Herra Johannes Heilwig seisoi hetkisen kuin lumottuna. Mutta sitten hän
ojensi molemmat kätensä ystäväänsä kohti ja sieppasi hänet lähelleen
ja puristi häntä voimakkailla käsivarsillaan niin lujasti, ettei hän
kuullut eikä nähnyt mitään. "Paul, Paul, poikani, vihdoinkin taas
täällä!" Useampia sanoja hän ei saanut suustansa.
Willfriede hiipi pois huoneesta. Kun Paul kuuli oven hiljaa käyvän,
irtaantui hän Johanneksen syleilystä: "Kelpo ystäväni, kuinka voit olla
noin hillitön! Se ei ole oikein, sen täytyy loukata häntä."
Johannes vain pudisti päätään. Hän ei puhunut paljoa. Hän kuuli, mitä
Gordonilla oli sanottavaa tulonsa syistä, teki silloin tällöin lyhyen
kysymyksen, joka osoitti hänen seuraavan asiaa, ja vain ohimennen hän
pari kertaa silitti hellästi, aivan hiljaa, leveällä, isolla kädellään
Paulin harmaantunutta päätä.
"Johannes", kysyi maalaaja häpeissään, "miksi sinä pidät minusta niin
paljon?"
Heilwig otti itselleen tuolin, asettui aivan vastapäätä ystäväänsä ja
katsoi häneen. "Niin", sanoi hän hitaasti, "tiedäthän, ettei ajattelu
ole minun asiani. Jos tahdot päästä siitä itse selville, niin koeta
itse; minä en voi sanoa sitä sinulle. Sen vain tiedän, että jotakin
puuttuu täydellisestä mielihyvästä, jos sinä et ole luonani."
"Ja sinun rouvasi? Silloin minä olin kyllin hupsu neuvoakseni sinua
olemaan menemättä naimisiin. Vasta tänään minä olen ymmärtänyt, kuinka
onnellinen sinun täytyy olla. Tuo viisas, herttainen, terve nainen!"
Johannes nyökäytti päätään. "Näetkös, poikaseni, Friede on hyvä lapsi,
ja hänen on nyt hyvä olla. Ja niin pitääkin."
"Mutta — sinähän rakastat häntä kuitenkin?" kysyi Paul, johon nuo
levolliset sanat koskivat kylmentävästi.
"Rakastanko? Sitä sinä kysyit jo silloinkin. Minä pidän hänestä. Siihen
tunteeseen, josta yhäti haaveksit, olen kai sentään liian vanha ja
liian raskasliikkeinen. Kun painaa sata kiloa..."
"Mutta, sinä hirviö!" huudahti Paul, "sinähän rakastat minua ja enemmän
kuin ansaitsen. Minun takiani voit kiivastua!"
"Niin, sinun" — maamies pudisti ajattelevaisena vaaleata päätänsä —
"se on jotakin muuta. Jos minulla olisi poika, niin tuntisin kenties
samalla tavoin. Mutta silloinkin minä olisin herra ja voisin käskeä,
kuten yksinkertaisesti sanon Friedelle: Tee se — ja hän tekee sen.
Sinuun nähden minulla ei ole mitään käskettävää, sinä et kuulu minulle.
Ja riippuu omasta tahdostasi, mitä annat minulle. Minulla ei ole mitään
oikeutta sinuun nähden. En voi vaatia mitään."
"Rakastatko siis minua senvuoksi, että minä olen ympäristössäsi ainoa
ihminen, jonka ei täydy totella sinua?"
"Kenties; voi niin olla."
"Ystäväni", sanoi Paul ja nousi seisomaan, "toivoisin voivani sinua
kerran oikein kiittää ja tehdä sellaista, mikä sinua oikein miellyttää".