kaikki tuulet ajelivat.
Paljon ei oltu puhuttu sinä kesä-iltana, jolloin Iikka vankilasta
palasi ja äitinsä matalaan majaan kaupunginlaidassa ilmestyi. Vaieten
oli Miina Rönty pannut pöydälle vellikupin ja ohraleivän puolikkaan.
Eikä Iikkakaan ollut tiennyt, mitä sanoisi.
Mutta jo seuraavana aamuna oli äiti varovasti ruvennut hänen ja Iikan
yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan. Ei saanut epätoivoon antautua.
Täytyi taistella, pyrkiä ja ponnistaa. Tottahan piti löytyä joku
pelastuksen tie vaivaiselle syntiselle ihmiselle, joka synnissä sekä
siinnyt että syntynyt oli.
Se heillä heti oli ollut selvillä, että heidän oli muutettava pois koko
tästä pahasta kaupungista, jossa kaikki tunsivat heidän tarinansa ja
jossa kuka hyvänsä voisi heitä sormella osoittaa. Täällä ei Iikka
kuitenkaan työtä saisi.
Mutta minne he muuttaisivat?
Kotiin palata oli kynnys korkea eikä heillä itse asiassa enää mitään
omaa tyyssijaa maailmassa ollutkaan. Torpan siellä etäällä ylämaassa
oli jo aikoja sitten ottanut haltuunsa isäntä, jonka maalla se oli.
Siinä askartelivat jo toiset asukkaat. Mahdollisesti olisi joku laupias
samarialainen ottanut heidät huonemiehikseen. Mutta sinnekin oli
tietysti jo huhu Iikan kohtalosta tunkeutunut.
Häpeästä he olisivat saaneet punastua synnyinseudullaan. Kuinka he
ollenkaan olisivat tohtineet ilmestyä kotipitäjänsä kirkkomäelle?
Mutta tuonne etelään päin oli maailmaa laajalti ja metsää, missä voi
piillä pillojaan kunniansa menettänyt mies. Siellä oli maantien
varrella kylä, Lentua nimeltään, ja kylässä kauppias Simo Luikarinen.
Joskus kaupungissa käydessään hän oli osoittanut heille suurta
ystävyyttä heidän paremman onnensa päivinä.
Kenties hän ottaisi Iikan rengiksi? Kenties hän pestaisi Iikan kekristä
palvelukseensa, vaikka aluksi ruokapalkoillakin? Siinä samassa sitten
äitimuorikin muonan saisi.
Niin kokosivat he jälleen kampeensa ja lähtivät kohti uusia kohtaloita
vieremään. Taivalsivat kesäpäivän paahtavassa helteessä, Iikka edellä
käsikärryjä lykäten, äiti jälessä, nyytti kummallakin kupeellaan. Eikä
leimunnut enää uhkaavana taivas, vaan lempeät päivänsäteet kävivät
karkeloihin aamukasteisella tiellä, koska vaelsi korpeen pattoinen
poika armaan äitinsä uutta ja parempaa elämää alkamaan.
14.
Jaana oli poissa koko yön palveluspaikastansa.
Hän saapui seuraavana aamuna sangen surkeassa tilassa, jakku revittynä,
tukka pörrössä, kasvot ja käsivarret mustelmilla. Hän tahtoi heti
tavata rouvaa ja puhua hänen kanssaan kahden kesken.
Hänet oli väkisin raiskattu poliisikamarissa.
Syyllinen oli se ilkeän näköinen mies, jonka Jaana oli nähnyt
juttelevan kadulla hänen oman aiotun sirkuskavaljeerinsa kanssa. Yön
hän oli saanut maata kivisellä lattialla.
Ruokarouva sääli ja surkutteli Jaanaa, mutta kielsi häntä kenellekään
asiasta kertomasta. Ei se kuitenkaan auttaisi mitään. Poliisilaitokseen
ei nykyään lain koura ulottunut. Ne saivat tehdä siellä mitä tahansa.
--Minä menen järveen, nyyhki Jaana.
Ruokarouva lohdutteli häntä. Hirveä häväistys oli tapahtunut. Mutta
eihän elämä silti ollut lopussa Jaanalta. Hänellä oli koti, hänellä oli
isä ja äiti. Sitäpaitsi sulhanen hänellä oli.
Nyt itki Jaana entistä enemmän.
--En minä enää koskaan voi kotipuoleen mennä, hän uikutti, enkä Heikin
silmien eteen.
