Johannes katsahti ylöspäin.
"Pyydän, että tilaat minulle huomen-aamuksi, aikaiseksi, vaunut ja
hevoset."
Tilanomistaja vain pudisti päätään: "En voi, kaikki hevoset ovat
pellolla", — ja poltti edelleen.
"Sitten menen jalkaisin."
"Sinäkö? Tässä kuumuudessa!"
"Johannes, minä pyydän, älä laske leikkiä. Äläkä tee sitä minulle
vaikeammaksi."
"En aio tehdä sitä vaikeaksi, vaan kieltää sen sinulta."
"Sinulla ei ole mitään oikeutta pitää minua täällä."
"Entä antamasi lupaus, että jäät kesäksi minun luokseni? Eikö sinun
sanasi merkitse mitään? Miksi tahdot rikkoa sen ja loukata minua? Taas
naisia ja naisjuttuja! Olin toivonut, että nuoruudenhulluudet olisivat
ohitse."
"Niin ovatkin. Liiaksikin."
"Mikä muu sinua vetää pois?"
"Vaaditko, että puhun, Johannes..."
"En" — Heilwig oli noussut ja ojensi kättään — "en, ei mitään rippiä.
En ole velkoja, jolle sinun täytyisi säntilleen maksaa kaikki, mitä hän
on sinulle antanut, en nainen, joka aina tyydyttämättömän uteliaana
tutkii kaikkea, mistä pitäisi olla vaiti. Elämäni sinä tunnet, ja voit
nähdä sen jokaisen sokkeloon. Mutta sinä olet saanut kärsiä iskuja ja
työntöjä, oletpa saavuttanut myöskin herttaista onnea ja mainetta.
Siinä on kai paljon sellaista, mitä vastahakoisesti ilmoittaisit,
sellaista, mikä ei ole yksin sinun omaasi. Ja minun pitää luottaa
sinuun, kerroitpa minulle salaisuutesi tai ei."
"Jos tietäisit", alkoi Paul käheästi, "jos voisin sanoa sen sinulle..."
Johannes keskeytti hänen lauseensa: "Veli veikkonen, ymmärtäkäämme
toisiamme. Tahdotko tehdä minulle tämän tunnustuksen, joka ilmeisesti
on sinulle vaikea, siksi että arvelet minun mahdollisesti saattavan
keksiä sinulle neuvon, mikä saattaisi asian hyvään päätökseen?"
"En, en, mahdotonta..."
"Tahdot siis sen tehdä, jotta se ei olisi enää yksin kannettavanasi? Et
siksikään? Vain siksi, että luulet oleviisi velvollinen sen tekemään
minulle? No, Paul Gordon, niinpä vapautan sinut siitä. Sinä et ole
minulle mitään velkaa. Minulla ei ole mitään oikeuksia sinun sisimpääsi
nähden. Pidä omanasi, mikä on vain sinun, minä en siihen kajoa. Ja
vielä yksi asia" — hän oli jo aikeessa mennä, mutta palasi takaisin
ovelta: "puhuin äsken sinulle siinä väärässä luulossa, että sinun olisi
parempi hiljaisuudessa täällä luonani kuin poissa täältä, kateuden ja
rakkauden tyhjässä hälinässä. Jos ei niin ole, niin lähde, matkusta.
Minä en estä sinua."
Johanneksen mentyä Paul Gordon lyyhistyi pöydän ääreen. Hän makasi
otsa käsivarsiin painettuna, ja hänen vieressään olevan kynttilän
liekki lepatti hänen raskaista henkäyksistään, jotka tulivat hänen
rinnastaan työnnähdyksin, läähättävinä. Ikkunasta huokui leuto yöilma
viininlehtien lomitse, tuoden hänelle ruusujen tuoksua. Hän työnsi
kosteat hiukset otsaltaan ja nousi hitaasti.
Eihän kumpikaan heistä ollut sitä tahtonut, ei kumpikaan nähnyt sen
tulevan. Ja nyt se oli tapahtunut, eikä mikään voima voinut saada sitä
tekemättömäksi.