Christinaa mainittaessa katsahdin Arthuriin, mutta hän käänsi
katseensa muualle, ja vasta kun olin saanut sähkösanoman, luetuksi,
hän kohotti silmänsä.
"Minä menen Chegfordiin vastaan ja lähden valjastamaan hevosen."
"Sehän on oiva ajatus. Sinä sitten palatessasi saat istua Christinan
vastassa."
Vastaamatta mitään hän lähti kiireesti ulos. Minä käännyin äitiin ja
sanoin:
"Te näette, että Arthur ei salaa, että on kiintynyt; se on
merkitsevää."
"Varsin merkitsevää."
Minusta tuntui, kuin äidin kahdessa sanassa olisi ollut jotakin
tyytymättömyyttä; menin hänen viereensä istumaan ja tartuin hänen
käsiinsä, joita suutelin.
"Rakas äiti", sanoin ranskankielellä, jota käytin aina kun puhuin
hänelle hellästi lapsena. "Et saa olla pahoillasi siitä, että Arthur
rakastaa Christinaa. Tosi on, että tämä ei ole ylhäinen avioliitto
yleisen mielipiteen mukaan, joka ylhäiseen avioliittoon vaatii
ylhäistä sukua ja suurta omaisuutta. Mutta eikö minun avioliittoni
osota, että voi olla onnellinen, niin onnellinen kuin voi ajatella,
vaikka vaimo ei olekaan ylhäistä sukua eikä rikas? Totta kai tahdot,
että Arthur olisi yhtä onnellinen kuin veljensäkin. Eikö sinulla
ole sama rakkaus nuorempaakin poikaasi kohtaan kuin vanhempaa, jota
olet itkenyt kolmetoista vuotta? Oletko suosiollisempi toiselle kuin
toiselle?"
Hän laski kätensä otsalleni ja suudellen minua sanoi: "Jalo lapseni,
hyvä veli! Sinä olet rakkauden aarre!"
"Minä kun olen siinä suhteessa ennen tehnyt säästöjä. Mutta nyt ei
ole minusta kysymys, vaan Arthurista. Sano minulle mistä löydät
ihastuttavamman naisen kuin Christina! Eikö hän ole ihmeen kaunis? Ja
kasvatuksensa nojalla, jonka hän on saanut sen jälkeen kuin kävimme
hänet Luccasta hakemassa, hän voi esiintyä ja kunnialla esiintyä
vaativimmassakin maailmassa."
"Sinä näet Christinassa ystäväsi Mattian sisaren."
"Se on tosi, ja sen tunnustan kiertelemättä, että minä toivon koko
sydämestäni tätä avioliittoa, joka Mattian yhdistää perheeseemme."
"Onko Arthur puhunut tunteistaan ja toiveistaan?"
"On, rakas äiti", sanoin naurahtaen, "hän on kysynyt minulta, joka
olen perheen päämies."
"Ja perheen päämies?"
"On luvannut häntä auttaa."
Äitini keskeytti: "Tuossa tulee vaimosi, me puhumme Arthurista
myöhemmin."
Olette jo arvanneet, kuka minun vaimoni on, sitä minun ei tarvitse
sanoa, vai mitä? Vaimoni on tuo pieni tyttö, jonka silmät olivat
hämmästyttävät, kasvot puhuvat, jonka te tunnette. Pikku Lise, tuo
autereinen olento. Hän ei ole enää mykkä, mutta yhtä kauniina hän
on pysynyt ja on saanut kasvatuksensa äitini silmäin alla. Minä
pyysin äidiltä häntä vaimokseni, ja äiti suostuikin siihen, mutta
tämä avioliitto suututti kuitenkin muutamia sukulaisiamme. Näistä
neljästä on jo kolme leppynyt. Lise on voittanut heidät suloudellaan,
ja neljännen vuoro tulee, kunhan käymme hänen luonaan vieraissa, joka
tapahtuu huomenna.
"No mitä nyt tapahtuu", kysyi Lise, "kun puhutaan niin salaisesti?
Arthur matkusti Chegfordin asemalle, ja vaunut on lähetetty Ferryn
asemallekin, mitä tämä kaikki merkitsee, minä pyydän tietoa teiltä?"
Me hymyilimme, vaan emme vastanneet hänelle.
Hän kiersi kätensä äitini kaulaan ja suudellen häntä hellästi sanoi:
"Koska tekin olette samassa liitossa, niin minä en ole levoton, sillä
olen varma siitä, että te, niinkuin aina, olette tehnyt jotakin
iloksemme, mutta minä olen sitä uteliaampi."
Minä halusin leikkiä hänen uteliaisuudellaan, otin kiikarin, jolla
katselemme ohikulkevia laivoja, mutta käänsin sen maantielle päin,
josta odotin vaunuja.