Hän lupasi yhä lopettaa päivänsä. Ruokarouvan täytyi ruveta hänelle jo
oikein ankaraksi. Luuliko Jaana yksin kärsivänsä? Koko isänmaa kärsi
hänen kerallaan. Jokainen tuli jollakin tavalla tekemisiin laittoman
esivallan kanssa. Jaanan oli tosin käynyt pahemmin kuin monen muun.
Mutta hänen täytyi muistaa, että hän ei ollut yksin. Suomessa oli lähes
kolme miljoonaa yhtä onnetonta kansalaista.
--Ei ole ketään niin onnetonta kuin minä, voihki Jaana.
Kuitenkin hän kuunteli, mitä toinen puhui. Ruokarouva lateli hänen
eteensä, mitä tiesi, esivallan ja virkakuntien väärinkäytöksistä.
Oikeuden turvaa ei ollut missään. Kaikkialla vallitsi sama sorto,
vääryys ja mielivalta.
Jaana ei paljon ruokarouvan puheesta ymmärtänyt. Hän käsitti
ainoastaan, ettei hän voinut vedota kehenkään suuressa
onnettomuudessaan. Eikö koko esivalta virkamiehineen seisonut niinkuin
muuri häntä vastaan?
--Kaikki herrat ovat konnia ja pahantekijöitä, hän huusi.
Ruokarouvan täytyi nyt tiukasti nuhdella häntä. Kuinka Jaana voi niin
sekoittaa käsitteet? Jaana oli joutunut tosin onnettomiin oloihin,
mutta siihen eivät suinkaan kaikki herrat olleet syypäät. Päinvastoin
olivat Suomen herrat juuri puolustaneet kansaa ja kansan oikeuksia, kun
venäläinen virkavalta loukkasi niitä. Syy ei ollut Suomen herrojen. He
olisivat kyllä mielellään puolustaneet Jaanaa, mutta he olivat tällä
hetkellä voimattomat.
--Minun täytyy kuolla, itki Jaana. Minulla ei ole enää yhtään
onnellista päivää elämässä.
Ruokarouva keksi keinon vihdoin ja rupesi puhumaan jumalasta. Se
auttoi. Jaana lakkasi itkemästä ja tyyntyi vähitellen. Siellä oli ainoa
suoja hänelle. Vain haudan tuolla puolen saisi hyvä palkkansa ja paha
rangaistuksensa.
Päätettiin sitten, että Jaana nyt kuitenkin lähtisi kotiseudulleen. Hän
voisi siellä kesän miettiä rauhassa, menisikö hän syksyllä naimisiin
vai palaisiko takaisin pääkaupunkiin. Jos Jaana tahtoisi, olisi tämä
palveluspaikka hänelle aina avoinna. Nyt kaipasi hän ennen kaikkea
lepoa ja virkistystä.
Se oli ruokarouvan hyväntahtoinen suunnitelma. Jaana suostui siihen
tahdottomasti. Hänestä oli kaikki samantekevä. Hänen entinen elämänsä
oli mennyt poikki eikä mikään uusi vielä hänen mielessään kangastanut.
Sen hän kuitenkin nyt jo tunsi sydämessään, ettei hän enää koskaan
voisi katsoa Heikkiä silmiin häpeästä punastumatta. Kuinka hän
milloinkaan voisi morsiuskruunu päässä polvistua hänen kanssaan
vihkipallille?
15.
Siitä ei tullut mikään hauska matka Jaanalle. Kevät oli. Mutta hänen
mielensä ei ollut tervaa parempi.
Junassa kävi se vielä laatuun. Mutta kun hän tuosta eteläisemmästä
kaupungista joutui kirstuineen mäkistä maantietä ajamaan, kiertyi sydän
kerälle ja vedet pyrkivät silmiin alinomaa herahtamaan.
Oli helluntain-aatto. Mutta taivas oli raskas ja pilvinen, tie vetelä,
metsä mykkä ja harmaa. Ei näkynyt järvenselkää sinertäväksi, ei virtaa
vihiseväksi. Lepäsi vaan joku rahkarantainen metsälampi suurten
petäjäin siimeksessä tahi kiemurteli maantien rummun alitse suoperäinen
metsäpuro, liikutellen tummia vesiään, kohti tuntematonta
tulevaisuutta.
Muuten oli maa autio ja tyhjä.
Mikä ei ollut korpea, se kalliota, mikä ei kalliota, se
silmänkantamatonta rämettä. Milloinkaan ei Jaana ollut synnyinseutuaan
näin rumaksi ja karuksi tiennyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut
kuoleman matkalla, tullut tuonelan esikartanoihin.
