Kaksi päivää tulonsa jälkeen Paul Gordon matkusti ystävänsä
kanssa Hampuriin. Ja yhtä monella sanalla, kuin hän itse oli jo
kirjoittanut siitä kirjeitä, saattoi Johannes varallisuusasian
järjestykseen. Hän oli juuri talonpoika, kuten hän aina itsestään
sanoi; hänen kehittynyttä oikeudentuntoansa etevämpi oli vain hänen
vielä voimakkaampi itsepäisyytensä. Ja kun hän oli selvittänyt tuon
sotkuisen asian käytännöllisemmin ja suotuisammin kuin yksikään
tottunut asianajaja olisi voinut sitä selvittää, ja kun Paul yhä puhui
kiitollisuudestaan, otti Heilwig taas todellisena talonpoikana oman
etunsa huomioon: "Tuleppas siis minun kanssani takaisin ja jää kesäksi
Heilwigshofiin."
Ja Paul Gordon suostui siihen.
Maaliskuun alussa ollutta tuiskua, joka oli ottanut hänet pohjolassa
vastaan, oli seurannut vielä kylmiä päiviä, kolea huhtikuu, ynseä
toukokuu; pitkälle kesäkuuhun oli rankkoja sateita. Mutta äkkiä
taivas kirkastui; puhtaana, loistavana, sinisenä ja pilvettömänä se
katsoi alas maahan, päivästä päivään hymyilevänä, päivästä päivään
samanlaisena. Ja kasvit nousivat kukkien ja loistaen tuhansin
värein niityillä ja puutarhassa, ja viljat kypsyivät keltaisiksi ja
voimakkaiksi, ja linnut oksillaan visersivät viimeisen laulunsa ja
vaikenivat sitten, yksi toisensa jälkeen, ja rupesivat rakentamaan
pesiään. Kesä oli tullut, ennenkuin sitä oli odotettukaan, hiljaisine,
polttavine hehkuineen, runsaine antimineen ja vielä runsaampine, kuumine
täyttymättömän-kaipuineen.
Elämä Heilwigshofissa oli sillävälin kulkenut tavallista, miellyttävää
hiljaista kulkua edelleen. Niiden vuosien aikana, jotka olivat kuluneet
PauIin sieltä poissa ollessa, oli niin vähän muuttunut, että hän
saattoi toisinaan unhottaa ainoan suuren muutoksen. Myöskin loputtomat
sukupäivälliset jäykkine muodollisuuksineen olivat entisellään.
Heilwigit ja Müllerit saapuivat vähentymättömin luvuin. Hän itse
vei vieraana pöytään talon emännän. Kun he astuivat ruokahuoneeseen,
seisoivat oven vasemmalla ja oikealla puolella molemmat työnjohtajat
ja kaksi harjoittelijaa, mustiin hännystakkeihin ja valkoisiin
kaulahuiveihin pyntättyinä, tekivät säädetyt kumarruksensa ja
asettuivat vaiti ollen paikoilleen. Yksinpä nuorten herrain kasvotkin
näyttivät hänestä samoilta kuin ennenkin: samat hohtavan valkoiset
otsat, jotka olivat hämmästyttävänä vastakohtana ilman punertamille
poskille. Talon isäntä istui, kuten ennenkin, pitkän pöydän päässä ja
johti pöytäkeskustelua: hevosista, ilmoista ja uuden sadon toiveista.
Friede-rouva kaatoi kuppeihin kahvia aterian jälkeen, kun taas neiti
Dreesen, hienosti kalistellen isoa avainnippuaan, kulki ulos ja sisään,
vieden pois pöydältä leivoksia ja hedelmiä, joita hän säilytti lukon
takana. Heilwig vei sukulaisensa katsomaan nuorinta varsaa, navettaan,
jossa oli hiljakkoin Englannista tulleita, erittäin hienorotuisia
lehmiä, maitotalousrakennukseen, missä aina oli ihmeteltävissä uusia,
käytännöllisiä laitteita, jotka saattoivat tuon valkoisen, loistavan
puhtaan huoneen näyttämään vielä valkeammalta, välkkyvämmältä. Jälkeen
illallisen, jolle äänetön apulaisjoukko jälleen ilmaantui, pelattiin
vielä erä biljardia, — Friede-rouva katseli —, ja kun sitten vieraat
olivat menneet, istuivat Paul ja Johannes päivänpäättäjäissikaareineen
vielä kauan kahdenkesken sinisessä huoneessa, entisen tapansa mukaan.
Mutta päivisin, kun ei ollut veljiä eikä kälyjä juhlittavina, pääsi
nuori rouvakin oikeuksiinsa. Johannes oli mielissään, jos rouva
keskusteli hänen ystävänsä kanssa. He puhuivat maalaustaiteesta ja
historiasta, ihmisistä ja asioista, aivan kuinka sattui, mutta harvoin
he olivat yhtä mieltä. Kerran, kun keskustelu oli taas kääntynyt Paulin
elämään, huomautti Willfriede, kuten hänen ensimmäistä päivää siellä
ollessaan, hänen haluttomuudestaan ja epäilyksistään itseensä nähden.
