Bobin veljen lähdettyä oli laivassa hiljaista jonkun aikaa, niin
ettemme kuulleet muuta kuin tuulen tohinan mastoissa ja veden
loiskeen laivan sivua vasten. Mutta sitten vähitellen alkoi syntyä
elämää, alkoi kuulua askeleita sillalta, heitettiin köysiä,
laskettiin ja nostettiin ankkureita, kinungit vinkuivat ja väkipyörät
rämisivät, purjeita nostettiin, peräsin natisi ja alus kallistui
vasemmalle puolen, alkoi keikkua: -- me olimme matkalla, minä olin
pelastettu.
Pian alkoi laiva keikkua yhä ankarammin ja meri pieksää tuimasti sen
kylkeen.
"Mattia parka", sanoin toverilleni ojentaen hänelle käteni.
"Ei haittaa", sanoi hän, "kunhan sinä olet pelastettu. Muuten minä
arvasin, että tällaista tulee. Kun olimme kärryissä, niin katselin,
kun tuuli heilutteli puiden latvoja, ja ajattelin, että merellä
saamme tanssia: tämä nyt on tanssia."
Samassa aukesi kajuutanovi.
"Nyt ei ole enää mitään hätää, jos tahdotte nousta kannelle", sanoi
Bobin veli.
"Missä sitä on vähimmin kipeä?" kysyi Mattia. "Makuullaan."
"No minä makaan", ja hän pani pitkälleen lattialle. "Laivapoika tuo
teille tarpeellisen kapineen", sanoi kapteeni.
"Jos hän ei viivy kauan, niin tulee sopivaan aikaan."
"Nytkö jo?"
"Se on alkanut jo aikoja sitten", sanoi Mattia.
Minä tahdoin jäädä hänen luokseen, mutta hän käski minut kannelle
sanoen: "Ei hätää, kunhan sinä olet pelastettu. En koskaan olisi
voinut kuvailla, että minusta on hupaista olla merikipeä."
Kannelle tultuani en voinut pysyä pystyssä muuten kuin pitelemällä
lujasti muutamasta köydestä. Niin kauas kuin aamun hämärässä silmä
kantoi, ei näkynyt muuta kuin valkoinen vaahtovaippa, jonka päällä
pieni aluksemme kiiti kallellaan aivan kuin olisi kaatumassa, mutta
se ei kaatunut, se kohosi keveästi hyppien aalloissa länsituulen
ajamana.
"Jos tuuli tällaisena pysyy", sanoi kapteeni, "niin tulemme
jotensakin varhain tänä iltana Isignyyn. Eclipse on hyvä purjehtija."
Koko päivän ja enemmänkin kuin päivän sai siis Mattia parka
sairastaa! Ja hänestä oli hauska olla merikipeänä!
Me saavuimmekin myöhään illalla Isignyn siltaan. Kapteeni senvuoksi
tarjosi meille yösijan kajuutassa, ja vasta seuraavana päivänä me
erosimme hänestä kiittäen häntä sydämestämme.
"Kun haluatte matkustaa Englantiin", sanoi hän kätellessään meitä,
"niin Eclipse lähtee joka tiistai."
Olihan se kohtelias tarjous, mutta ei kumpaakaan meistä tuntunut
haluttavan isoihin aikoihin lähteä tämän meren poikki. Me nousimme
Ranskan maalle, ei mitään muuta mukana kuin soittimemme. -- Mattia
oli pitänyt huolen harpustanikin, jonka olin jättänyt Bobin telttaan
-- laukkumme olivat jääneet Driscollin vaunuihin. Me olimme pulassa,
sillä emme voineet alkaa kuljeksijaelämäämme ilman paitoja ja
sukkia ja varsinkaan ilman karttaa. Kaikeksi onneksi Mattialla oli
kaksitoista markkaa rahaa vanhoja säästöjä ja sen lisäksi ne rahat,
mitkä olimme ansainneet Bobin ja hänen toverinsa kanssa yhtiössä,
niin että meillä oli kaikkiaan melkein neljäkymmentä markkaa, joka
oli meille suuri summa.
Ensi töiksemme siis laivasta lähdettyämme oli meidän saatava laukut
ja pari paitaa, kahdet sukat, vähän saippuaa, lankaa, nappeja,
neuloja sekä tärkein kaikista, Ranskan kartta.
Todella, mihin menemme nyt, kun olemme Ranskassa? Mitä tietä
lähdemme? Mihin suuntaamme kulkumme?
Tätä kysymystä pohdimme laivasta lähdettyämme.
"Minä puolestani olen valmis oikealle tai vasemmalle, minulla ei ole
kuin yksi halu", sanoi Mattia.
"Mikä?"
"Että kuljemme jonkun joen tai kanavan vartta, sillä minulla on oma
ajatukseni ja se minun pitää sinulle selittää: kun Arthur oli kipeä,
niin rouva Milligan kulki aluksessa, ja sillä tavalla sinä hänet
tapasit."