Mitenkään ei Jaana tahtonut nyt Heikkiä kohdata. Hän sopi kyytimiehen
kanssa, että tämä ajaisi ohitse sen majatalon, missä Heikki nyt
luultavasti isännöitsi, suoraan Rönnyn mökille. Siinä oli pitkä
myötämäki, ja kyytipoika laski laukalla sivuitse.
Iltapäivällä pilkahti jo aurinko ja maalasi puiden latvat punaisiksi ja
keltaisiksi. Yöksi seestyi taivas kokonaan. Mutta ilma oli kolkko ja
kylmä. Eikä ollut lämmin mieli Jaanankaan.
He saapuivat auringonlaskun jälkeen Rönnyn mökille. Kuikkalampi lepäsi
valkeassa usvassa, sumu peitti maan ja metsän. Korkeimmat kukkulat ja
pisimmät petäjänlatvat siitä vain satusaarina kohosivat.
Surman linnut suolta, lammen pohjoisesta päästä, olivat lähteneet
liikkeelle. Päivän kyhjöttivät ne mättään kylessä taikka heiluivat
hiljakseen edestakaisin hyllyvän maan navoilla. Mutta heti kun illan
varjot pitenivät, ne lehahtivat lentoon, tohtivat jo tulla tienkin yli,
soutaa kahnustivat maata myöten, suurina, summattomina, hallaisina.
Ylhäisempiä paikkoja ne karttelivat ja niitä, missä päivänlämpö vielä
saattoi uhota kuivasta kanervikosta. Mutta uskalsivat ne saatella
matkamiestä pitkin pimeää korpilaaksoa, istahtaa hänen hartioilleen ja
puhaltaa hänen päälakeensa jäisen hengähdyksen, joka oli hänen järkensä
hämmentää.
Jaanan selkäpiitä karmi. Hänen kasvonsa olivat valjut ja kosteat. Vilu
tunki saakka sydämeen.
Tuntui hänestä kuin tuonen haukat kourukynnet olisivat raadelleet hänen
sisälmyksiään. Tuohon ne pysähtyivät, maaperään painautuivat,
kavahtivat taas koivun konkelolle, jäivät hänen jälkeensä tuijottamaan
harmailla, elottomilla silmäterillään. Miksi hän oli ollenkaan palannut
kotiin? Eikö ollut parempi käännyttää hevonen?
Mökissä nukuttiin. Jaana ei tahtonut ruveta heitä herättelemään. Hän
kolkutti saunan ovelle.
Mummo tuli avaamaan.
--Kuka siellä? hän kysyi.
--Minä se vaan olen, sanoi Jaana.
Eikä mummokaan kysynyt enempää. Hän teki Jaanalle tilan penkille ja
asettui itse lepäämään lattialle. Hän ei osoittanut enempää hämmästystä
kuin jos he olisivat eilispäivänä toisensa tavanneet.
Mummo ei mahtanut olla oikein viisas enää. Hän eli jo ikäänkuin tuonen
tuonpuolisissa maailmoissa. Talvisin hän nousi jo usein keski-yölläkin
veisaamaan. Silloin kuului, jos sattui kuuntelija olemaan, saunasta
värähtelevä, hopeanhelkkä virren ääni, joka ei enää tuntunut tulevan
maasta, vaan suuren kirkastuksen korkeudesta.
Jaanan odottamaton paluu oli mummon mielestä kuitenkin siksi
merkillinen tapaus, että hän katsoi sen sopivan virrenvärssyn
arvoiseksi. Tällä kertaa oli Jaana hänen kuulijansa.
Mutta tavallisesti häntä eivät kuulleet muut kuin ääretön erämaa hänen
ympärillään ynnä taivaan tähdet ja kuu, sekä kenties vielä niiden
takana se suuri Tuntematon, jonka välittömässä yhteydessä mummo eli,
kiitos olkoon natsarealaisen kirvesmiehen pojan ja Nikean yleisen
kirkolliskokouksen.
Myöskään tohtori Martin Lutheruksen ansioita ei tässä viimemainitussa
suhteessa suinkaan ollut vähiksi arvattava.
16.
Jaana lepäsi jälleen lapsuutensa karsta-kiiluvan orren alla. Mutta
hänen ajatuksensa liitelivät ja laatelivat eikä uni hänen silmiään
ummistanut.
Liian paljon oli mummo pienenä häntä kurittanut, että hän olisi tätä
voinut juuri millään rakkaudella ajatella. Kuitenkin tuntui hänestä
täällä merkillisen turvalliselta. Hän ei voinut vain ymmärtää, että
sauna todellakin oli näin pieni. Tässähän tuskin mahtui kääntymään.
