Johannes seurasi illalla Paulia tapansa mukaisesti tämän huoneeseen.
Ikkuna oli auki. Vanha viiniköynnös oli tänä vuonna kasvattanut
tavallista aikaisempia ja isompia rypäleitä, tiheiden vihreiden lehtien
ja köynnösten välitse tuskin näki ulos. Ikkunalaudalla oli lasi
täynnä tummanpurppuranpunaisia aivan auenneita ruusuja. Ja jokainen
ilmanväre, joka ulkoa puhalsi huoneeseen, toi mukanaan sisälle imelän,
painostavan tuoksun. Ei talon isännälle. Hän oli heti istuutunut
tavalliselle paikalleen pöydän ääreen, imeskeli mielihyvin piippuaan,
eikä hänellä ollut niin hienoja aisteja, että hän olisi tuntenut
hiljaisia ilmavirtojen liikahduksia. Mutta Paul Gordon, joka kulki
edestakaisin pitkin askelin, pää taaksepäin taivutettuna, otsa syvissä
rypyissä, veti jokaisella henkäyksellä itseensä huumaavaa tuoksua.
Hän astui ikkunan ääreen, otti ruusut lasista ja viskasi ne pitkässä
kaaressa ulos yöhön.