"Katso tällä kiikarilla, niin uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi."
Hän katseli, mutta ei nähnyt kuin valkoisen tien, kun ei vielä mitään
vaunuja ollut näkyvissä. Minä vuorostani aloin katsella:
"Miten kumman tavalla sinä et mitään nähnyt?" sanoin hänelle.
"Tämähän on kerrassaan mainio kiikari. Minä tällä näen yli meren
aina Ranskaan asti. Minä näen sievän talon Sceauxin lähellä, muuan
valkotukkainen mies kiirehtää kahta naista, jotka ovat hänen luonaan:
Joutukaa toki, sanoo hän, muuten me jäämme junasta emmekä saavu
pienen tyttärenipojan ristiäisiin Englantiin. Hyvä Catherine, joudu,
joudu. Sen kymmenen vuotta, minkä nyt olemme yhdessä asuneet, sinä
olet aina myöhästynyt kaikesta. Mitä sinä Etiennette sanot? Siinä
se nyt taas on neiti vartija! Enhän minä Catherinea moiti kuin
ystävyydellä. Tiedänhän minä, että Catherine on paras sisarista,
niinkuin sinä Etiennette olet paras tytöistä. Mistä löytää sellaista
tyttöä kuin sinä, joka ei mene naimisiin, senvuoksi että tahtoi
hoitaa vanhaa isäänsä jatkaen suojelusenkelin tehtävää, jona oli
ollut veljilleen ja sisarilleen. Nyt lähtiessään matkalle mies
varottaa, että on hoidettava hyvin kukkasia. Muistakaa, että minä
olen ollut puutarhuri, sanoo hän palvelijalle, minä tunnen työn."
Minä muutan kiikaria toiselle suunnalle aivan kuin katsoakseni sinne.
"Nyt näen höyrylaivan", sanon Liselle, "suuren höyrylaivan, joka
tulee Antilleista ja joka lähestyy Havrea. Laivassa on nuori mies,
joka palaa kasvitieteelliseltä tutkimusmatkalta Amazonin seuduilta.
Sanotaan, että hän tuo koko tuntemattoman kasvikunnan Eurooppaan,
ja hänen matkakertomuksensa ensimäinen osa, joka julkaistaan
sanomalehdissä, on hyvin huomiota herättävä. Hänen nimensä, Benjamin
Acquin, on jo hyvin kuuluisa. Hänellä ei ole kuin yksi huoli:
saapuuko hän ajoissa Havreen päästäkseen Southamptoniin menevään
laivaan, yhtyäkseen perheensä kanssa Milligan Parkissa. Tämä kiikari
on erinomainen! Näen, että hän on nyt noussut laivaan ja on tulossa
Southamptoniin."
Taas käännän kiikarini toiseen suuntaan ja jatkan:
"Minä en ainoastaan näe, vaan kuulenkin: kaksi miestä on junassa,
toinen vanha ja toinen nuori. Onpa tämä matka ollut meille hauska,
sanoo vanha. -- Sangen huvittava, sanoo maisteri. -- Sinä Alexis et
pääse ainoastaan syleilemään omaisiasi ja puristamaan Remin kättä,
mutta sen lisäksi saamme laskeutua Walesin kaivoksiin, missä sinä
teet tärkeitä havainnoita, ja sitten voit panna toimeen parannuksia
Truyèrin kaivoksessa, jonka kautta työlläsi saavuttamasi asema saa
arvoa, ja minä saan uusia näytteitä kokoelmaani, jonka Varsesin
kaupunki on tahtonut mielellään vastaanottaa. Vahinko, ettei Gaspard
ole voinut tulla."
Minä yritin jatkaa, mutta Lise oli tullut luokseni, otti pääni
käsiensä väliin ja hyväilyllään esti minut puhumasta.
"Älä minua kiitä, vaan kiitä äitiä, joka on tahtonut saada koolle
kaikki, jotka ovat olleet hyviä hänen kadotetulle pojalleen. Jos et
olisi sulkenut suutani, niin olisit saanut kuulla, että odotamme
myöskin Bobia, josta on tullut kuuluisa yli Englannin. Hän tulee
veljensä kanssa, joka yhä kuljettaa Eclipseä."
Samassa kuului vaunujen jyrinää ja kohta toistenkin. Me juoksimme
akkunaan ja näimme vaunut, joista Lise tunsi isänsä, tätinsä
Catherinen, sisarensa Etiennetten, veljensä Alexin ja Benjaminin.
Alexin vieressä istuu vanha, kumaraharteinen ja valkotukkainen
vanhus; se on maisteri. Toiselta suunnalta saapuvat vaunut, joissa
on Mattia ja hänen sisarensa Christina, jotka huiskuttavat käsiään.
Sitten vaunujen jäljessä tulee kiesit, joissa ajajana on itse Bob.
