III.

Herra Johannes Heilwigin, Heilwigshofin isännän, avioliitto pahoin

velkaantuneen Markowin kreivin jälkeenjääneen tyttären kanssa herätti

huomiota koko maassa. Pudistettiin päitä ja juoruttiin enemmän kuin

tarpeeksi.

Mutta kaksi ihmistä oli, jotka eivät välittäneet ihmisten

arvosteluista. Johannes, koska hänellä oli puhdas kunniantunto eikä

hän yleensä sallinut kenenkään häiritä itseään tai ehkäistä tekemänsä

päätöksen toimeenpanossa, ja Willfriede, joka, leikkien keinutuolissa

kreivittären lasten kanssa, tuskin sai tietää mitään siitä, mitä ulkona

maailmassa sattui ja tapahtui. Hänellä oli nyt vain yksi ajatus,

se, kuinka hänen rakkaan isä-raukkansa kuolinhetki olisi käynyt

helpommaksi, jos isä olisi aavistanut, että hänen lapsensa tulee niin

turvatuksi, ja kuinka hänen, Willfrieden, pitäisi kiittää niitä, jotka

niin hellästi pitivät hänestä huolta, kreiviä, serkkuaan, kreivitärtä,

— mutta ennen kaikkea setä Johannesta.

Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen enää pitäisi nimittää

Johannesta sedäksi. Kun Paul huomautti hänelle siitä, säikähti hän,

sillä hän pelkäsi tehneensä jotakin sellaista, mikä ei osoittaisi

kyllin suurta arvonantoa hänen parasta, rakkainta ystäväänsä kohtaan.

Kuuliaisesti hän koetti nyt nimittää häntä hänen etunimellään. Mutta

heti kun hän oli aivan luonnollinen, aivan oma itsensä, unohti hän sen

taas ja rupesi käyttämään vanhaa entistä puhetapaansa. Ja viimeinen,

joka siitä olisi hänelle suuttunut, oli Heilwig itse.

Häiden edellinen aika — tilanomistaja oli määrännyt häät pidettäväksi

heti elonkorjuun jälkeen, sillä hän ei pitänyt siitä, että lykättiin

tuonnemmaksi jokin asia, minkä piti tapahtua — nuo lyhyet viikot

kuluivat tytöltä kuten niin monet päivät. Sitten tuli ero talosta,

jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, ja se tuntui hänestä raskaalta,

kuten jokaisesta morsiamesta. Ja sitten, aivan äkkiä, oli hän uudessa

elämässä, uutena ihmisenä.

Heti aluksi oli Johannes tuottanut hänelle rullatuolin. Nyt hän

matkusti hänen kanssaan Berliiniin, neuvotteli useiden erikoistuntijain

kanssa, antoi hänet asianmukaisesti hoidettavaksi ja valvoi itse

tarmokkaan ankarasti, että hänelle tehtiin kaikki, mikä suinkin

saattoi edistää hänen terveyttään. Hän, joka muutoin oli ollut haluton

jättämään tilaansa pariksi päiväksikään, jäi kuukausimääriksi vaimonsa

luokse kaupunkiin. Niin hän todella pääsikin siihen, että Willfrieden

sairaus poistui miltei tykkänään ja että tämä kykeni kävelemään ilman

kainalosauvoja.

Itse Paul Gordonin olisi tarvinnut iloita nuoresta rouvasta, jos hän

vain olisi jälleen tullut käymään Heilwigshofissa. Ei tosiaankaan ollut

Johanneksen syy, että hän pysyi poissa. Tämä ei lähettänyt ainoatakaan

kirjettä, jossa ei olisi ollut pyyntöä: Tule, tule pian, minä tarvitsen

sinua. — Myöskin Willfriede-rouvan oli täytynyt jo useammin kuin kerran

kirjoittaa miehensä sanojen alle tervehdyksensä sekä pyyntö, että

hän tulisi heidän luokseen. Siitä huolimatta maalaaja ei kuitenkaan

päättänyt lähteä uudelleen niin pian pois etelästä. Hän oli juuri

näihin aikoihin valmistanut pari kuvaa, jotka antoivat ihmisille

puhumista ja aprikoimista niin, että hänen nimeään mainittiin paljon.

