Kun Paul Gordon oli jäänyt yksinään, työnsi hän ikkunan auki. Ulkona
oli hiljaista. Isoista karjarakennuksista, jotka ulottuivat oikealle ja
vasemmalle leveästä, kaksikerroksisesta päärakennuksesta ja kartanon
muuriin saakka, sulkien sisäänsä neliskulmaisen pihan, kuului silloin
tällöin nukkuvien eläinten hiljaista korinaa ja kuorsausta. Diana
makasi valkoisessa kuunpaisteessa portailla oven edessä. Sekin näytti
rauhallisesti nukkuvan, pää etukäpäliä vasten painettuna. Mutta kun
vartija jokatuntista kiertoaan tehdessään saapui, nosti koira hienoa
kuonoaan ja päästi lyhyen, hillityn äänen merkiksi siitä, että se oli
varuillaan.
Paul nojautui viheriään lehdistöön, — villiviini, joka kasvoi talon
seinämällä, oli tunkeutunut sisään ikkunan luona olevasta reiästä
ja kasvatti täällä huoneessakin lystikkäästi köynnöksiään ja kovia
rypäleitään, jotka eivät koskaan kypsyneet; kuinka hyvin hän tunsikaan
jokaisen äänen, jokaisen liikkeen talossa ja pihalla.
Ensi kerran tänne tullessaan oli hän, kuten Johannes oli sanonutkin,
ollut melkein vain pieni poika. Hän oli karannut vanhempiensa luota.
Herra Heilwig oli tavannut maantiellä tuon nuorukaisen, joka oli ollut
väsynyt koko päivän päämäärättä kuljeskeltuaan ja oli ottanut hänet
mukaansa, kyselemättä paljonkaan, mistä ja mihin hän oli matkalla.
Tilanomistaja oli silloin myöskin tuomari; tavallisesti hän rankaisi
ankarasti maankiertäjiä. Mutta tämä kalpea kulkuri, sateenliottamassa ja
siitä huolimatta kuitenkin vielä huolellisessa puvussa, epätoivoisen
synkkine ilmeineen, joka itsekään tietämättä kuinka oli eksynyt näille
seuduille, tämä oli sentäänkin vielä liian nuori, eikä hän muutoin
ollut tehnyt mitään todistettavaa rikostakaan, joka olisi tehnyt hänet
kypsyneeksi kylänvankilaa varten. Niinpä Heilwig majoitti hänet, vanhan
Friedrichin kauhuksi, oman makuuhuoneensa vieressä olevaan siniseen
kamariin, jossa hän saattoi pitää nuorukaista silmällä.
Tässä samassa sinisessä kamarissa Paul teki hänelle seuraavana
päivänä tunnustuksensa. Hän oli varakkaiden ihmisten lapsi. Gordonit
harjoittivat Hampurissa, johon heidän esi-isänsä, muuan varovainen,
säästeliäs skotlantilainen, oli sata vuotta sitten siirtynyt, suuressa
arvossa olevaa kauppaa, olivat kaikki erittäin kunniallisia, kelpo
ihmisiä. Äiti ei voinut milloinkaan oikein ymmärtää, mikä oli tähän
ainoaan hänen oivallisesta lapsiparvestaan vuodattanut sellaisen
vieraan pisaran, että hän ei halunnut kulkea auottua uraa. Hän itse
tiesi sen aivan liiankin hyvin. Nähtyään neljäntoista-vanhana,
kuinka hänen äidistään, vanhemman Paul Gordonin leskestä, oli tuskin
kaksitoista kuukautta tämän kuoleman jälkeen tullut Hermann Gordonin
vaimo, silloin muuttui hänen verensä; hänen "ylevä henkensä" häiriytyi,
kuten oli käynyt Hamletin. Nyt hän ei voinut enää mukautua. Hän vihasi
kaikkea, mitä nuo toiset rakastivat. Mistään hinnasta hän ei tahtonut
tulla siksi, mikä hänen isäpuolensa oli. Ja kun vanhemmat eivät
antaneet hänelle lupaa siirtyä toiselle uralle, oli hän karannut heidän
luotansa.
Herra Heilwig oli silloin kuunnellut rippiä vaiti ollen. Hän ei tosin
tiennyt paljoa Hamletista. Mutta hänellä oli itsellään ollut äitipuoli.
Ja kun hän ei ollut elänyt tämän kanssa parhaimmassa sovussa, niin
hän ymmärsikin nuorukaisen katkeroittavan, polttavan tuskan. Siitä
huolimatta hän päätti, että Paulin pitäisi ensin palata omaistensa
luokse ja pyytää heiltä anteeksi. Hän saattoi hänet Hampuriin, mikä
silloin, viisikymmenluvun alkupuolella, kun ei vielä ollut suoraa
rautatieyhteyttä, merkitsi monipuuhaiselle tilanomistajalle varsin
suurta ajanhukkaa.
Kuultuaan siellä vanhemmilta, että pakolainen oli puhunut totta, ettei
mikään pahempi syy ollut saattanut häntä lähtemään sieltä, ja nähtyään
nyt, kuinka äiti häpesi ja kuinka isä kohteli häntä halveksien,
nuorukaisen itsensä esiintyessä uhmaavin ilmein ja näyttäessä heidän
kanssaan seurustellessa huonoimmat puolensa, sekaantui Heilwig lyhyesti
ja päättävästi asiaan. Ennen kaikkea, selitti hän, on tarpeen, että
kalpea, liian nopeasti kasvanut poika voimistuu. Ja siksi aikoi hän,
Johannes Heilwig, ottaa hänet mukaansa maalle, jossa hän voisi oppia
tekemään ahkerasti työtä ja lepäämään rauhallisesti. Mitä muuta olisi
tehtävä, se nähtäisiin sitten.