"Arthur ei ole enää kipeä."
"Hän on parempi, hän on ollut kipeä, ja ainoastaan huolellisella
hoidolla hänen äitinsä on saanut hänet pelastetuksi. Senvuoksi
arvelen, että saadakseen hänet aivan terveeksi rouva Milligan kulkee
hänen kanssaan aluksellaan jokia ja kanavia myöten minne vain Joutsen
uipi. Niin että kun seuraamme jokia ja kanavia, voimme tavata heidät."
"Kuka sanoo, että Joutsen enää on Ranskassa?"
"Eihän sitä voi varmasti sanoa. Mutta kun Joutsen ei voi kulkea
meriä, niin on hyvin luultavaa, että se ei ole lähtenyt Ranskasta.
Ja kun meillä on vähänkään toivoa tavata sitä, niin eikö mielestäsi
voida koettaa onneamme. Minun mielipiteeni on, että me emme saa
mitään jättää tekemättä tätä varten."
"Mutta entäs Lise, Alexis, Benjamin ja Etiennette?"
"Me käymme heidän luonaan etsiessämme rouva Milligania. Meidän pitää
kulkea joen tai kanavan vartta. Katso kartastasi, mikä joki on lähin."
Kartta levitettiin ruohikolle, ja me etsimme lähimmän joen: se oli
Seine.
"No niin, me kuljemme Seinelle. Me kuljemme joen vartta, kyselemme
merimiehiltä, onko nähty Joutsenta, ja kun se on aivan erilainen kuin
muut alukset, niin se ei ole voinut huomaamatta jäädä, jos se on
kulkenut Seineä. Jos emme tapaa sitä Seineltä, niin haemme Loirelta,
Garonnelta ja kaikilta Ranskan joilta, niin että me sen lopuksikin
löydämme."
Minulla ei ollut mitään sanottavana Mattian ajatusta vastaan, ja niin
päätimme, että lähdemme Seineä kohden kulkeaksemme sen vartta.
Saatuamme omat asiamme näin järjestetyksi oli meidän ajateltava
Capia. Se ei ollut minun mielestäni Capi, kun se oli keltainen.
Ensimäiselle purolle tultuamme pesimme sitä saippualla oikein
perusteellisesti, hieroen sitä väsyksiimme asti. Mutta ystävämme
Bobin väri oli hyvää ainetta, meidän piti monet kerrat saippuoida ja
kylvettää Capia, ja vasta viikkojen kuluttua se sai entisen värinsä.
Onneksi Normandia on vesirikasta maata, niin että joka päivä saimme
sitä pestä.
Muutamalta metsäiseltä kukkulalta tien käänteessä, jonne olimme
tulleet kuljettuamme päivän, Mattia näki yhtäkkiä edessään Seinen,
joka levisi tyynenä ja oli täynnä valkopurjeisia aluksia ja
höyrylaivoja, joiden savu kohosi meihin asti. Tämä näky lepytti
Mattian mielen vettä kohtaan, ja nyt hän ymmärsi olevan hupaista
kulkea aluksella tätä tyyntä jokea viheriäin rantojen, viljeltyjen
peltojen ja siimeisten metsäin keskellä, jotka olivat joelle
vihantana kehyksenä.
"Saat olla varma, että Seinellä rouva Milligan on kulkenut sairaan
poikansa kanssa", sanoi Mattia.
Vasta Charentoniin tullessamme meille ensi kerta vastattiin, että
oli nähty sellainen alus, joka oli kuvaamamme Joutsenen näköinen; se
oli ollut huvialus, jossa oli veranta. Mattia kävi niin iloiseksi,
että rupesi tanssimaan rantasillalla ja sitten soitti viulullaan
riemumarssin. Sillä aikaa minä kyselin tarkempaan ja tulin siihen
päätökseen, että se oli Joutsen. Mutta se oli kulkenut Charentonin
ohi jo kaksi kuukautta sitten ja noussut Seineä ylös.
Kaksi kuukautta! Se oli kauheasti edellä meistä. Mutta mitä siitä.
Me sen saavutamme kuitenkin lopuksi, vaikka meillä ei ollutkaan kuin
jalkamme ja sillä kaksi hyvää hevosta. Kysymys ajasta ei merkinnyt
mitään, pääasia oli, että Joutsen oli löydetty.
"Kuka oli oikeassa?" sanoi Mattia.
Meidän ei tarvinnut enää pysähtyä kyselemään ihmisiltä, Joutsen oli
edessämme, ei tarvinnut muuta kuin seurata Seineä. Mutta Moretissa
laskee Long Seineen ja siellä meidän piti ottaa selkoa, kumpaa jokea
Joutsen oli mennyt, ja saimme tietää, että se oli jatkanut matkaansa
Seineä pitkin. Ja Monteraussa piti taas kysyä, ja silloin saimme
tietää, että Joutsen oli poikennut Seineltä ja lähtenyt Yonneen. Ja
täällä kerrottiin, että aluksessa oli ollut englantilainen nainen ja
nuori poika, joka oli maannut vuoteessa.
