Oli myöhäinen iltapäivä. Postinkantaja oli juuri lähtenyt täysinäisin
säkein. Herra Heilwig astui ystävänsä luokse: "Tuletko kanssani?" — He
nousivat tuttuihin isopyöräisiin, kahden itsekasvatetun ruskean hevosen
vetämän metsästysvaunuihin. Johannes ajoi. Pienen ruohokentän ympäri,
ulos pihaportista, halki kylän sitä mentiin, ja nopeampaa juoksua
valtamaantiellä, joka kulkee luotisuorana kahden korkean poppelirivin
lävitse aina lähimpään kaupunkiin asti.
Vasemmalla ja oikealla oli vielä pitkältä Heilwigshofin viljavia
peltoja. Jos joku mies tuli työstä, tervehti hän heitä kunnioittavasti.
Lapset, jotka olivat käyneet aivan toisen värisiksi päivänpaisteisella
kylätiellä, keskeyttivät leikkinsä ja seisoivat torppain ovien edessä
kömpelösti ja hämillään. Paraikaa täysin sangoin lypsyltä palaavien
maitovaunujen takana kulkevat tytöt astuivat syrjään, niiasivat
somasti, aina parittain, niinkuin he parittain kävelivätkin. Ja nuori
työnjohtaja ratsasti laukkaa vaunujen rinnalle tehdäkseen kysymyksen.
Heilwig antoi lyhyitä, säntillisiä määräyksiä, mitä olisi tehtävä,
mitä ei. Hän oli herra täällä, tottunut käskemään, tottunut pitämään
sanaansa lakina ja näkemään, että kaikki ihmiset laajalla alalla
pitivät häntä määrääjänä. Samanarvoisten maailmassa, jossa jokainen
sopeutuu naapurinsa mukaan, jossa ei ole tilaa liikutella vapaasti
kyynärpäitään, olisi hänen ollut vaikea tulla toimeen.
He ajoivat viertotietä tunnin ja hiukan kauemminkin. Sitten Johannes
ohjasi kuoppaiseksi ajetulle tielle, joka poikkesi sivulle ja
kiemurteli huonosti viljeltyjen peltojen välitse.
"Siis kuitenkin Markowien luokse?" kysyi Paul.
"Niin", sanoi Johannes. "Minä olen jo etukäteen kirjoittanut
sisaruksille. Minusta se näyttää olevan oikein; tytölle se on avuksi,
sinua se ei voi vahingoittaa, mitkäpä seikat puhuisivat sitä vastaan?
Seiso sinä vain rinnallani pilkkaajia vastaan, jotka mahdollisesti
panevat askeleeni pahakseen ikäni takia. Muuta minä en tarvitse. Ja
niin — nyt me olemme perillä!"
Aatelistaan nykyinen omistaja, vanhan kreivi vainajan sukulainen, otti
herrat vastaan, vei heidät talon lävitse avoimelle kuistille, joka oli
kukkatarhaan päin, ja vaimonsa luokse. Kreivitär oli pieni, vilkas
nainen, jolla oli kaupunkilaistavat ja suuren maailman kohteliaisuus.
Hänellä oli heti tervetuliaisiksi paljon sanottavaa, kerrottavaa,
kysyttävää. Että taustalla istui ruokokeinutuolissa pieni synkkään
surupukuun puettu olento, lapsi sylissään, sitä Paul ei huomannut,
ennenkuin poika huomautti nauramalla ja jokeltamalla nuorelle äidille
läsnäolostaan. Silloin tämä juoksi sinne: "Ole toki hiljaa, Kuno; ah,
minä unohdin, herra Gordon, esitellä teille esikoistamme. Ja tässä —
rakas serkkumme, kreivitär Willfriede."
Hän ei ollut kaunis. Sen hän näki ensi silmäyksellä ja iloitsi siitä.
Miksi, sitä hän olisi tuskin itsekään voinut sanoa. Mutta hänelle
olisi tuottanut enemmän tuskaa, jos Johannes olisi mennyt loistavan
keimailijan verkkoon. Tämä oli kalpea ja hintelä. Istuessaan tuoliinsa
painautuneena, vaaleaverisen pojan nojautuessa häntä vasten, hän näytti
vielä itsekin melkein lapselta. Ja lapsen tavoin hän kohotti suurten
ruskeiden silmiensä avomielisen katseen miehiin.