Tuossa hän oli istunut, tuossa astunut, tuossa maannut, tuossa
kehrännyt ja kartannut. Tuolla jakkaralla oli mummo hänelle aakkoset
opettanut, tuossa perälasin alla hän oli lukenut katkismusta ja
päntännyt päähänsä kristillisen uskontunnustuksensa ensimmäisiä
opinkappaleita. Hän tunsi jokaisen esineen täällä. Tuhannet muistot
tulvehtivat hänen mielessään.
Aamut olivat aina olleet ankarimmat hänelle. Hänen heräämisensä
tapahtui tavallisesti niin, että mummo joka jo puoli-yöstä oli istua
hyrrännyt rukkinsa ääressä, kopasi häntä ruojuensa kärellä ja äyskäsi:
--Tokko pääset siitä? Kun koko päivän lojuu, iso ihminen!
Hän kuuli sen unensa läpi. Mutta hänellä ei ollut vielä tarmoa nousta
taikka edes osoittaa hyvää aikomustaan nousemaan muulla kuin unisella
kädenliikkeellä.
--Hän? Eikö sinulle ole sanasta apua vai pitääkö olla kättä pitempätä?
Jo kulkivat ensimmäiset kirkkaat ajatukset hänen unenpöpperöisissä
aivokamareissaan. Mutta niillä ei ollut voimaa puhjeta vielä muuhun
kuin pitkään ja haikeaan haukotukseen.
--No, jo se on tottelematon tuo tyttö!
Jaana tunsi vaistomaisesti, että suojeleva välly tempaistiin hänen
päältään ja hänet pyöräytettiin vatsalleen. Oikein heräsi hän vasta
silloin, kun vihaiset koivunvarvut alkoivat viuhua hänen pakaroillaan.
Hän muisti silloin aivan selvään, että hänen nimensä oli Jaana, että
Jaana oli hyvin kovakorvainen lapsi, että maailmanloppu, josta mummo
aina puhui, oli lähellä ja että helvetin tulinen järvi oli kuin
vartavasten juuri hänen kaltaisilleen uppiniskaisille kakaroille
valmistettu.
Taikka tapahtui myös, että hän ei muistanut mitään, vaan tunsi
ainoastaan koko ruumiinsa kihelmöitsevän kuin olisi sitä jo nyt
viileskelleet iankaikkisen kadotuksen lieskat.
Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään. Se oli mummon
mielestä silmiinpistävin todistus siitä, että vitsa oli tarpeen ja että
sielun vihollinen teki jo häijyn-ilkistä työtään tytössä.
--Soh! Ja siunaa nyt itsesi ja lue aamurukouksesi.
Tyttö nyyhkytti.
--Oletko siinä volisematta! Vai alanko uudestaan----
Jaana heräsi otsa kylmässä hiessä. Hän olikin vain uneksinut. Tuntui
niin turvalliselta ajatella, että hän nyt oli aika ihminen ja ettei
hänen enää tarvinnut mummon piiskaa pelätä. Kuitenkin oli uni ollut
niin selvä, että hän tavallista sukkelammin kohosi istumaan.
Päivä paistoi saunan lasista sisälle. Mummo oli jo keittänyt kahvit ja
asetti kupit pöydän nurkalle.
--Syötyä me lähdemme Lentuan kylälle, hän sanoi. Toisen pitäjän pappi
on tullut ja pitää kauppiaan pirtissä jumalanpalvelusta.
Jaana lupasi tulla mukaan. Mitä enemmän hän valveutui ja raskaat
ajatukset palasivat, sitä enemmän hän tunsi tarvitsevansa jumalan sanan
lohdutusta.
Varsinkin painoi häntä ajatus, miten vanhemmat ottaisivat hänen tulonsa
vastaan.
Se kävi helpommin kuin hän oli ajatellutkaan.
Hänen nilkku veljensä, Ranssu-niminen, avasi äkkiä saunan oven,
seisahtui möllämystyneenä kynnykselle ja sanoi:
--Ka, Jaana!
Jaanan täytyi oikein naurahtaa hänelle.
Ranssu ojensi kätensä hätäisesti, ei kysynyt kuulumisia, nilkutti
tupaan ja ilmoitti kaikille suuren uutisensa. Isä ja hänen toinen
veljensä tulivat juoksujalassa, äiti vähän ajan perästä, pyyhkien
käsiänsä hameenhelmaan.
--Terveisiä Helsingistä, sanoi Jaana.
Isä oli oikein ylpeä tyttärestään. Veljet tohtivat tuskin lähestyä
häntä. Jaana jakoi heille vähät tuomisensa, jotka hän oli ostanut
ylioppilasten keskenään keräämällä huomenlahjalla. Äiti kiitteli ja
kosteli.