Tuottiko se hänelle suurempaa tyydytystä, siitä ei ollut mitään hänen

lyhyissä, varsin epäsäännöllisesti saapuvissa kirjeissään.

Niin kului joitakuita vuosia, kunnes hänet nähtiin uudelleen

Heilwigshofissa.

Oli kylmä maaliskuun päivä. Lumi lensi pyörteinä yli pihan. Kun

Paul nousi päärakennuksen edessä reestä, jonka hän oli vuokrannut

kaupungista, seurasi voimakas tuulenhenkäys häntä ovesta sisälle,

tuoden kosteita höytyviä keskelle eteistä hänen jäljessään. Hänet otti

vastaan palvelijatar, joka pyysi hänen nimikorttiaan; hän kysyisi

armolliselta rouvalta, ottaisiko tämä herran vastaan.

Paulin "hyvä vihamies" — niin hän aina oli nimittänyt vanhaa

Friedrichiä, joka ei tosin ollut ottanut häntä vastaan erikoisen

mieltäylentävin ilmein, mutta joka sitten tavallisesti piti hänestä

isällistä huolta — ei ollut näkyvissä. Eteinen, joka muutoin oli

kesäisin kaikkien talossa asujain ilmava mielipaikka, oli autio

ja tyhjä. Häntä puistatti. Hän työnsi auki oikealla olevan oven,

joka johti hänen huoneeseensa. Voimakas, outo tuoksu lehahti häntä

vastaan. Huoneen keskellä oli pitkällä pöydällä useita kiinalaisia

porsliinikulhoja, jotka olivat täynnä kuihtuneita viimekesäisiä

ruusunlehtiä. Häiritsemättä ei siis saanut olla edes hänen rakas,

vanha pesänsä, sininen huone, jota Johannes ei sitä ennen ollut

suonut kenellekään muulle. Talon rouva käytti sitä hajuvesiensä

valmistamishuoneena. Vierauden sinne kuulumattomin tunne, joka oli

niin usein vallannut hänet suuressa maailmassa, juuri kun häntä oli

juhlittu ja ihailtu, valtasi hänet täälläkin, jossa hän oli toivonut

parantuvansa siitä.

Mutta ei ainoastaan tyytymättömyys elämäänsä ollut karkoittanut häntä

äkkiä Roomasta tänne pohjolaan. Sen oli tehnyt aivan toisenlaatuinen

huoli, yhtä painostava kuin uusikin tuolle hemmotellulle

nautintoihmiselle, hänestä itsestään halpa-arvoinen, mutta sentään

tarpeeksi vakava tehdäkseen hänet neuvottomaksi. Hänen isäpuolensa,

joka oli yhä vielä hoitanut pojan omaisuutta, oli hiljakkoin kuollut,

jättäen jälkeensä melkoiset velat. Paul oli äitinsä pyynnöstä

selittänyt heti olevansa valmis, pelastaakseen isänsä vanhan liikkeen

kunnian, jättämään rahansa vastaiseksikin liikkeeseen loitolla olevana

osakkaana. Mutta turhaan. Oli täytynyt tehdä vararikko. Ja nyt

saamamiehet ahdistivat häntä, tahtoen tehdä hänet vastuunalaiseksi

paljon yli hänen voimiensa. Ainoa, jonka neuvoa hän saattoi kääntyä

pyytämään, oli Johannes Heilwig. Mutta olisikohan tämä vielä, kuten

ennen, valmis auttamaan?