"Hyvää päivää, Johannes-setä; hyvää päivää, herra Gordon. Nyt tutustun
siis vihdoin teihinkin. Miksi ette ole tullut meille aikaisemmin isäni
vielä eläessä?"
"Olen itse siitä pahoillani, kreivitär. Mutta moittikaa siitä
Heilwigiä. Miksi hän ei ole tuonut minua tänne aikaisemmin!"
"Oh, setä Johannes", — taas hän katsoi häntä sellaisin ilmein kuin
lapsi vanhaa sukulaistaan, josta paljon pitää; — "hän olisi kyllä
tuonut teidät joskus, jos olisitte tahtonut. Hän on poikkeus „
ihmisistä, hän tekee ylen mielellään sitä, mikä ilahduttaa muita."
"Sanotteko häntä sedäksi?" kysyi Paul. — Hän oli ystävänsä tekemästä
viittauksesta jäänyt istumaan tytön viereen, molempien muiden herrojen,
Heilwigin ja nuoren kreivin, poistuessa hiljaa keskustellen. Talon
emäntä oli ottanut väsyneen poikansa Willfrieden sylistä ja vei hänet
pois. — "Miksi teette niin? Hän ei ole isänne veli, eikä hän näytä
minusta niin ukkomaiseltakaan, ettei häntä voisi nimittää toisin."
Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä: "Setä Johannesko? Niin, miksi
minun sitten pitäisi häntä nimittää? Ettekö siis tiedä, että kaikki
sanovat häntä siksi, siitä lähtien kun hän, ollen vielä melkeinpä vain
poika, luullakseni kuusitoistavuotias, otti haltuunsa isänsä silloin
pienen tilan, rupesi pitämään huolta äidistä, sisarista, veljistä,
nuoremmista niinkuin vanhemmistakin, ja tuli siten vähitellen veljien-
ja sisartenlapsien, sukulaisten ja naapurien neuvonantajaksi ja
auttajaksi? Se nimi on hänen luottamus- ja kunnianimensä. Te itse,
herra Gordon, ettekö tekin ole hänelle kiitollisuudenvelassa, eikö
teilläkin ole syytä kiittää häntä? Sanokaahan ainakin..."
"Että hän on korjannut minut maantieltä ja tehnyt minusta ihmisen."
Kreivitär nyökäytti päätään. "Jokseenkin niin. Joka tapauksessa hän on
tehnyt teille vain hyvää ja auttanut teitä, niin että teistä on tullut
jotakin kunnollista. Mutta — mikä te oikeastaan nyt olette?"
"Taidemaalaaja. Ettekö sitä tietänyt?"
"Olen kai sen kuullut. Mutta — eikö sanota myöskin, että te olette
tehnyt oopperan?"
"Olen tehnyt sellaisenkin."
"Ja kirjoittanut useita nidoksia runoja?"
"Pidättekö sitä moitittavana?"
"Enpä tiedä oikein", — pikku neiti painautui syvemmälle avaraan
istuimeensa ja katsoi häneen miettiväisenä; — "luulen, että jos voisin
olla mies, niin tekisin vain yhtä, mutta sitä kokonaisesti".
"Sitten te olisitte onnellinen."
"Ettekö te ole onnellinen?"
"Kreivitär, me puhuimme Johanneksesta. Hän on maamies kaikesta
sydämestään, häneen te kai olette tyytyväinen?"
Kreivitär nauroi; veitikkamainen ilme sopi ihmeteltävän hyvin hänen
kapeille kasvoilleen. "Häneen minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "hän
ei koskaan jätä vastaamatta, kun kysyn häneltä jotakin".
