Kun minä jäin seisomaan tyhmistyneenä, niin Mattia teki mitä minun
olisi pitänyt tehdä.
"Kiitoksia paljon, rouva, kaikesta", sanoi hän ja veti minut ulos.
"Taipaleelle", sanoi hän minulle. "Eteenpäin! Nyt meidän ei ole
tavotettava ainoastaan rouva Milligan ja Arthur, vaan Lisekin.
Kylläpä se sattui mainiosti! Me olisimme hukanneet aikaa Dreuzyssä,
mutta nyt voimmekin jatkaa matkaamme suoraa päätä. Tämä se on sitä
niinsanottua onnea. Onpa meillä ollut tarpeeksi huonoa onnea, mutta
nyt on sen pyörä kääntynyt. Tiesi mitä kaikkea hyvää meille tapahtuu
vielä."
Ja me jatkoimme matkaamme Joutsenen jäljessä kaikella kiireellä.
Matkamme varressa saimme yhä tietoja Joutsenesta, niin että aina
tiesimme, mihin meidän oli missäkin haarassa käännyttävä. Lopultakin
saimme varman tiedon, että rouva Milligan on mennyt Sveitsiin. Meidän
siis oli seurattava Rhonea.
"Sveitsistä mennään Italiaan", sanoi Mattia, "siinä taas muuan
onnenpotkaus. Jos me juostessamme rouva Milliganin jäljessä
joutuisimme Luccaan, niin olisi se Christina vähän verran iloissaan."
Mattia parka, hän auttoi minua tapaamaan niitä, joita rakastin, mutta
minä en tehnyt mitään, että hän olisi saanut tavata rakasta pikku
sisartaan.
Culozista oli Joutsen lähtenyt kuusi viikkoa sitten. Karttaa
tutkittuani arvelin kuitenkin, että emme voi tavata Joutsenta
ennenkuin Sveitsissä; en vielä tiennyt, että Rhonea ei voi nousta
Genevejärveen saakka, ja kuvailimme, että rouva Milligan tahtoo
Joutsenella käydä Sveitsissä, jonka karttaa meillä ei ollut.
Saavuimme Seysseliin, joka kaupunki on kahta puolta jokea, minkä
yli kulkee kaarisilta. Miten suuri olikaan hämmästykseni, kun joen
rannalle tultuamme olin kaukaa tuntevinani Joutsenen!
Me lähdimme juoksemaan!
Joutsenen näköinen se on, aivan samanmallinen, mutta se näyttää
tyhjältä. Se on lujasti köysillä kiinnitetty paaluihin, kaikki on
suljettu siinä, eikä verannalla ole enää kasveja. Mitä on tapahtunut?
Me pysähdyimme, ja sydän oli pakahtua tuskasta.
Mutta tällainen on pelkurimaisuutta, täytyy mennä perille ja
tiedustella. Muuan mies, jolta kyselemme, tietääkin vastata, sillä
hänet on jätetty aluksen vartijaksi.
Englantilainen rouva, joka oli aluksessa kahden lapsensa kanssa,
joista toinen oli sairas poika ja toinen mykkä tyttö, on matkustanut
Sveitsiin. Hän jätti tähän aluksensa, kun ei voida tätä edemmäksi
nousta. Rouva ja lapset ja yksi palvelija lähtivät vaunuissa ja muut
palvelijat jäljessä tavaroiden kanssa. Hän palaa syksyllä Joutseneen
ja laskee Rhonea mereen saakka ja viettää talven Keski-Ranskassa.
Me kykenimme taas hengittämään. Kaikki pelkomme oli ollut turhaa,
järjetöntä; meidän olisi pitänyt heti kuvailla hyvää sen sijaan että
heti ajattelimme pahinta.
"Ja missä tämä rouva on nykyään?" kysyi Mattia.
"Hän on mennyt vuokraamaan huvilan Genevejärven rannalta, Veveyn
luota. Mutta en tiedä oikein tarkoin mistä paikasta. Siellä hän
viettänee kesänsä."
Heti taipaleelle Veveyhin! Genevessä ostamme Sveitsin kartan ja
löydämme helposti tämän kaupungin tai kylän. Nyt ei Joutsen enää
ui edellämme, ja kun rouva Milligan viettää kesänsä Sveitsissä
huvilassaan, niin varmaan hänet löydämme, ei ole muuta kuin etsiä.
