V.

Seurasi päiviä, joiden aikana Willfriede tuskin puhui sanaakaan

maalaajalle. Aikaisin aamulla tämä jätti talon ystävänsä kanssa,

ratsasti pelloille hänen muassaan ja palasi kotiin vain yhteisille

päivällisille. Tilanomistaja oli sitä tyytyväisempi, kuta useammin

näki hänet rinnallaan. Hänestä tuntui hyvältä, että Paul oli

huolissaan löytänyt tien takaisin hänen luoksensa ja oli nyt taas

Heilwigshofissa kuin kotonaan. Hän piti suureksi osaksi taiteilijan

viettämän epävakaisen matkustaja-elämän syynä sitä hivuttavaa, jäytävää

alakuloisuutta, joka oli painostamassa hänen mielialaansa. Paulin

parantamiseksi hän keksi sellaisen suunnitelman, että hän pitää hänet

kiinteästi läheisyydessään ja, jos mahdollista, — naittaa hänet.

Tavallisella pontevuudellaan hän alkoi heti toteuttaa tarkoitustaan,

kysymättä sen mieltä, jota asia eniten koski. Hän tiesi jo nuoren

tytönkin, joka oli Paulille niin sopiva kuin suinkin mahdollista,

solakka, vaalea, sivistynyt, orpo, eikä varatonkaan, ja hänet hän nyt

kutsui käymään Heilwigshofissa.

"No, kuinka teitä miellyttää ystävättäremme?" kysyi Willfriede-rouva

maalaajalta. Talon isäntä oli mennyt neidin kanssa biljardihuoneeseen;

sieltä kuului neidin kirkas nauru, kun hän taivuttautui pitkälle

viheriän veran ylitse ja teki biljardikepillään siron, tottuneen

työnnön.

"Oivallisesti", vastasi Paul vilpittömästi, "on hauska katsoa häntä".

"Se ilahduttaa minua", sanoi Friede-rouva hiljaa. "Ja eikö teitä

haluttaisi, herra Gordon, maalata neiti Agathe? Luulen, että hän toivoo

sitä."

"Maalata! Hänet kauniine väreineen ja korkealle kammattuine hiuksineen?"

"Eikö hän ole sievä?"

"Hyvin sievä."

"Ettekö te tahdo? Ja te olette kuitenkin alkanut maalata minuakin."

"Teitä!..."

Ensi kehtaa hän nyt käytti ystävänsä vaimoa kohtaan tuollaista

äänensävyä, ensi kertaa katsoi häntä niin. Samassa silmänräpäyksessä,

kun hän sen teki, hän tiesi, ettei hän olisi saanut sitä tehdä. Ja kun

hän näki veren hitaasti, hyvin hitaasti nousevan Willfrieden poskille,

kaulan hentoihin verisuoniin, korviin, ohimoille, kunnes otsa ja niska

olivat kokonaan punaiset ja Willfrieden täytyi suunnata katseensa alas,

silloin hän kääntyi korollaan ympäri, meni ulos huoneesta ja pois koko

talosta.

Agathe-neiti lähti illalla kotiinsa näkemättäkään sen enemmän

maalaajaa, jota hän olisi niin mielellään tahtonut oppia tarkemmin

tuntemaan.

Seuraavana päivänä asetti Heilwig ruokapöydässä ystävänsä vastattavaksi

kysymyksen, miksi hän eilen oli pujahtanut pois ja pysynyt tänäänkin

koko aamupäivän näkymättömissä. — "Ehkä sinä huomasit minun

suunnitelmani ja tahdoit nopeasti tehdä sen tyhjäksi?"

"Ei", sanoi Paul lyhyesti, "tee sinä vain suunnitelmia, en minä tahdo

sinua estää. Mutta minut karkoitti pois se sinun rouvasi tekemä

ehdotus, että minun pitäisi maalata tuo nainen."

