Aamun tuskin hämärtäessä hän lähti sieltä, hiljaa kuin varas.
Matkalaukkuunsa hän oli kiinnittänyt lapun, jossa pyysi, että se
lähetettäisiin hänen jäljestään, ja hänellä oli vain reppu olkapäällä.
Kun hän kulki pihan lävitse, niin kukko kiekui, navetoissa heräsi
elämä, ihmiset lähtivät työhön. Hän marssi puutarhan halki vievää
oikotietä. Ensimmäisten aikaisten auringonsäteiden koskettamina ruusut
ja liljat tuoksuivat niin, että hän asteli nopeammin, kun häntä miltei
pyörrytti. Hän kulki puisto majan ohitse astumatta sisään, mutta palasi
sitten kuitenkin takaisin.
Ulkona puutarhuri alkoi jo haravoida teitä. Täällä olivat kuihtuneet
ruusunlehdet yhä levällään kuten eilenkin. Hän kumartui niitä kohden
ja otti niitä kätensä täyteen sekä painoi huulensa ja silmänsä
niitä vasten. Ne vilvoittivat, tekivät hänelle hyvää. Hän kätki ne
rinnalleen. Mutta sitten hän nopeasti heitti nuo huumaavat lehdet taas
pois, lähti sieltä kiiruusti ja kulki portaita alas. Heti puistomajan
takana puiston rajana olevaan pensasaitaan tehdystä portista hän astui
aukealle kedolle.
Rukiinleikkuu oli juuri eilen alkanut. Molemmin puolin kapeata polkua,
jota pitäin hän käveli, oli korkeita, keltaisia, raskaina nuokkuvia
tähkiä. Mutta kauempana kulkivat jo leikkaajat pitkinä riveinä,
miehet valkoisin paidanhihoin, naiset oljesta palmikoituine leveine
hattuineen, jotka olivat yhtä keltaisia kuin itse ruispelto. Kun he
näkivät hänet etäältä, astui kaksi tyttöä esiin ketjusta, heitti
maahan sirppinsä ja tuli salpaankaan hänen tietänsä. Hänkin pysähtyi.
He sitoivat punaisen, vihreäkuvioisen, ryppyisen silkkinauhan hänen
käsivartensa ympärille ja sanelivat lauselmansa.
Kun hänet viimeksi sidottiin viljanleikkuussa, oli hän suudellut
tyttöjä ja juossut pois sieltä. Silloin — eihän siitä ollut niin
kovin pitkä aika — hän oli ollut tilanomistajan ystävä. Ja nyt... Hän
otti kukkaronsa ja osti itsensä vapaaksi vankeudesta. Tytöt seisoivat
siinä pidellen kumpikin kiiltävää kultakappaletta, kymmentä vertaa
enempää kuin vangittu häntä sidottaessa muutoin antoi vapautuksestaan.
Mutta hänen poistuessaan he palasivat päätään pudistellen työhönsä ja
kysyivät toisiltaan varsin painostunein mielin, mitä nuorelle herralle
— siksi häntä yhä vielä tilalla sanottiin — lieneekään voinut tapahtua,
kun hän oli tykkänään unohtanut, kuinka huokeasta hän muuten oli
asiasta selviytynyt.
Hän oli saapunut leveämmälle, ajoon käytetylle peltotielle, eikä
hänellä enää ollut pitkälti viertotielle, jota pitkin hän rupesi
nopeammin kävelemään. Pari renkiä, jotka tunsivat hänet hyvin,
toivottivat hänelle huutaen hyvää matkaa. Ja yksi, joka huomasi hänen
käsilaukkunsa, astui hattu kädessä hänen luokseen ja kysyi, eikö
hänellä olisi vielä jotakin asiaa herralle. Mies oli kerran Paul
Gordonin lähtiessä saattanut häntä etäällä olevalle asemalle ja hänen
oli täytynyt viedä mukanansa kotiin paljon lämpimiä terveisiä sekä
hyvästelyjä. Nyt Paul kuuli kysymyksen, pysähtyi ja katsoi eteensä.
"Tervehdi häntä", puhui hän hitaasti ja katsoi eteensä, "ja sano... Ei,
älä sano hänelle mitään."
Maantie vie luotisuorana lähimpään kaupunkiin. Sitä näkee, kunnes
se katoaa taivaanrantaan. Poppelit seisovat jäykkinä ja pystyinä,
pitkässä, loppumattomassa rivissä, käyden yhä pienemmiksi. Maa
on alavaa, molemmin puolin se laajenee kukkuloilta ja metsiltä
autoilevaksi, keskeytymättömäksi viljavainioksi, joka on tässä
keltainen ja kypsä, tuolla vihreämmän värinen, etäällä sinertäen
päivänpaisteessa. Paul Gordon lähetti edeltäpäin katseensa, joka
ulottui kauemmas ja kulki nopeammin kuin hänen pölystä ja kuumuudesta
väsyneet jalkansa. Tuohon puuhun saakka, ja sitten vielä kolme, ja
sitten vielä kappale matkaa, eikö Heilwigshof lopu siihen?
Hän arveli voivansa kävellä helpommin, kun pääsisi ensin sen ohitse.
Pikku kaupungissa hän kenties myöskin, niin hän arveli, löytäisi jotkut
ajopelit. Sillä ilma oli hehkuvan kuuma, aurinko nousi korkeammalle,
sen säteet tulivat pystysuorempina, polttavampina, ja poppelit ja
pellot olivat toistensa kaltaisia eivätkä loppuneet laisinkaan. Paul
pysähtyi. Missä sitten raja oli? Hän näki erään poppelin juurella kiven
ja meni sen luokse, lukeakseen siitä kirjoituksen:
_Tässä lapasin Paul Gordonin 6 p:nä marrask. 1850_.
Se oli muistopatsas, jonka Johannes oli pystyttänyt heidän ystävyytensä
alkamiselle. Paulin täytyi nojautua poppeliin. Auringonpaiste pisti
hänen silmiinsä. Yhdeksäntoista vuotta lujaa uskollisuutta. Ja tänään
ohitse. Kiittämättä ja jäähyväisittä. Ihmiset olivat olleet oikeassa.
Ei kelvannut mihinkään kulkuri, joka oli tässä poimittu tieltä. Ei
sellainen sovellu puhtaaseen elämään, rehelliselle sydämelle. Johannes
Heilwig joutui kärsimään vahinkoa. — Niin he puhuisivat.
Ei, niin he eivät saisi puhua. Ei yksikään ihminen, ei Johanneskaan
saisi aavistaa, mikä häntä oli uhannut. Jos petos oli tapahtunut, saisi
siitä kärsiä vain se, joka sen oli tehnyt. Mutta toinen, joka oli
syytön ja luottavainen, ei saisi tuntea siitä tuskaa eikä häpeää.
Paul Gordon ponnahti pystyyn muistokiven luota. Yhden katseen hän loi
vielä taaksepäin, suoralle, valkoiselle tielle, jota pitkin hän oli
tullut. Sitten hän käänsi kasvonsa kaupunkia kohti ja kulki suoraan
eteenpäin katsomatta enää ympärilleen. Ja Heilwigshof jäi kauas hänen
taaksensa päivänpaisteeseen, peltojensa kultaisen rauhan ympäröimänä.