Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne
ovat olleet pelkän onnen vuosia.
Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.
Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman
leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän
taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli,
joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on
esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun
nimen ja suuren omaisuuden.
Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä
ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, omistaa nyt
vanhan historiallisen linnan, jossa käy paljon uteliaita ja josta
opaskirjat mainitsevat.
Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin
laivaan oikeudenpalvelijain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson
kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä
torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä
kohden, on kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä; pohjoisen- ja
idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa, ja puutarhuri saa
pitää tarkkaa ja alituista huolta, etteivät ne peitä koristuksia
ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneleissa. Laaja
puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä
vesuri koskaan ole koskenut; sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka
valelevat sen aina vihantaa maata.
Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet
tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja
perheen paperit. Siellä olen istunut kumarassa laajan tammipöydän
ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki
näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen
muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.
Meillä on pian ensimäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä
tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina
päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota
kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen
kiitollisuuteni osotteeksi avusta, jota he ovat minulle antaneet, ja
rakkaudesta, jota he ovat osottaneet -- minua poika raukkaa kohtaan.
Tästä heidän tapaamisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei
vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä,
veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan.
Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään
estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana, ja minulla
on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.
Yksi kuitenkin on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja
valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä,
joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut
onnellinen, jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut
riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän
ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: "Eteenpäin, lapseni!"
Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne
ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitaliksesta, vanhasta kulkurista,
olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä
taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen
tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla,
on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti
pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty
suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa
kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet.
Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa,
ja kirjoitellessani kertomusta ensimäisen vuoden kokemuksistani
on katseeni usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan
unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen
vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne,
teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja
juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin
minä kuitenkin näen teidät vierelläni.
Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kuin hän
oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jaloilla kasvoillaan
lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui
hänen kasvoillaan, on nyt poistunut.
Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja
horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen,
pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja,
rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa
äidilleen. Vastoin hänen setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia
on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.
Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu
ranskalaiseen tapaan ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka
on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä, ja lapsi on
minun poikani, pieni Mattia.
Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme,
mutta hän ei taipunut. "Ei, pikku Remini", sanoi hän silloin, "minä
en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä
tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niinkuin nyt
olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei
ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta
emme silti eroa iäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin,
jos niin tahdot, minä tulen luoksesi hoitamaan lapsiasi, jossa
minulla vanhalla on kokemusta; vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat
olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi, niinkuin sinut
on varastettu."
Tehtiin niinkuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin
hakemaan hänet Chavanonista, ja hän jätti kaikki, kylänsä, tupansa,
ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja
hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota hän
ylistelee kauneimmaksi lapseksi mitä koskaan on nähnyt.
Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero; hän panee sen
pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan kirjoituksesta:
Kirje Wienistä. Siinä sanotaan:
"Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään
huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteilla,
hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen
teille hänestä, hänen konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä
suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteilijana
kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on viulunsoiton
Chopin."
Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että
katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri
taiteilija. Minä olin nähnyt Mattian kasvavan ja kehittyvän, ja kun
me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana,
niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitävastoin
ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini
oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että
Espinassousin, Menden parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen.
Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus,
joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamista suosionosotuksista.
Samassa tuli sisään palvelija, joka toi minulle sähkösanoman:
"Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö
hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin
kipeä, että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan
tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa ja otin Christinan
mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen
minuuttia, lähetä hevonen vastaan.