"Ole kerrankin rehellinen", sanoi Johannes, "ja myönnä, että et uskalla

tehdä sitä, kun Agathe-neiti on niin kaunis, että pelkäsit varsinaisen

aikomuksenikin ehdottomasti toteutuvan, jos hänet ensin maalaisit."

Ja taaskaan Paul ei voinut olla luomatta katsetta ystävänsä rouvaan. —

"Ei", sanoi hän hitaasti, "sitä minä en pelkää".

Niin usein kun Paul olikin tuottanut toisille mielipahaa ja tuskaa,

niin usein kun hän elämässään olikin kärsinyt pettymyksiä ja petosta,

ei hänen rakkaimman ystävänsä, ainoan, johon hän oli sydämestään

kiintynyt, tarvitsisi kokea häneltä samanlaista. Sitä hän toisti

itselleen päivästä päivään. Hän koetti seurustella Friede-rouvan kanssa

levollisesti ja ystävällisesti, joko sitten Johannes oli läsnä tai he

istuivat yksin avoimella kuistilla. Hän ei antanut nuorelle rouvalle

kertaakaan tilaisuutta puhua miehestään niinkuin tämä kerran oli

puhunut. Willfriede katsoi häneen monta kertaa kysyvästi, kun hän äkkiä

jyrkästi katkaisi keskustelun-aiheen, joka näytti varsin viattomalta.

Se, että Paul karttoi koskettelemasta mitään persoonallista ja vältti

jäämästä yksin hänen kanssaan, teki nuoren rouvan levottomaksi, mutta

vielä enemmän antoi levottomuuteen aihetta se, että Paul oli antanut

hänen kuvansa olla jo viikkokausia puolivalmiina.

"Hän on aina sellainen", sanoi Johannes, "kukaan ei tiedä, mitä

hänellä on mielessä, tänään on hän surullinen ja huomenna iloinen.

Olen tuntenut hänet nyt kaksikymmentä vuotta; minulle, jos kenellekään

hän on näyttänyt sisimpänsä. Mutta luuletko, että ymmärrän häntä, että

milloinkaan saattaisin sanoa, kuinka hän tulee toimimaan? Mitä hän

juuri äsken vielä on halveksinut ja mistä on sanonut pysyvänsä erossa,

sen hän kenties tekee seuraavassa hetkessä. Ja vahingoittaako se vai

hyödyttää hänen mainettaan, siitä hän ei välitä. Sillä hän pitää vain

vähän kaikista ihmisistä. Mutta vähimmän yhdestä. Ja sen nimi on: Paul

Gordon."

Mutta tämä selitys, joka esitti kaikki Paulin teot vain mielentilasta

johtuviksi, ei voinut tyydyttää nuorta rouvaa. Tilanomistajalle

riitti se ajatus, että hän ei ymmärtänyt taiteilijaa. Willfriede

tahtoi ymmärtää häntä. Hän hiipi tyhjäksi jätettyyn pohjoissivustan

huoneeseen, jossa vielä oli telineillä hänen puolivalmis kuvansa.

Niin pitkälle se kuitenkin jo oli edistynyt, että saattoi nähdä,

kuinka paljon se lupasi. Tyytymättömyys työhönsä ei voinut olla niitä

syitä, jotka olivat aiheuttaneet Paulin äkkiä keskeyttämään sen.

Tyytymättömyys malliinko? Mutta Paulhan oli antanut ymmärtää, ettei hän

enää pitänyt häntä luotaan työntävänä. Ja niin päivänselvästi, että hän

vieläkin, vain ajatellessaankin, kuinka taiteilijan katse oli etsinyt

hänen katsettaan, tunsi kuuman veren virtaavan otsalleen, hiusmartoon

saakka. Ja jollei hänen taitonsa, luonnoksen maalauksellisuuden puute,

niin mikä sitten teki työn hänelle vastenmieliseksi?