Kaunis hän ei olut. Se ollakseen hän näytti liian hennolta, liian
värittömältä raskaissa, mustissa vaatteissaan, jotka näyttivät melkein
rutistavan hänen pienen olemuksensa kuoliaaksi. Mutta rupatella
hän osasi. Hänen äänensä, oikea kirkas lapsen ääni, visertelevä ja
soinnukas, antoi hänen viisaille sanoilleen ja kysymyksilleen omituisen
sulon. Hän kertoi isästään, joka nuoruudessaan oli ollut suuri
matkailija ja eleli sitten vaimonsa menetettyään maailmasta syrjään
vetäytyneenä yksin täällä maatilalla, tutkien muinaisitalialaisia
maalaajia. Hän oli auttanut isäänsä tämän töissä, lukenut ja opiskellut
hänen johdollaan, ollut varhain ja myöhään kärsivän luona ja vain
salaa sydämessään usein kaivannut ulos, kauas. Nyt, kun hän kenties
saisi nähdä uneksimansa vieraat seudut, nyt ei hänen isänsä enää
ollut hänelle niitä näyttämässä. Hän katsoi surumielisesti eteensä
kertoessaan, ettei hän vielä tiennyt, miten hänen nyt kävisi. —
"Mutta", lisäsi hän puoliääneen, "se ei tee mitään. Vaikka hyvää tuskin
on odotettavissa."
Puutarhasta kuului siellä edestakaisin kävelevien miesten puhetta.
Kreivitär tuli takaisin pojatta, istuutui Paulin ja Willfrieden
luokse ja nousi jälleen, kun kreivi huusi häntä. Pikku kreivitär ei
liikahtanutkaan nojatuolissaan.
"Eikö teidän tule ikävä istuessanne niin kärsivällisesti minun
luonani?" kysyi hän. "Minä olen varma siitä, että menisitte paljoa
mieluummin muiden mukana puutarhaan." — Ja kun Paul selitti, että hän
jäi tänne hyvin mielellään, virkkoi hän: "Niin kyllä, setä Johanneshan
teki teille äsken pienen merkin, että te ette seuraisi häntä."
"Näittekö sen?"
"Näin. Minä näen hyvin paljon. Minä en aina heti ymmärrä kaikkea. Mutta
ei siitä vahinkoa. Ajan mittaan sen sitten kuitenkin käsittää. Ja minä
olen kärsivällinen ja odotan, kunnes toiset sanovat minulle, mitä
minun tarvitsee tietää. Miksipä kiusaisi itseään? Siitä ei mikään tule
paremmaksi. Setä Johanneshan kyllä pitää huolen siitä, ettei minulle
tapahdu mitään pahaa."
Hän oli nojannut päänsä käteensä ja katsoi suurilla, pitkänäköisillä
silmillään eteensä puutarhan tihenevään pimeyteen. Paul tarkkasi
häntä hiljaa. Hän tahtoi harkita ja punnita, oliko tämä nuori
nainen sen kohtalon arvoinen, jota hänelle valmisteltiin. Se oli
onni, jota hän, Paul, ei olisi voinut hänelle suoda. Mutta hänen
katsellessaan pientä kärsivällistä olentoa hänet valtasi ikäänkuin
sääli, sellainen, jollaista tuntee nähdessään kalan, joka vielä
leikkii aivan huolettomana aalloissa, huomaamatta verkkoa, jossa se jo
pulikoi. Seuraavassa silmänräpäyksessä silmut pingottuvat, nousevat,
ja lohenmullo-parka potkia sätkyttelee kuivalla, kiinnisaatuna. Hän
olisi mielellään ilmaissut tytölle, mikä tätä odotti, varoittanut häntä
olemaan määräämättä elontietänsä, ennenkuin tuntisi itsensä.
Palvelija oli kattanut illallisen eteisen takana olevaan huoneeseen
ja meni puutarhaan ilmoittamaan, että kaikki oli valmista. Kolme
sielläolijaa näytti päättäneen neuvottelunsa. Talon emäntä pyysi, että
Paul tarjoisi hänelle käsivartensa ja pidätti häntä sitten askeleen
ajan, antaakseen toisen parin, Johannes Heilwigin ja kreivittären,
mennä edellä. Nuori tyttö riippui painavasti ison, voimakkaan miehen
käsivarressa; tämä tuki häntä, ja hän piti toisella kädellään kiinni
kainalosauvastaan. Paul oli puolittain unohtanut, mitä Heilwigin lanko
oli eilen sanonut hänelle. Nähdessään hänen horjuvan käyntinsä hän
ehdottomasti hätkähti.
"Ettekö laisinkaan tiennyt sitä?" kysyi kreivitär hiljaa.
"Kyllä, mutta..."