Ja neljä päivää sen jälkeen kuin lähdimme Seysselistä, me Veveyn
seutuvilla lukemattomien huvilain keskellä, joita siellä leviää
sinisestä järvenrannasta vihannoille vuorille ja metsäisille
rinteille saakka, etsimme huvilaa, missä asui rouva Milligan, Arthur
ja Lise. Vihdoinkin olemme päässeet perille. Oli aikakin, sillä
meillä ei ollut kuin kolme pahaista lanttia taskussa, ja jaloissa
pohjattomat kengät.
Mutta Vevey ei ole mikään pieni kylä, vaan kaupunki, ja tavallista
suurempi kaupunki, sillä siihen yhtyy monta kylää ja etukaupunkia,
jotka ovat aivan samaa kaupunkia Villeneuveen saakka. Me huomasimme
pian, ettemme päässeet mihinkään sillä, että kysyimme missä asuu
rouva Milligan tai ainoastaan: englantilainen rouva, jolla on sairas
poika ja mykkä tyttö, sillä Veveyssä ja järven rannoilla asui niin
paljon englantilaisia, että seutu oli kuin Lontoon ympäristö.
Parempi keino oli käydä joka talossa, missä muukalaisia asui, tai
toisin sanoen: soittaa ohjelmamme kaikilla kaduilla. Ja kun päivän
soitimme, niin oli meillä koolla runsaasti rahaa. Ennen, kun meillä
oli lehmä tai nukke ostettavana, olimme olleet tällaisesta saaliista
ylen onnellisia, mutta nyt emme soittaneet rahaa kootaksemme, vaan
tavataksemme rouva Milliganin. Mutta ei merkkiäkään näkynyt.
Seuraavana päivänä me jatkamme etsintäämme Veveyn seuduilla, kulkien
sattuman mukaan, soittaen akkunain ja talojen edessä, olkootpa
auki tai kiinni. Mutta illalla palaamme asuntoomme niinkuin olimme
palanneet edellisenäkin iltana. Ja kuitenkin olimme kulkeneet järven
rannalta vuorelle ja vuorelta järven rantaan katsellen ympärillemme
ja kysellen ihmisiltä, jotka vain näyttivät niin hyväntahtoisilta,
että voimme toivoa heiltä vastausta.
Pari kertaa meille jo annettiin iloitsemisen syytä, vaikka se
meni turhaan. Ensi kerralla meidät lähetettiin vuorelle muutamaan
paimenmajaan, toisella kertaa järven rantaan. Englantilainen nainen
asui molemmissa, mutta ei heistä kumpainenkaan ollut rouva Milligan.
Tarkoin tutkisteltuamme Veveyn seudut lähdimme Charensiin ja
Montreuxiin, suuttuneina huonoista tuloksista, mutta emme kuitenkaan
toivoamme menettäneet. Tottapahan onnistuukin vielä, jos ei yhtenä
päivänä, niin toisena. Väliin kuljimme teitä, joiden molemmin puolin
oli aitoja, väliin polkuja poikki viinitarhain ja hedelmäpuistojen,
väliin teitä, jotka olivat suunnattoman suurten kastanjain
siimestämiä. Joka askeleella näillä teillä oli rautaristikkoportti
tai puinen veräjä ja niiden takana oli kauniisti hiekoitettuja
puutarhakäytäviä, jotka kiemurtelivat kukilla ja puilla istutettujen
nurmikkojen ympärillä, ja siellä vihannan keskellä kohosi komea
huvila, joka oli ympäröity köynnöskasveilla. Kaikissa taloissa ja
huviloissa oli puiden ja pensaikkojen läpi näköala kimaltelevalle
järvelle ja sen auertavalle vuorikehykselle.
Nämä tämmöiset puutarhat saattoivat usein meidät epätoivoon, sillä
jäätyämme kauas talosta ei meitä sinne saakka kuultu, jollemme
soittaneet ja laulaneet voimaimme perästä, joka ajan pitkään aamusta
iltaan jatkettuna kävi väsyttäväksi.
Niin taas eräänä päivänä iltapuolella pidimme konsertin autiolla
tiellä, edessämme rautaristikkoportti, jolle lauloimme ja soitimme,
takanamme muuri, josta emme välittäneet. Olin täyttä kurkkua laulanut
ensimäisen värsyn napolilaista lauluani ja olin alkamassa toista,
kun yhtäkkiä kuulimme takanamme muurin toisella puolella laulettavan
samaa laulua heikolla ja omituisella äänellä.
Kukahan se oli?
"Arthur?" sanoi Mattia.
Mutta ei se Arthur ollut, minä tunsin Arthurin äänen, ja Capi
kuitenkin vinkui ja osotti ilon merkkejä hyppien muuria vasten.
Minä en voinut enää pidättää itseäni, vaan huusin:
"Kuka niin laulaa?"
Ääni vastasi:
"Remi!"
