Oli muuan heinäkuun päivä. Willfriede-rouva kulki puutarhan
lävitse. Friedrich-tyttö seurasi häntä isältään oppimassa jäykässä
palvelijanasennossa.
Ulko-ovelta suoraan pieneen huvimajaan vievän suuren keskikäytävän
molemmin puolin kukki yhtä pitkien välimatkojen päässä korkearunkoisia
ruusuja ja niiden välissä siroja keltaisia, voimakastuoksuisia
liljoja. Terävillä saksilla Friede-rouva eroitti täysin kukkineet
ruusut oksista, kun taas tytön piti poimia pensaiden alta yksityiset,
sinne pudonneet terälehdet. Ja kun yöllä oli ollut kylmä ja aamulla
tiukka tuuli puhaltanut, ja kun nuori rouva niinä päivinä oli hiukan
kai laiminlyönytkin keräystä, löysi Friedrich niin paljon lehtiä
maasta, että nuo molemmat tuskin enää saattoivat korjata tuoksuvaa
lehtipaljoutta. Willfriede nosti vaalean kesäpukunsa helmaa ja antoi
tytön heittää siihen kaikki löytämänsä lehdet sekä lähetti hänet sitten
takaisin taloon noutamaan astiaa.
Hän itse käveli, tyttöä odotellessaan, puistomajaa kohti. Mutta hän
kulki hitaasti, vain askel askeleelta. Molemmilla käsillään hän
kantoi pullollaan olevaa hamettaan eikä katsonut ylöspäin, vaan piti
katsettaan heltiämättä suunnattuna vain aarteisiinsa, suojellen niitä,
jotta ei vain ainoakaan lehti menisi hukkaan. Aurinko paistoi hänen
paljaaseen päähänsä, ilma oli hehkuvaa, vavahtelevan kuumaa. Hän nousi
rakennuksen molemmat portaat, hiukkasen huojuen, sillä hänen oli yhä
vielä vaikea kulkea yksin ilman tukea. Niin hän astui polttavasta
puolipäivän kirkkaudesta viileään, puolihämärään majaan. Hetkisen
hän seisoi häikäistyneenä. Punaisia ja vihreitä pilkkuja pyöri hänen
silmissään, hän ei nähnyt mitään, ja valoton hiljaisuus painosti häntä
pelottavasti. Ehdottomasti hän rupesi kannattamaan hamettaan vain
yhdellä kädellään, ojensi toista haparoiden eteenpäin ja etsien löysi —
Samassa hetkessä tiesi hän, mikä häntä oli painostanut. Hän Ei ollut
yksin täällä. Vielä ennenkuin hän saattoi eroittaa, kuka siellä
hämärässä oli hänen kanssansa, oli se toinen tarttunut hänen käteensä
ja puristi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä suulle ja silmille,
yhä uudelleen.
Eikö hän ollut tiennyt varjella itseään? Oliko hän antanut sen
tapahtua? Hän huudahti hiljaa, välittävästi ja työnsi Paulin
taaksepäin. Ja Paul vaipui hänen edessään polvilleen, kuin olisi
Willfrieden säikähdys vienyt hänen omatkin voimansa. Mutta hameensa
liepeet, joita Winfriede tähän saakka oli niin lujasti pitänyt kiinni,
oli hän kuitenkin päästänyt kädestään. Hänen ruusunsa ja ruusunlehtensä
olivat solisten kuin sade pudonneet Paulin päälle. Winfriede seisoi
punaisten ja valkoisten lehtien peittämän permannon keskellä, molemmat
kädet tuskaisesti rinnan yli ristissä, niinkuin täytyisi hänen suojella
itseään. Hänen silmänsä olivat yhä vielä kuin häikäistyneet.
Paul kumartui syvään alas, painamaan otsaansa hänen hameensa
liepeeseen. Silloin hän hätkähti ja väistyi pois. Nyt Paul pudisti
ruusunlehdet hiuksistaan ja olkapäiltään, nousi, astui hänen luoksensa.
Hän koetti välttää. — "Friede", sanoi Paul vain, "Friede!" — Hiljainen
vavahdus puistatti nuoren rouvan vartaloa. — "Friede", pyysi Paul vielä
kerran, "anna minulle anteeksi. En voinut muuta. Näin sinun tulevan,
niin hitaasti, tietä pitkin. Aioin paeta, olla katsomatta sinua. Sinä
tulit ja ojensit itse kätesi... Niin se tapahtui."
Hänen näin kuiskiessaan näytti Winfrieden jäykkyys sulavan. Hän katsoi
Pauliin. Noista harmaista, syvistä tähdistä ei puhunut ainoastaan
anteeksianto. Paul luki niistä enemmän, enemmän kuin oli odottanut,
enemmän kuin saikaan, kenties enemmän kuin oli itse tahtonutkaan. Niin
he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään, mykäksi tekevän kauhun
valtaamina. Lyhyen hetkisen vain. Sitten Winfriede nosti käsivartensa
ja kätki päänsä hänen olkapäälleen ja puristautui häneen kiinni,
saadakseen suojaa itseään ja häntä vastaan.
Sitäkin kesti vain hetkisen. Sanaakaan sanomatta hän taas suoristautui
ja pyyhkäisi hiukset pois itkettyneiltä silmiltään. Askeleet
lähestyivät pitkin hiekkatietä, ylös portaita.
"Onko armollinen rouva täällä?" kysyi Friedrich ja astui majaan.
"Toitko korin?" kysyi nuori rouva hiljaa. "Miksi viivyit niin kauan?
Nyt se on liian myöhäistä. Kaikki ruusuni putosivat ja ovat nyt
tomussa. Tule, vie minut kotiin!"
Raskaasti nojaten palvelijattaren käsivarteen hän kulki epävakaista
käyntiään, kuten ennenkin, kun hän vielä tarvitsi kainalosauvojaan,
tietä pitkin kirkkaassa päivänpaisteessa. Ja molemmin puolin olevat
ruusut ja liljat lähettivät tuoksujaan hänen jälkeensä.