"Mutta ette ajatellut sen olevan niin pahaa. Sitä se, ikävä kyllä, on.
Ja kaksin verroin jaloa, kaksin verroin kaunista on, että ystävänne
tahtoo ottaa hoiviinsa pikku sukulais-parkamme. Me itsehän pitäisimme
hänet mielellämme, hyvin mielellämme. Mutta mekään emme ole rikkaita.
Ja lapset, ja suuri maatila, jonka vanha, oppinut herra antoi niin
rappeutua ja..."
He olivat ruokapöydän ääressä, eikä kreivitär voinut puhua enempää.
Paul istui ystäväänsä vastapäätä. Tämä silmäili ympärilleen varmoin
ja levollisin katsein, tyytyväisin vehnäjauhosakki-ilmein, kuten Paul
sanoi. Nuori kreivi täytti lasit. — "Iloista yhteis-elämää!" lausui hän
ja kohotti lasiaan Johannekselle.
Heilwig nousi. Hän astui tytön tuolin taakse. — "Friede", sanoi
hän, "serkkusi toivoo, että me kaikki täällä olijat pysymme hyvinä
naapureina yhdessä. Ja minäkin toivon, että voisimme pitää sinut
täällä. Siihen on, rakas friede, yksi keino: sinä olet tosin vielä
nuori — mutta — tahdotko siitä huolimatta tulla vaimokseni!"
Keskellä tarkoin ajateltua puhettaan hän oli joutunut tytön levollisena
odottavan katseen edessä äkkiä pois tolaltaan, niin että hänen täytyi
tehdä kysymyksensä ennen kuin oli aikonutkaan. Mutta tämä aivan outo
epäilyntunne, joka oli hetkeksi saanut hänet valtaansa, katosi yhtä
pian kuin oli syntynytkin.
Sillä tyttö, joka ensin oli tutkivaisesti katsellut häntä, silmiään
räpäyttämättä, nousi tuolilta — kainalosauva putosi pöydän alle —
tarttui häneen molemmin käsin. "Setä Johannes", ja taivutti hänen
käsivartensa kaulalleen sekä nojautui häneen. "Setä Johannes, kuinka
hyvä sinä oletkaan!" — —
"No", kysyi Heilwig, kun molemmat taas istuivat vaunuissa ja
ajoivat kotia kohti, "no, pelkäätkö vielä nytkin, että tämä lapsi
ottaisi minulta jotakin, mikä muutoin tulisi sinun osaksesi? Ja
vieläkö ajattelet, että porvari ei saisi tuoda taloonsa sellaista
aatelisneitoa, ja ettei jo vanhanpuoleinen mies saisi tehdä itseänsä
naurettavaksi ottamalla kauniin nuoren rouvan? Ja kun olet käynyt tästä
kaikesta levolliseksi, kun sinun on täytynyt käydä levolliseksi kaikki
nähtyäsi, — niin oletko nyt kanssani yhtä mieltä, Paul?"
"Toivotan sinulle onnea", sanoi Gordon tuskallisin mielin, "ja luotan
siihen, että osaat sen itsellesi rakentaa..."
"Mutta sinä pysyt kuitenkin aina entisenä pahaa pelkäävänä epäilijänä,
joka ei mielly yhteenkään ihmiseen, ei mieheen eikä naiseen. Katsohan"
— hän viittasi piiskallaan pimeyden halki erääseen tien varrella
olevaan suoraan poppeliin — "tunnetko tuon puun? Etkö? Näyttävätkö
ne sinusta kaikki kutakuinkin yhtäläisiltä? Minusta eivät, tuon minä
tunnen tarkkaan. Piakkoin annan eroittaa sen tovereistaan asettamalla
siihen taulun kirjoituksineen. Sillä tuon poppelin alla sinä istuit
väsyneenä, nälkäisenä, risaisena, kun ohimennessäni näin sinut. Että
otin nuoren oudon pojan kotiini, sitä moittivat varsin katkerasti
kaikki ajattelevat ihmiset, veljet ja langot. Minä en ole sitä katunut.
Niinpä luulen, että sekin, mitä tänään olen vastoin ystävän neuvoa
tehnyt, on koituva parhaaksi."
"Toivokaamme niin", mutisi Paul.