Mattia ja minä katselimme toisiamme tyhmistyneinä.
Kun me siinä seisoimme töllistellen toisiamme, niin huomasin Mattian
takaa muurin päästä matalan pensasaidan yli olkihatun ja valkoisen
nenäliinan, joka huiski tuulessa.
Me juoksimme sinnepäin ja vasta pensasaidan luo tultuamme näimme
kenen se käsi oli, joka huiskutti nenäliinaa, se oli -- Lisen.
Vihdoinkin olimme hänet löytäneet ja hänen kanssaan Arthurin ja rouva
Milliganin. Mutta kuka oli laulanut? Tämän kysymyksen teimme heti,
kun kykenimme saamaan sanan suustamme.
"Minä", sanoi Lise.
Lise lauloi ja Lise puhui!
Olin kuullut kymmeniä kertoja sanottavan, että Lise vielä saa
puhelahjansa, mutta en ollut voinut sitä uskoa mahdolliseksi. Mutta
siinä hän nyt puhui, se oli toteutunut.
Olin niin iloissani, että maailma pyöri silmissäni. Mutta tässä ei
ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan.
"Missä on rouva Milligan ja Arthur?"
Lisen huulet värisivät, kun hän yritti puhumaan, mutta kun hän ei
saanut sanoja niin kiireesti lausutuksi kuin olisi halunnut, niin hän
käytti avuksi entistä selitystapaansa, jota Mattia ei ymmärtänyt. Kun
minä Lisen selityksen mukaan katsoin muutamalle puistokäytävälle,
niin näin siellä pienet vaunut, joita palvelija työnsi: vaunuissa oli
Arthur ja hänen takanaan tuli rouva Milligan. Minä kurkotin paremmin
nähdäkseni ... siellä tuli myöskin herra James Milligan. Siinä
silmänräpäyksessä kumarruin pensasaidan taakse käskien kiireesti
Mattiankin tehdä samoin, joutamatta ajattelemaan, että herra James
Milligan ei tuntenut Mattiaa.
Kun pahin säikähdykseni oli ohi, huomasin, että Liselle oli
selitettävä äkillinen katoamisemme. Minä kohotin päätäni ja kuiskasin
hänelle: "Herra James Milligan ei saa nähdä minua, sillä hän voi
lähettää minut takaisin Englantiin."
Lise kohotti kauhistuneena käsiään.
"Älä hiiskahdakaan meistä. Huomenna yhdeksän aikana palaamme tälle
paikalle. Koeta silloin päästä yksin tänne, mutta nyt mene pois."
Hän epäröi.
"Mene, mene, minä pyydän, muuten tuotat minulle turmion."
Ja samassa me lähdimme muurin sivua juoksemaan minkä jaksoimme ja
pääsimme viiniköynnösten suojaan. Siellä me nyt rauhassa voimme
puhella.
"Minusta ei ole ollenkaan mieluista odottaa huomiseen", sanoi Mattia.
"Tällä aikaa herra James Milligan voisi tappaa Arthurin. Minä menen
rouva Milliganin luo heti ja sanon kaikki, mitä tiedämme. Herra James
Milligan ei ole minua nähnyt koskaan, eikä hänellä siis voi minut
nähdessään olla aavistustakaan sinusta. Rouva Milligan voi sitten
päättää, mitä meidän on tehtävä."
Mattian puhe oli järkevää. Annoin hänen mennä päätettyämme, että
tapaamme toisemme muutamien kastanjain luona, joita oli suuri ryhmä
lähellä meitä, ja joiden suojassa voin hyvin olla kätkössä herra
James Milliganilta, jos hän sattuisi tulemaan.
Odotin kauan aikaa, maaten sammalikolla, ja olin ehtinyt kymmenetkin
kerrat ajatella, että kunhan emme vain liene eksyneet toisistamme,
kun vihdoin näin Mattian tulevan, seurassaan rouva Milligan.
Minä juoksin häntä häntä vastaan tarttuen käteen, jonka hän ojensi
ja suutelin sitä. Mutta hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua
otsalle. Tämä oli toinen kerta, kun hän minua suuteli otsalle, mutta
minusta tuntui, että hän puristi minua rintaansa vasten kovemmin nyt
kuin ennen.
"Lapsi raukka!" sanoi hän. Ja kauniilla valkoisilla sormillaan hän
kohotti tukkaani paremmin nähdäkseen kasvoni.
"Niin on", lausui hän itsekseen.
Se oli varmaankin vastaus hänen sisälliselle kysymykselleen, mutta
mieleni kuohussa en osannut ymmärtää tätä hänen ajatustaan. Minä
tunsin hänen hellyytensä ja näin hänen silmiensä hyväilevän katseen,
mutta olin liian onnellinen etsiäkseni siihen syytä.