Tyttö, joka äsken oli ottanut hänet vastaan — hänen päällään oli,

kuten Paul nyt vasta huomasi, jonkinlainen liveri ja hän näytti

merkilliseltä palvelijan ja kamarineidon välimuodolta — häiritsi Paulia

hänen ajatuksissaan, jotka eivät olleet varsin iloisia. Hän katsoi

kummastuneena vierasta, kun tämä oli uskaltanut itse tulla sisälle

suljettuun huoneeseen. — "Armollinen rouva", ilmoitti hän sotilaallisen

jäykässä asennossa, "pyytää tulemaan sisään; jos herra sallii, niin

näytän teille tien yläkertaan". Mutta nopeammin kuin tyttö saattoi

häntä seuratakaan, oli Paul jo eteisessä ja nousi leveitä, tuttuja

portaita ylös Ja siellä seisoi, yksinkertaisessa puvussa, solakkana,

suorana, käsivarret ojennettuina, nuori nainen. — "Kuinka iloiseksi

Johannes tuleekaan! Mikä vahinko, että hän ei ole juuri nyt kotona,

vaan on matkustanut ulkotilalle. Mutta kuinka hyvin, kuinka kiltisti

teittekään, herra Gordon, kun tulitte niin odottamatta hämmästyttämään

häntä. Sillä" — hänen harmaat lapsensilmänsä katsoivat tulijaa tällöin

moittien — "sillä hän rakastaa teitä ja on kaivannut teitä".

Hän oli vienyt Paulin sisälle huoneeseen, osoittanut hänelle

istuinpaikan vastapäätä itseään. Paul oli niin hämmästynyt hänen

ilmennyksestään, hänen niin paljon vapaammasta, varmemmasta

olennostaan, että hän tuskin löysi sanaakaan vastaukseksi.

"Niin, tietäkääpä sitten myöskin", jatkoi hän, "että olin jo salaa

päättänyt matkustaa yksin pois joksikin aikaa, meren rannalle,

tuttavien luokse, mihin tahansa, kunhan te vain tulisitte hänen

luoksensa kuten ennenkin. Luulottelin nimittäin, että te... mutta

nythän se on kaikeksi onneksi ohitse, nyt te olette täällä ja teidän

täytyy jäädä." — Kun Paul ei heti vastannut, kohotti hän päätään ja

näki Paulin katseen olevan suunnattuna häneen. Hän punastui. "Te

ihmettelette", sanoi hän, "sitä, että olen muuttunut. Eikö totta, on

harvinaista, että kasvaa vielä minun iälläni? Mutta tästä kaikesta,

siitäkin, että tulin niin paljon voimakkaammaksi, ja voin kävellä,

saan kiittää häntä. Sillä te ette lainkaan usko, kuinka hyvä hän on ja

kuinka huolenpitävä ja kuinka hän hoitaa minua."

"Uskon kyllä. Mutta te ette ole muuttunut niin kovin paljon. Teidän

kasvonne ovat pysyneet ennallaan."

"Niinkö? Oletteko todellakin sitä mieltä?" kysyi Willfriede vitkaan.

Hän meni pois Paulin luota ja huoneen lävitse. "Friedrich!" huusi

hän kirkkaalla äänellä ulos ovesta. Hänen käyntinsä oli tuskin enää

laahustavaa, siinä oli vain jonkinlaista keinuntaa, mikä antoi

nuorelle, taipuisalle olennolle eräänkaltaista arvokkuutta. — Tyttö,

joka oli ottanut vieraan vastaan, toi teetarjottimen. Paul kysyi vanhaa

palvelijaa.

"Tämä on nyt meidän Friedrichimme", sanoi nuori rouva, "ettekö sitte

näe sitä? Se oli Johanneksen päähänpisto. Vanhus kävi nimittäin

sairaaksi ja heikoksi. Jotta nyt hänen perheensä ei menettäisi

hyviä tuloja, ja kun hänen mielestään saattoi kenties minusta olla

hauskempaa, että naispalvelija saattoi ja tuki minua, antoi Johannes

tytölle, vanhuksen tyttärelle, saman paikan sekä liverinnapit että

nimen."

"Se on hänen kaltaistaan."

"Mikä?"

"Se, ettei hän kammo mitään, ei mitään sellaistakaan, mitä me muut,

jokapäiväiset ihmiset niin tuskallisesti kaihdamme, sellaista, mikä on

naurettavaa, kun on kysymyksessä hyväntyön tekeminen."

"Oletteko sitä mieltä siksi, että hän nai minut, vaikka olen rampa ja

ruma?"

Paul nousi ja astui hänen luoksensa hänen puuhatessaan teepöydän

ääressä: "Mitä teillä äkkiä on minua vastaan?"

"Ei mitään." Hän pudisti päätään.

"Onhan. Te olette minulle vihainen, kun en äsken katsonut teidän niin

paljon muuttuneen. Minä en tahdo pitää teitä muuttuneena. Sillä minä

en tahdo, että te olette kaunis, Willfriede-rouva. Se ei ole hyvä, se

ei kenellekään ole onneksi, Johannekselle ei varmaankaan. Ettekä te

olekaan kaunis. Teidän profiilinne on epäklassillinen, nenä liian

lyhyt. Mutta teidän päänne muoto — ja silmät..."