"Niin, mitäpä varten vaivautuisin", huudahti Gordon, "mitäpä aihetta
ei olisi jo kertovaisissa runoelmissa, näytelmissä, romaaneissa
käsitelty loppuun, mikä kuva jää vielä maalattavaksi tässä kaikkea
tutkistelevassa, paljon tekevässä jäljittelijäin maailmassa?"
Silloin oli Johannes miellyttävästi vastannut: "Maalaahan siis Friede.
Sitä ei ole vielä kukaan koettanut."
"Oh, ei", lausui siihen nuori rouva nopeasti, "ei sitä, minua teidän ei
pidä maalata. Tehän itse sanoitte pitävänne minua... Ei, sitä te ette
tee."
"Miksi ei?" kysyi hänen miehensä sitävastoin. "Luulenpa, että sinusta
voisi saada varsin hyvän kuvan, vaikket sinä oikeastaan, kuten Paul
sanoo, olekaan kaunis."
"Ei oikeastaan kaunis!"
Paul katsoi häneen, hänen istuessaan vastapäätä, pöydän toisella
puolen. He olivat ruokasalissa, rouvan takaa loisti keskipäivän aurinko
täydeltä terältään huoneeseen, valo ympäröi hänen päätään. Ja tämän
hiukan alaspäin taivutetun pyöreän pikku pään muoto ja ruskeiden
hiuksien väri ja molemmilla ohimoilla olevat punertavat suortuvat ja
valkea nuori niska... — "Luulenpa itsekin", sanoi Paul Gordon, "että
siitä voisi tulla hyvä kuva".
"Kukapa tietää", arveli Johannes, "ehkä tämä kuva taas innostuttaisi
sinua taiteeseesi".
"Kenties...", sanoi Paul, "kenties minun onnistuu täällä sinun
suojaavan kattosi alla luoda sellaista, jota ei koskaan ennen ole ollut
olemassa. Kun sitten kaikki minun muut tuotteeni, taulut ja runot on
unhotettu, nimeni häipynyt muistosta, niin löytää kai joskus joku
obotriittiläinen taideoppinut teidän muotokuvanne, Willfriede-rouva. Ja
hän tarkastaa sitä, tutkii sen alkuperää, laatii pitkiä kirjoituksia,
joissa esittää olettamuksiaan taiteilijasta, jota hän ei tunne. Nimetön
naisenpää perustaa maineen, joka voittaa kaikki, mitä uneksin, joka
kestää halki vuosisatojen."
"Kaipaatteko sitten niin kovasti kuolemattomuutta?" kysyi
Willfriede-rouva.
"Tietysti, mitäpä elämästä muutoin olisi? Joko onnea, aurinkoista,
runsasta, käsittämätöntä, tai, jollei sitä kerta kaikkiaan voi saada,
luonnonlaatunsa takia, ja jollei kohtalo sitä suo, niin sitten
mainetta. Sillä eihän toki voi toivoa lähtevänsä manalaan ilman
kumpaakin, aivan nimettömänä ja kaiuttomana, ilman valoa ja ilman
varjoja, vain osana mobile vulgusta, yhtenä siitä, sellaisena, joka
tomuksi muuttuu ja katoaa."
"Ei", sanoi Willfriede, "sitä ei toivo itselleen".
Erääseen yläkerran pohjoispuoliseen asumattomaan huoneeseen Paul
sisusti ateljeerinsa. Valo oli hyvä, edullinen asento helppo keksiä,
heti ensimäisestä luonnoksesta tuli hyvin näköinen. Mutta kun hän yhä
kauemmin katseli noita vakavia nuoria kasvoja, edistyi hänen työnsä
yhä hitaammin. Päivä päivältä tuntui hänestä vaikeammalta tavoittaa
oikeata ilmettä. Willfriede-rouva pysyi hiljaa ja liikkumatta, hänen
harmaat, syvät silmänsä eivät osoittaneet, mitä hän ajatteli; ollakseen
häiritsemättä Paulia hän tuskin sanoi sanaakaan. Niin nuo molemmat
viettivät puolia tuntejakin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa.
Usein Paul istui nojaten päätään käsiinsä, maalaamatta, ja katsoi
malliaan.
"Se ei ole oikein", sanoi Willfriede-rouva kerran.
"Mikä? Ettäkö keskeytän työni?"
"Ei, vaan että niin paljon tutkitte minua ja etsitte minusta. Minä en
ole niin syvä, kuin nyt arvelette. Maalatkaa te vain. Jos kuvasta tulee
tarkka, niin se näyttää teille varsin jokapäiväisen ihmislapsen."