Hänen täytyi alati ajatella sitä. Keskellä yötä hän heräsi tuskallisen

tunteen vaivaamana. Hän oli uneksinut, että hän tiesi syyn. Häntä

kammotti kauhea totuus. Vielä puolittain unenhorroksissa hän vapisten

hypähti istualleen vuoteessaan. Valkoisten uutimien lävitse virtasi

kuun valo sisälle ja loi ikkunan sekä siinä olevan puuristin kuvan

selvänä ja suurena lattialle sekä kaappien pinnalle. Johannes nukkui

hänen vieressään, levollisesti kuten aina. Hän olisi tahtonut herättää

hänet ja sanoa, mitä oli uneksinut. Mutta kun hän ajatteli sitä, koetti

pukea sen sanoiksi, ei hän taas enää itsekään tiennyt sitä. Mikä oli

ollut syy, Paul Gordonin kummallisen käyttäytymisen salainen syy, joka

oli säikähdyttänyt hänet hereille? Friede-rouva laskeutui taas maata.

Hän mietiskeli, etsi eikä löytänyt, — yhtä vähän nyt kuin tähän saakka

päivälläkään Mutta eipä unikaan enää tullut hänen silmiinsä.

Nähdessään hänet aamulla, aamiaisella Paul kysyi, miksi hän oli niin

kalpea, tunsiko hän itsensä pahoinvoivaksi.

"Kalpea?" kysyi Johannes. "Oletko sinä kalpea, lapsonen? Ei, sinähän

kukoistat kuin ruusu. Mitä se Paul tarkoittaa?"

Willfriede katsoi alas, vastaamatta mitään. Hän oli vihainen itselleen,

kun oli niin punastunut yksinkertaisesta kysymyksestä. Ja jossakin

aivojensa salaisessa syrjälokerossa — sillä jos hän olisi myöntänyt sen

itselleen, niin olisi hänen oma järkensäkin tehnyt hänelle selväksi,

kuinka hupsu hänen moitteensa oli — jossakin, ajatustensa taustalla,

hän oli vihainen Johanneksellekin, kun tämä oli yöllä maannut niin

levollisesti eikä nyt ollut se, joka oli huomannut hänen kärsivän

ulkomuotonsa.

Jälleen hän istui pitkiä hetkiä ajatellen eikä löytänyt ajatuksilleen

koskaan loppua. Monta kertaa hänestä tuntui siltä kuin voisi hän, jos

hänellä vain olisi avain, kotiutua paljon pikemmin Paulin sokkeloiseen,

synkkään sisäiseen maailmaan kuin tuntea ja ymmärtää Johanneksen

säännönmukaisen, hitaasti työskentelevän kelpo sydämen tapahtumat. Setä

Johannes — hän ei itsekään tiennyt, mistä johtui, että hän nyt taas

useammin nimitti häntä siksi — oli niin paljon vanhempi ja parempi

ja viisaampi kuin hän! Hän tunsi itsensä aivan kuin lapseksi hänen

edessään ja olisi hävennyt kertoa hänelle kaikki pienet surunsa ja

epäilyksensä.

Sitävastoin Paul... oi, jospa hän vain kerrankin, yhden ainoan kerran

saisi uskoa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Hän arveli, että

hänen sitten tulisi helpompi olla. Ja hän piti Paulin kanssa pitkiä

keskusteluja, jotka eivät koskaan voineet tulla ääneen esitetyiksi.

Sillä jos ajatuksissaan tekee toisille ihmisille tunnustuksia,

niin tämä on vaiti ja kuuntelee. Mutta lausua nämä syvälle salatut

seikat kirkkaasti ja selkeästi todellisuudessa, kun toinen voi

vastata, keskeyttää puhujan katseella ja sanalla, siihen tarvitaan

enemmän rohkeutta ja voimaa, kuin Friede-rouvalla oli rauhattomasti

ajattelevassa mielessään.

Ja kesä kului ja nuo kaksi, jotka aluksi olivat niin hyvin viihtyneet

toistensa seurassa, näyttivät loittonevan yhä kauemmaksi. Kumpikaan ei

tiennyt, mitä toinen hänestä ajatteli, kumpikaan ei käsittänyt, niitä

toisen mielessä liikkui.