Willfriede-rouva tukki korvaansa käsillään, "Minähän tiedän itse, etten

ole kaunis. En, en, todellakaan en. Olisin kyllä toivonut sitä. Mutta

jos se teidän mielestänne ei olisi hyvä Johannekselle, vaikka en kyllä

ymmärrä miksi, niin tahdon tuhat kertaa mieluummin olla kamalan ruma

kuin kaunis."

"Ja miksi toivoitte itsellenne kauneutta?"

"Oi, olla kaunis, oikein kaunis", puhui hän hiljaa, "jotta jokaisen

täytyisi minua ihailla ja kadehtia häntä ja sanoa se hänelle. Ja

kaikki koettaisivat olla minulle mieliksi ja kaikki suosisivat minua

ja katsoisivat ylös minuun. Mutta minä, minä antaisin kaikkien olla ja

kuuluisin vain hänelle."

"Te olette lapsi."

"Niin hänkin on samaa mieltä ja nauraa minulle. Mutta te, — ettekö te

sitten rakasta kauneutta?"

"En", vastasi Paul kovaa, "minä vihaan sitä".

Willfriede-rouva katsoi häneen kummastuneesti. Ensi kertaa hän huomasi

Paulin kalpean värin, syvällä olevat, synkät silmät, ohimoiden harmaat

hiukset. Paul ei tosiaankaan ollut kaunis. Eikä iloisen näköinen. Hän

työnsi tuolin uunin ääreen, asetti pikku pöydän sen viereen ja sille

kahvikupin, konjakkia, sikareja ja tulenteko neuvot.

"Oletteko Johanneksen seurassa harjaantunut siihen, miten elämä

tehdään miehelle hauskaksi?" kysyi Paul, asettuen istumaan. "Kyllä

hän on onnellinen mies, tuo vanha kelpo ystäväni, Kunpa voisi kerran

päästä niin hyville päiville!" Willfriede-rouva oli käynyt aivan

punaiseksi hänen puhuessaan, aivan kuin vain häntä olisi kiitetty. "Jos

tahtoisitte", alkoi hän hiljaa, "se riippuu kaikki tahdosta".

"Mikä? Onnellisena oleminenko? Arveletteko, etten minä sitä tahtoisi?"

"Ei niin. Se pitää ensin nähdä hänestä. Hän on tyytyväinen kaikkeen,

mitä on, ei vaadi mitään muuta, ei kaipaa mitään, ei ajattele koskaan

taaksepäin..."

"Sanokaa jollekin toiselle", huusi Paul kiivaasti, "että hänen pitää se

olla. Ei hänkään sitä osaa! Se vaatii levollista verta, lujan ruumiin,

se vaatii terveet, voimakkaat jäsenet ja tervettä itsepäisyyttä,

jollaista on rakkaalla ystävällämme, niin että hän kulkee niin varmana

suoraan eteenpäin tietänsä, ei anna minkään vetää itseään oikealle

eikä vasemmalle, ei tempaudu mukaan. Hän on onnellinen — ei siksi,

että tahtoo sitä olla, ei siksi, että elämä on niin lempeästi häntä

kohdellut, eikä siksikään, että te, hänen puolisonsa, rakastatte häntä.

Hän on sitä siksi, että hän sitä on ja voi olla."

"Ja te?"

Paul oli vaiti.

"Nähkääs, minun", sanoi Willfriede-rouva arasti, "minun itseni on

myöskin täytynyt ensin oppia olemaan tyytyväinen. Minun vereni ei ole

niin levollista kuin hänen, enkä minä myöskään ennen ollut niin hyvillä

päivillä. Moni seikka koski minuun kipeästi. Elämä ei näyttänyt minulle

juuri iloista puoltansa, kun olin lapsi. Silloin hän tuli ja tasoitti

kuoppaiset tiet ja antoi minulle voimia kulkea eteenpäin. Minä avasin

silmäni ja opin näkemään. Niin huomasin vähitellen, ettei maailma ole

lainkaan niin huono, ja että ihmiset, jotka ovat yksitellen lurjuksia,

kuten Montesquieu sanoo, kokonaisuutena kuitenkin ovat sangen siivoa

väkeä."