"Sepä se", vastasi Paul, "piirteet yksinään eivät sitä tee; siihen
kuuluu vielä muutakin, siveltimellä saavuttamatonta, kuten ruusun
tuoksu. Mieleeni on johtunut sävel, joka kenties kykenisi ilmaisemaan
olentonne sen puolen, jota kuva ei tuo esiin."
Willfriede pudisti aivan säikähtyneenä päätänsä. "Maalatkaa. Se riittää.
Jättäkää nyt muut taiteet sikseen."
Ja Paul ryhtyi jälleen työhön.
Mutta seuraavana aamuna pää tuskin eroittautui pohjaväristä, kaikki muu
oli luonnosmaisen raakaa, valmiit olivat vain harmaat, kauaskatsovat
silmät; — silloin hän äkkiä heitti siveltimen, värilastan, maaliputken
syrjään: "Minä en voi, siitä ei tule mitään, se on kylmää, elotonta
taidetta; se on sanomatta sitä, mitä sen pitäisi sanoa, antaa vain
värejä, eikä mitään ajatuksia. Se, mitä tunnen, minun täytyy lausua
sanoissa, selvästi, niin että jokainen ymmärtää."
Hän luki runosäkeet, jotka yöllä olivat hänen ajatuksissaan
muodostuneet.
Willfriede-rouva katsoi häneen vakavasti, milt'eipä suruisesti.
"Mitä te moititte?" kysyi Paul, "eikö Rafael, eikö Michelangelo tehnyt
sonetteja? Olemmeko me nykyään niin paljon rajoitetumpia, että osaamme
ja saamme tehdä vain yhtä?"
"En tiedä", vastasi Willfriede-rouva nuorella, ujolla äänellään,
"minusta tuntuu siltä, että heillä oli iloa kaikesta, mitä he loivat.
Mutta teillä..."
"Ei mistään", lausui Paul töykeästi ja repäisi keskeltä halki paperin,
jolle runo oli kirjoitettu.
Oli ilta; nuori rouva ja molemmat ystävykset olivat istuneet eteisen
avoimessa ovessa, kun Johannes huudettiin pois. Väen keittiössä oli
syntynyt tappelu, jossa oli haavoitettu muuatta renkiä. Willfriede nousi
seuratakseen miestään. Mutta tämä pudisti hymyillen päätänsä.
"Sinäkö? Mitäpä sinä siellä melussa? Odota sievästi täällä, missä on
viileätä ja hiljaista, ja pidä seuraa Paulille."
Willfriede istuutui taas. Kädet lujasti ristiin puserrettuina hän katsoi
suoraan eteensä.
"Ei hän tahdo loukata teitä", sanoi Paul, ystäväänsä puolustellen,
"ei hän edes aavista loukkaavansa teitä, tahtoo vain varjella teitä
kaikelta raa'alta ja pahalta".
"Minä tiedän", mutisi Willfriede, "tiedän, kuinka hyvä hän on. Mutta
minä nyt en kerta kaikkiaan kuulu häneen, en hyödytä häntä paljoakaan,
en ole hänelle mitään. — Se ei sovi sinulle, — niin kuuluvat aina
sanat. Ei tehdä työtä, ei huolehtia päiväläisistä, ei opettaa, ei
hoitaa sairaita. Yhtä osaa opettaja paremmin, toista pastori, ja
kolmatta tohtori. Ei ole hyvä rääpiä heidän ammatissaan, vähentää
heidän arvovaltaansa. Mitä minun sitten pitää tehdä? Ollako vain hänen
rouvansa eikä mitään muuta? Antaa maalata itseni, ollakseni seurana
hänen vierailleen? Oi, se on monta kertaa hyvin, oi, hyvin vaikeata.
Voisipa melkein toivoa, ettei olisi niin onnellinen..."
"Oletteko te sitten onnellinen?" kysyi Paul.
Mutta ennenkuin hän ennätti saada vastausta, kaikui pihalta
tilanomistajan voimakas ääni: "Friede, oletko sinä vielä siellä ovella?
Tahdotko nyt tulla kanssani, lapsi, katsomaan uutta ponihevosta? Sievä
eläin, saat ratkaista, tahdotko sen vetämään korivaunujasi."
"Minä tulen", huusi Willfriede. Ja hiljaisemmin: "Herra Gordon, älkää
sanoko hänelle mitään valituksistani. Sehän on niin hupsua, järjetöntä,
minä tiedän sen. Ja sentään... Niin, Johannes, minä tulen jo."
Hän pani mustan pitsiliinan päähänsä ja astui portaitten harvat
askeleet alas miestänsä vastaan. Tämä ojensi hänelle käsivartensa,
auttaakseen häntä. Huolehtivasti hän vei vaimonsa lähellä oleviin
talleihin, sovitti askeleensa hänen askeltensa mukaisiksi, taivutti
pystyn päänsä hänen puoleensa. Kuu oli noussut ja kuvasi molemmat
erilaiset varjot pihan valkoiselle pohjalle.
Ja Paul Gordon seisoi portailla talon edessä ja katsoi heidän jälkeensä.