Bob on käytökseltään kuin gentlemanni, ja hänen veljensä on sama
tuima merimies, joka meidät kuljetti Isignyyn.
Me menemme kiireesti portaille ottamaan vastaan vieraitamme.
Aterialla olemme sitten kaikki yhdessä.
"Äskettäin tapasin Badenissa pelihuoneella muutaman gentlemannin,
jolla oli valkoiset terävät hampaat", sanoi Mattia. "Hän aina vain
hymyili, vaikka oli köyhä. Hän ei minua tuntenut ja teki minulle
sen kunnian, että pyysi minulta floriinin saadakseen pelata, mutta
hänellä ei ollut onnea, hän hävisi."
"Minkävuoksi kerrotte sen Remin kuullen, rakas Mattia?" sanoi äiti.
"Hän tietysti lähettää rahaa sedälleen."
"Tietysti, rakas äiti."
"Sekö on rangaistusta?" kysyi äiti.
"Se, että setäni, joka on kaikki pyhittänyt rikkaudelle, saa leipänsä
niiltä, joita hän on ahdistanut ja joiden kuolemaa hän on toivonut."
"Olen saanut tietoja hänen liittolaisistaan", sanoi Bob.
"Kauhistuttavasta Driscollistako?" kysyi Mattia.
"En itse Driscollista, joka vielä lienee meren takana, mutta hänen
perheestään. Rouva Driscoll on palanut, pannessaan eräänä päivänä
maata tuleen, kun oli nukkuvinaan pöydälle, ja Allen ja Ned ovat
tuomitut vietäviksi kaukaiseen vankilaan; he pääsevät isänsä luo."
"Entä Kate?"
"Pikku Kate hoitaa isoisäänsä, joka yhä elää. Kate asuu hänen
kanssaan Punaisen Jalopeuran talossa. Vanhuksella on rahaa, heillä ei
ole hätää."
"Mutta jos Kate on viluinen, niin silloin surkuttelen häntä", sanoi
Mattia. "Vanhus ei suvaitse, että tullaan hänen nuotionsa ääreen."
Ja näihin entisten muisteloihin jokainen sanoi sanansa, sillä
kaikilla meillä oli muistoja, jotka olivat yhteisiä ja joita oli
hauska vaihtaa; ne olivat siteitä, jotka meitä yhdistivät.
Kun oli päästy aterialta, niin Mattia lähestyi minua ja vei minut
muutaman akkuna-aukon suojaan.
"Minulla on muuan ajatus", sanoi hän. "Me olemme niin usein
soittaneet vieraille ihmisille, että meidän jo kerran pitäisi soittaa
ystävillemmekin."
"Sinulla siis ei ole muuta huvia kuin soittaa, aina vain soittaa.
Muistatko miten lehmämme säikähti?"
"Soita sinä se napolilainen laulusi."
"Ilolla, sillä se on tuottanut Liselle puhelahjan."
Ja me otimme soittimemme. Kauniista sametilla sisustetusta kotelosta
Mattia otti vanhan viulunsa, josta olisi saanut kaksi markkaa, jos
olisimme myyneet sen, ja minä vedin vaatepeitteestään harppuni, jonka
puu sateissa oli saanut luonnollisen puuvärinsä.
Kaikki kerääntyvät ympärillemme, ja samassa vanha koira Capi tulee
esiin. Se on hyvin vanha, kelpo Capi, se on kuuro, mutta sillä on
hyvä näkö. Patjalta, jolla se asuu, on se tuntenut harpun ja se tulee
ontuen "näytäntöön", sillä on teevati hampaissa, se tahtoo tehdä
kierroksen kunnioitettavan yleisön edessä kävellen kahdella jalalla,
mutta voimat pettävät; se silloin istuu ja tervehtien yleisöä panee
käpälät rinnalleen.
Laulettuamme laulumme Capi parhaansa mukaan nousee ja kokoo rahaa.
Jokainen panee roponsa, ja Capi ihastuneena saaliistaan tuo sen
minulle. Se on suurin saalis, mitä koskaan Capi on tuonut, ei ole
kuin kultarahoja: 170 markkaa.
Minä suutelen Capia kuonolle niinkuin ennenkin, kun se minua
lohdutti, ja tämä muisto kurjuuteni päiviltä herättää minussa
aatteen, jonka heti ilmaisen toisille:
"Tämä summa tulee pohjaksi rahastolle, jolla rakennetaan talo pienten
katusoittajain turvaksi. Äiti ja minä panemme loppusumman."
"Rakas rouva", sanoo Mattia suudellen äitini kättä, "minäkin pyydän
saada antaa pienen osan tähän: jos suvaitsette, niin lisään tähän
Capin kokoomaan summaan tulot ensimäisestä konsertistani Lontoossa."