"Luetteko Montesquieuta Johanneksen kanssa?"

Hän pudisti päätään. "Hänen, kuten niin monen muunkin teoksia, luin

kerran ennen isäni kanssa. Johannes ei lue mielellään. Mutta älkää

luulkokaan, että kuvittelisin mielessäni olevani hänen edellään

jossakin asiassa pienen oppini johdosta. Tiedän aivan hyvin, kuinka

äärettömän paljon ylempänä hän on monia lukeneita. Hän tekee työtä

ja hyödyttää, toisten vain harkitessa ja pohtiessa. Näillä toisilla

minä tietysti tarkoitan itseäni. En teitä, teillä on sellaista, mitä

kadehdin, tietoja, henkevyyttä ja niin monia, monia lahjoja..."

"Lahjoja!" huudahti Paul, "tepä sen sanotte. Niin onkin asianlaita:

minulla on lahjoja! Se ei merkitse kokonaista, todellista, ihmistä

tykkänään täyttävää taitamista. Vain ituja ne ovat, heikkoja ja

puolinaisia ituja, jotka eivät milloinkaan kypsy, kun yksi ehkäisee

ja painaa toistaan. Niinpä sanovat maalaajat, että saan kiittää

menestyksestäni kuvieni aatteita, mutta että en ymmärrä paljoa

piirustuksesta ja väreistä; mutta kaikki he suuresti ylistävät

erinomaisia lauluja. Musiikintuntijat taas eivät pidä sävellyksiäni

kovinkaan lupaavina, mut taasen sijaan maalauksiani oivallisina. Ja kun

Roomasta tullessani tapasin junassa erään nuoren kirjailijan, johti

hän keskustelun paljon puhuttuun Paul Gordoniin. 'Tunnetteko häntä?

Eriskummainen ihminen! maalaa kuvia, jotka ovat kuin elämä itse; keksii

säveliä, joita on ilo kuulla; mutta sitten on sama mies hiljakkoin

ruvennut kirjoittamaankin. Sen hän mieluummin saisi jättää sikseen.

Sillä olkoon, että hänellä on värejä ja säveliä, — mutta ajatuksia?

Niitä häneltä puuttuu. Niin epäsuotuisasti arvostelee jokainen sitä

osaa työstäni, minkä hän ymmärtää. Mutta minä tiedän, että maalaaja,

musiikkimies, kirjailija, kaikki he ovat oikeassa. Minä en osaa mitään

kokonaisesti."

"Olette antanut tuon itserakkaan ihmisen masentaa mieltänne. Sitä

teidän ei pitäisi antaa tehdä. Sillä jos hänen lörpötykseensä

mielestänne sisältyisi hitunen totuutta, niin miksi ette voisi

noudattaa hänen mielipidettään, rajoittautuavain yhdelle taiteen

alalle?"

"Tehdä itseni ammattikuntalaiseksi? Asettaa itselleni silmälaput?

Luuletteko, että se hyödyttäisi? Minä vilkuisin lävitse ja katsoisin

syrjään ja näkisin vihreän niityn, joka olisi laitumeksi oiva ja jolle

kaipaisin. Niille, joille luonto on antanut niin onnellisen mielen,

että he voivat tyytyä, niille se olisi hyvä. Mutta niille, jotka sitä

eivät voi... On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, kuten kai tiedätte,

rouva Willfriede, omien lahjojensa ylistäjiä — ja niiden halveksijoita.

Yhtä taitoa kuitenkin nimitän omakseni. Se on kyky itse arvostella,

tarkastaa ja, jos on tarpeen, säälimättömästi tuomita se, mitä olen

luonut. Työssä istuessani elän tosin, kuten jokainen taiteellista työtä

tekevä, kuumeessa, joka valtaa minut lamauttaa arvostelukykyni. Mutta

sitten, kun tulee vastavaikutus, herääminen..."

"Silloin annatte liian pienen arvon taidollenne."

"Niinkö luulette? Willfriede-rouva, kuinkahan moni teokseni, maalaus

yhtä hyvin kuin laulukaan, säilyy jälkimaailmalle?"