"Lapseni", sanoi hän katsoen yhä minuun, "toverinne on minulle
kertonut tärkeitä asioita, tahdotteko te nyt puolestanne kertoa
tulostanne Driscollin perheeseen ja myöskin herra James Milliganin
käynnistä siellä."
Minä kerroin, ja rouva Milligan keskeytti silloin tällöin kysellen
tarkempaan muutamia kohtia.
Kun olin lopettanut kertomukseni, syntyi hiljaisuus pitkäksi aikaa;
hän katseli minua kääntämättä silmiään hetkeksikään muualle ja sanoi
vihdoin:
"Tämä kaikki on varsin tärkeää teille ja meille kaikille. Meidän
tulee toimia varovasti ja keskustella sellaisten henkilöiden kanssa,
jotka voivat meitä neuvoa. Mutta siihen saakka teidän tulee olla
toveri, ystävä ja -- hän epäröi vähän aikaa -- kuin veli Arthurille,
ja teidän pitää tästä alkaen, samoin kuin nuoren ystävännekin, luopua
entisestä elämästänne. Kahden tunnin kuluttua olette Territetissä,
Alppien hotellissa, jonne lähetän palvelijan teille tilaamaan
asunnon. Ja siellä me tapaamme toisemme, sillä nyt minun pitää jättää
teidät."
Hän suuteli minua ja annettuaan kättä Mattialle poistui.
"Mitä sinä olet kertonut rouva Milliganille?" kysyin.
"Kaikki, mitä hän sinulle sanoi ja vielä muitakin asioita... Voi,
kuinka hän on hyvä ja kaunis!"
"Oletko nähnyt Arthuria?"
"Ainoastaan kaukaa, mutta kuitenkin siksi läheltä, että hän näyttää
hyvältä pojalta."
Utelin yhä Mattialta, mutta hän vastasi kiertelemällä. Sitten
puhelimme kaikenlaisista asioista, kunnes rouva Milliganin määräyksen
mukaan esitimme itsemme Alppien hotellissa. Vaikka meillä ei ollut
kuin kurjat maantienkulkijain vaatteet, niin meidät otti vastaan
hännystakkiin ja valkoiseen huiviin puettu palvelija, joka vei meidät
asuntoomme: kylläpä oli kaunis meidän kamarimme. Oli kaksi valkoista
vuodetta, ikkuna oli parvekkeelle, jonka alla lainehti järvi ja
josta oli tavattoman ihana näköala. Kun me parvekkeelta palasimme
kamariimme, niin palvelija vielä seisoi siellä odottaen määräyksiämme
ja kysyi mitä halusimme aamiaiseksemme, jonka hän sanoi laittavansa
meille parvekkeelle.
"Onko teillä kakkuja?" kysyi Mattia.
"Meillä on rabarberi-, mansikka- ja kirsikkakakkuja."
"Hyvä, te tuotte meille kakkuja."
"Kaikkia kolmea lajiako?"
"Niin."
"Mitä alkuruuaksi? Mitä paistiksi? Mitä kasviksia?"
Joka kysymykselle Mattia avasi silmänsä renkaiksi, mutta ei joutunut
neuvottomaksi.
"Tuokaa mitä parasta on."
Palvelija poistui arvokkaasti.
"Minusta tuntuu, että me saamme täällä parempaa ruokaa kuin
Driscollin perheessä", sanoi Mattia.
Seuraavana päivänä rouva Milligan tuli käymään luonamme, seurassaan
räätäli ja ompelija, jotka ottivat meistä vaatteiden mitan.
Rouva Milligan kertoi meille, että Lise harjoitteli puhumaan ja että
lääkäri oli vakuuttanut, että hän on nyt parantunut. Oltuaan sitten
meidän luonamme tuntikauden hän lähti suudellen minua hellästi ja
kätellen Mattiaa.
Niin kului neljä päivää, ja hän osotti käydessään aina suurempaa
hellyyttä ja rakkautta minua kohtaan, mutta siinä oli kuitenkin
jotakin hillittyä. Viidentenä päivänä tuli kamarineitsyt, jonka ennen
olin nähnyt Joutsenessa. Hän sanoi meille, että rouva Milligan odotti
meitä luokseen ja että vaunut olivat hotellin edessä odottamassa
meitä. Ne olivat avonaiset vaunut, ja Mattia asettui istumaan
ylevästi, aivan kuin lapsuudestaan saakka ei olisi muuta tehnytkään
kuin ajanut vaunuissa. Capikin kainostelematta hyppäsi istumaan
patjalle.