Vanhemmat suostuivat ilomielin. Nuorukaiselle tuo ehdotus tuli aivan
kuin pelastajana. Kun he molemmat yksin istuivat kyytivaunussa, oli
hän tarjonnut vanhemmalle miehelle ystävyyttään kiitokseksi tämän
vapauttavasta teosta. Herra Heilwigin täytyi hiukkasen hymyillä.
Mutta sitten hän otti ojennetun käden omiinsa. "Hyvä, jos tahdot olla
ystäväni, niin osoita se olevasi sillä, mitä teet. Että minä olen sinun
ystäväsi, sen sinä olet nähnyt."
Siten oli käynyt niin, että Paul Gordon vietti yhden vuoden
Heilwigshofissa muiden nuorten harjoittelijain kanssa. Eipä niin,
että hän olisi tällä ajalla oppinut maataloudesta paljon enemmän
kuin sen, missä puutarhan puissa parhaat ja mehukkaimmat kirsikat
kasvoivat ja kuinka viljan korjuussa helpoimmin lunastaa itsensä
vapaaksi suudelmalla. Tosin vielä senkin, kuinka kypsyvinä kellertävien
viljapeltojen yläpuolella kiuru kohoaa korkealle kaukana, kaukana
autereessa, kuinka ruskealäikkäiset lehmät seisovat viheriällä niityllä
taustanaan sininen taivas, ja kuinka ylhäällä pään päällä pilvet
kiitävät, niin että sydämessä syttyy kaipuu päästä niitä seuraamaan.
Kun vuosi oli kulunut, tiesi hän vielä varmemmin kuin ennen, että
hänestä saattoi tulla vain maalaaja.
Heilwig oli tässä ajassa niin mieltynyt uuteen asuintoveriinsa, että
hänestä tuntui vaikealta päästää hänet luotansa. Hän olisi mielellään
tehnyt hänestä maamiehen. Kaikkien sisaren- ja veljenpoikien,
serkkujen, alamaisten ja palvelijain joukossa, jotka odottivat häneltä
avustusta ja joille hän oli vain rikas setä, mahtava tilanomistaja,
jonka puoleen he kääntyivät vain apua saadakseen, näytti tuo ainoa,
joka ei pyytänyt muuta kuin ystävyyttä, hänestä harvinaiselta, kuin
valkoinen korppi. — Paul ajatteli, kuinka tuo vakavan käytännöllinen
mies oli ymmärtäväisesti suhtautunut hänen unelmiinsa ja kuinka hän,
joka tiesi niin perin vähän ulkomaailman elämästä, eikä taiteesta ja
maalaamisesta mitään, piti mielensä ja silmänsä avoinna kaikelle,
mikä koski ystävää. Nuori maalaaja oli kurjistellut aika lailla.
Hampurin Gordonit pudistelivat päitään. Heilwigit ja Müllerit olivat
arveluttavan happamen näköisiä, puhuivat synkkiä arvoituksen sanoja.
Johannes hymyili — siinä kaikki, mitä hän oli vastannut valituksiin ja
syytöksiin, joita eri tahoilta tehtiin hänen suojattiaan vastaan. Kun
hän kerran oli ottanut nuorukaisen hyvään suureen sydämeensä, pysyi
tämä siellä niin lujasti ja varmasti, ettei mikään saattanut ajaa häntä
sieltä ulos.
Niin muuttumattomasti hän myöskin uskoisi nuoreen aatelisneitoon, kun
hänestä tulisi hänen vaimonsa, niin sokeasti hän häneen luottaisi.
Olisiko neito sen arvoinen?
Raskain askelin Paul kulki edestakaisin. Sivuovesta, joka vei
Johanneksen huoneeseen, kuului tasaista, tahdikasta hengitystä. Hän
kuunteli sitä. Joka saattoi niin rauhaisin mielin, niin terveesti
nukkua kihlauksensa edellisenä yönä, joka saattoi niin varmasti ja
itsetietoisesti ajatella tästä vielä kyseenalaisesta kihlauksesta, se
oli siinäkin asiassa ainutlaatuinen. Ja joskin se hirveä lastentauti,
jota nimitetään rakastuneena-olemiseksi, saattoi muuttaa toiset miehet
perussävyltään, ja joskin myös Paul Gordon oli useammasti kuin kerran
sellaisessa tilanteessa tuntenut olevansa uskoton itseänsä kohtaan,
— tuon miehen ei kävisi niin. Hän voittaisi kaikki vaarat, olisi sen
jälkeenkin entisensä, olkoonpa hänellä vaimo tai olkoonpa hän ilman
naisellista vaikutusta, mies ja ystävä. — Ja Paul sulki varovaisesti
ikkunan.
Kun talon isäntä seuraavana päivänä aamunkoitteessa valppaana ja
kylliksi nukkuneena nousi, työhön valmiina, pitkävartisissa saappaissa
hevosensa selkään, ratsastaakseen pelloilleen, nukkui vieras syvästi,
unia näkemättä.