"Minun mielestäni ei luodessaan jotakin pitäisi välittää nyky- eikä

jälkimaailmasta, vaan kuulla ainoastaan omaa omaatuntoaan ja pyrkiä

seuraamaan sitä kokonaan ja puhtaasti."

"Tuo kuuluu aivan Johannekselta. Oletteko jo oppinut hänestä

saarnaamaan minulle siveyttä?"

Nuori rouva punastui. "Luulen, että hänen on pakko niin ajatella.

Hän ei tosin ole koskaan puhunut minun kanssani siitä eikä muutoin

vakavista ja yleisluontoisista kysymyksistä. Hän pitää minua... herra

Gordon" — hän nousi — "jottei Johanneksen huono ajatus, että minä olen

kutakuinkin käyttökelvoton, näyttäytyisi aivan todeksi, niin sallikaa

minun nyt mennä katsomaan taloa. Eihän minulla kyllä ole kovin paljoa

sanottavaa täällä, neiti Dreesen hallitsee kuten ennenkin. Mutta

tahtoisin kuitenkin tietää, onko huoneenne järjestyksessä."

"Älkää vaivautuko", sanoi Paul, "silmäsin jo sinne, sininen huone on

yhä olemassa. Ja vuode ja tuoli ovat vanhalla paikallaan."

"Niin, mutta — olitteko tosiaankin siellä? Sittenhän näitte myöskin

minun sekamelska-kulhoni? Oletteko vihainen minulle? Jos. Johannes

tietäisi, että käytän sillä tavoin huonettanne, niin hän olisi

kauhuissaan! Muutoin tottelen häntä aina! Mutta — ruusunlehtien täytyy

saada olla suolalla ripoiteltuina aivan rauhassa viikkokausia, jotta ne

antaisivat oikean tuoksun. Ja siitä minä pidän niin kovasti, kun se on

ainoa tuoksu, jota isäni sieti ympärillään ja kun siihen liittyy muisto

nuoresta äidistäni, jota en ole koskaan tuntenut: hän on valmistanut

sitä ja jättänyt sitä jälkeensä kaikkiin tavaroihinsa, pitseihin,

vaatteisiin. Ja huone oli käyttämättä, ettekä te tullut, ja..."

"Pyydän", huudahti Paul, "antakaa kulhojen olla, ne eivät häiritse

minua. Minä voin asua toisessakin huoneessa, jos se soveltuu teille

paremmin."

"Ei, ei, mahdotonta! Kuinka voitte niin sanoakaan! Se olisi

onnettomuus. Johannes pitäisi jo sellaista ajatustakin

majesteetinloukkauksena. Ja, eikö totta? — te ette anna minua ilmi

hänelle? Kaikki onkin pian poissa. Odottakaahan vain yksi minuutti." —

Hän riensi sieltä nopeasti.

Oliko tuo tosiaankin Johanneksen rouva? Vanhan, hyvän Johannes

Heilwigin, joka sanoi itseään talonpojaksi? Tuo siro, solakka

olento lepertelevine suineen, joka puhui iloista ja syvän vakavaa,

Montesquieusta ja sekasotku-maljakoista yhtä kevyesti, ja jonka

totisten harmaiden silmien edessä ehdottomasti täytyi paljastaa

sisimpänsä?

Voimakas ja onnellinen saa kaikki osakseen, kallisarvoiset jumalten

lahjat ei koskaan tule yksinään. Paul Gordon ei tosiaankaan ollut

tullut tänne toivottaakseen onnea ystävälleen. Hänen tuiki omat,

proosalliset asiansa ne olivat tuoneet hänet nyt äkkiä Heilwigshofiin

vastoin kaikkia hänen päätelmiään. Mutta nyt jonkunlainen

kärsimättömyys ajoi häntä huoneen lävitse; hän ei voinut odottaa

silmänräpäystä, jolloin hän sanoisi vanhalle ystävälleen: Olit

oikeassa, ja pyydän anteeksi, että puhuin sitä vastaan.

Ja nyt oltiin niin pitkällä. Alhaalta talosta kuului ääniä. Raskaita

pontevia askelia portailla, ja ovi lennähti auki.

"Hän ei tiedä mitään", sanoi Willfriede nopeasti.