XXI.

Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne

ovat olleet pelkän onnen vuosia.

Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.

Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman

leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän

taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli,

joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on

esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun

nimen ja suuren omaisuuden.

Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä

ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, omistaa nyt

vanhan historiallisen linnan, jossa käy paljon uteliaita ja josta

opaskirjat mainitsevat.

Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin

laivaan oikeudenpalvelijain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson

kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä

torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä

kohden, on kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä; pohjoisen- ja

idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa, ja puutarhuri saa

pitää tarkkaa ja alituista huolta, etteivät ne peitä koristuksia

ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneleissa. Laaja

puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä

vesuri koskaan ole koskenut; sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka

valelevat sen aina vihantaa maata.

Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet

tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja

perheen paperit. Siellä olen istunut kumarassa laajan tammipöydän

ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki

näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen

muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.

Meillä on pian ensimäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä

tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina

päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota

kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen

kiitollisuuteni osotteeksi avusta, jota he ovat minulle antaneet, ja

rakkaudesta, jota he ovat osottaneet -- minua poika raukkaa kohtaan.

Tästä heidän tapaamisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei

vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä,

veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan.

Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään

estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana, ja minulla

on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.

Yksi kuitenkin on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja

valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä,

joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut

onnellinen, jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut

riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän

ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: "Eteenpäin, lapseni!"

Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne

ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitaliksesta, vanhasta kulkurista,

olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä

taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen

tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla,

on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti

pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty

suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa

kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet.

Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa,

ja kirjoitellessani kertomusta ensimäisen vuoden kokemuksistani

on katseeni usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan

unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen

vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne,

teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja

juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin

minä kuitenkin näen teidät vierelläni.

Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kuin hän

oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jaloilla kasvoillaan

lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui

hänen kasvoillaan, on nyt poistunut.

Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja

horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen,

pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja,

rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa

äidilleen. Vastoin hänen setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia

on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.

Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu

ranskalaiseen tapaan ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka

on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä, ja lapsi on

minun poikani, pieni Mattia.

Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme,

mutta hän ei taipunut. "Ei, pikku Remini", sanoi hän silloin, "minä

en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä

tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niinkuin nyt

olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei

ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta

emme silti eroa iäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin,

jos niin tahdot, minä tulen luoksesi hoitamaan lapsiasi, jossa

minulla vanhalla on kokemusta; vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat

olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi, niinkuin sinut

on varastettu."

Tehtiin niinkuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin

hakemaan hänet Chavanonista, ja hän jätti kaikki, kylänsä, tupansa,

ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja

hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota hän

ylistelee kauneimmaksi lapseksi mitä koskaan on nähnyt.

Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero; hän panee sen

pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan kirjoituksesta:

Kirje Wienistä. Siinä sanotaan:

"Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään

huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteilla,

hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen

teille hänestä, hänen konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä

suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteilijana

kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on viulunsoiton

Chopin."

Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että

katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri

taiteilija. Minä olin nähnyt Mattian kasvavan ja kehittyvän, ja kun

me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana,

niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitävastoin

ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini

oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että

Espinassousin, Menden parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen.

Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus,

joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamista suosionosotuksista.

Samassa tuli sisään palvelija, joka toi minulle sähkösanoman:

"Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö

hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin

kipeä, että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan

tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa ja otin Christinan

mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen

minuuttia, lähetä hevonen vastaan.

Koditon: Romaani · 第 54 / 55 题