Matka oli lyhyt, tuntui liian lyhyeltä, sillä minä kuljin aivan
unissani, pää täynnä hulluja ajatuksia, tai ainakin pidin niitä
hulluina. Me astuimme muutamaan saliin, jossa oli rouva Milligan,
Arthur, maaten muutamalla leposohvalla, ja Lise.
Arthur ojensi minulle molemmat kätensä, minä juoksin hänen luokseen
ja suutelin häntä; Liseä myös suutelin, mutta rouva Milligan suuteli
minua.
"Vihdoinkin on tullut hetki, jolloin voitte ottaa vastaan paikkanne,
joka teille kuuluu", sanoi hän minulle.
Ja kun minä katsoin häneen saadakseni selitystä hänen sanoihinsa, hän
avasi muutaman oven, josta astui sisään Barberinin muori, käsissään
lapsen vaatteita.
Siihen kuin tämä sai pannuksi vaatteet käsistään, minä olin jo hänen
sylissään ja suutelin häntä. Rouva Milligan käski palvelijan avata
oven, enkä kuullut muuta kuin herra James Milliganin nimen, joka sai
minut kalpenemaan.
"Ei teidän tarvitse pelätä", sanoi rouva Milligan minulle lempeästi,
"tulkaa tänne minun viereeni ja antakaa kätenne minulle."
Silloin ovi aukeni ja sisään astui herra James Milligan, hymyillen
niin että hänen valkoiset terävät hampaansa näkyivät, mutta samassa
kun hän huomasi minut, muuttui hänen hymynsä kauhistuttavaksi
irvistykseksi.
Rouva Milligan ei suonut hänelle sananvuoroa.
"Olen teitä käskenyt", sanoi rouva Milligan hitaasti ja vähän
vapisevalla äänellä, "esitelläkseni teidät vanhimmalle pojalleni,
jonka nyt olen löytänyt -- tässä hän on. Mutta te tunnettekin hänet,
koska sen miehen luona, joka hänet varasti, olette käynyt tutkimassa
hänen terveyttään."
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi herra James Milligan hämillään.
"Mies, joka tätä nykyä on linnassa vankeudessa muutaman kirkossa
harjoittamansa varkauden takia, on siellä tunnustanut kaikki. Tuossa
on kirje, jossa asia on kerrottu. Hän on kertonut miten hän varasti
lapsen, miten hän sen oli jättänyt Parisiin Breteuil-kadulle, miten
hän varovaisuuden vuoksi oli leikannut nimimerkit lapsen vaatteista,
jotta niiden avulla ei päästäisi hänen perilleen, ja tuossa
ovat vaatteet, jotka on tallessa pitänyt tämä kelpo vaimo, joka
jalomielisesti on kasvattanut minun poikani. Tahdotteko nähdä tämän
kirjeen, tahdotteko katsella vaatteita?"
Herra James Milligan seisoi jonkun aikaa liikkumatta, aivan kuin
tuumaillen kuristaisiko meidät kaikki, mutta sitten hän pyörähti
ovelle ja mennessään kääntyi sanomaan:
"Me saamme nähdä, mitä oikeus ajattelee tästä otaksutusta pojasta."
Hämmästymättä sanoi rouva Milligan: "Voitte haastaa meidät oikeuteen.
Minä en haasta teitä, mieheni veljeä."
Ovi sulkeutui setäni jälkeen. Ja minä heittäysin äitini avonaiseen
syliin ja nyt minä suutelin häntä ensi kerran, ja hän suuteli minua.
Kun olimme vähän tyyntyneet, Mattia lähestyi ja sanoi: "Sano nyt
äidillesi, enkö ole hyvin säilyttänyt hänen salaisuutensa?"
"Oletko sinä siis tiennyt tästä?" Äitini vastasi:
"Kun Mattia oli minulle kertonut asian, niin kielsin hänen siitä
puhumasta kenellekään, sillä vaikka olinkin vakuutettu, että pieni
Remi raukka oli lapseni, niin minun piti kuitenkin saada todistukset
siitä, ettei mikään erehdys voisi olla mahdollista. Mitä tuskaa
olisikaan, rakas poikani, tuottanut se, että ensin syleiltyäni sinua
lapsenani olisin tullut sitten sanomaan, että olemme erehtyneet!
Minulla on nyt nämä todistukset, ja me olemme yhdistetyt iäksemme.
Nyt elät aina äitisi, veljesi ja -- hän viittasi Liseä ja Mattiaa --
niiden kanssa, jotka sinua ovat rakastaneet onnettomuudessasi."