Ja nyt seuratessamme Joutsenta Yonneen lähestyimme Liseäkin samalla.
Sydämeni alkoi kovasti tykyttää, kun karttaa tutkiessani tuumailin,
olikohan rouva Milligan Joignyssä lähtenyt Bourgognen kanavaa vai
Nivernaisin kanavaa. Me tulimme Yonnen ja Armençonin suuhun ja saimme
tietää, että Joutsen oli noussut Yonnea. Me siis kuljemme Dreuzyn
kautta ja tapaamme Lisen, hänkin voi meille kertoa rouva Milliganista
ja Arthurista.
Siitä saakka kuin lähdimme tavuttamaan Joutsenta, meillä ei ollut
aikaa paljon pysähdellä näytäntöjä antamaan, ja Capi, joka oli
innokas taiteilija, ei ymmärtänyt mitä tämä kiireemme merkitsi:
minkävuoksi hänen ei annettu käydä arvokkaasti lipas suussa
kunnioitettavan yleisön edessä?
Saaliimme vähentyikin ja säästömmekin vähentyi joka päivä: sen sijaan
että olisimme koonneet rahaa, me hävitimme entisiä säästöjämme.
"Joutukaamme", sanoi Mattia, "että tavotamme Joutsenen."
Minä sanoin niinkuin hänkin. Emmekä koskaan illoin valittaneet
väsymystämme, niin pitkiä taipaleita kuin teimmekin, ja seuraavana
päivänä lähdimme aina varhain matkalle.
"Herätä minut", sanoi Mattia, joka oli halukas nukkumaan. Ja kun minä
hänet herätin, oli hän pian pystyssä.
Säästääksemme rahojamme olimme vähentäneet kulumme niin vähiksi
kuin suinkin, ja kun oli lämmin, niin Mattia oli ilmoittanut,
että hän ei tahdo lihaa, "kun liha kesällä ei ole terveellistä".
Me tyydyimme leipäpalaan ja kipeneeseen voita, ja vaikka olimme
viinin maassa, niin joimme ainoastaan vettä. Mutta toisinaan Mattia
joutui herkuttelutuulelle: "Olisipa minusta mieluista, että rouva
Milliganilla olisi vielä se hyvä kyökkipiika, joka sinulle teki
niin mainioita kakkuja", tuumi Mattia. "Mahtoivat ne olla hyviä ne
aprikoosikakut?"
"Etkö koskaan ole niitä syönyt?"
"Olen nähnyt. Mitä se on se valkoinen, joka on liimattu keltaiselle
hillolle?"
"Se on mantelia."
"Voi toki!" Ja Mattia avasi suunsa aivan kuin nielläkseen koko kakun.
Joka sululla saimme tietoja Joutsenesta, sillä täällä ei liiku
aluksia kovin paljon, niin että jokainen oli huomannut tämän aluksen,
joka poikkesi niin paljon tavallisista. Meille ei kerrottu ainoastaan
Joutsenesta, vaan rouva Milliganistakin, hyvästä englantilaisesta
rouvasta, ja Arthurista, joka enimmäkseen oli maannut vuoteessa
verannalla, mutta oli ollut jalkeillakin joskus.
Arthur siis oli parempi.
Me lähestyimme Dreuzyä, näimme jo metsät, joissa olimme leikkineet
Lisen kanssa edellisenä syksynä, näimme jo sulunkin ja Catherine
tädin talon. Tietämättämme, aivan kuin yhteisestä sopimuksesta,
lähdimme astumaan kiireesti, jopa juoksimmekin, ja Capi, joka jo
tunsi paikat, lähti laukkaamaan edelle. Se meni sanomaan Liselle,
että me tulemme, ja Lise tietysti tulee meitä vastaan. Mutta Capi
syöksyi sieltä takaisin aivan kuin olisi ajettu.
Mattia ja minä pysähdyimme heti hetkiseksi ja tuumailimme: mitä tämä
merkitsee, mitä on tapahtunut? Kumpikaan ei lausunut tätä kysymystä,
ja sanaa puhumatta jatkoimme taas kulkuamme. Capi tuli luoksemme ja
neuvottomana kävi astumaan jäljessämme.
Muuan mies on avaamassa sulun porttia, mutta se ei ole Lisen eno. Me
menemme taloon; muuan vaimo, jota emme tunne, liikuskelee kyökissä.
"Rouva Suriot?" kysyin.
Vaimo katseli meitä jonkun aikaa ennenkuin vastasi, aivan kuin me
olisimme kysyneet jotakin tyhmää. Vihdoin hän sanoi: "Rouva Suriot ei
ole enää täällä."
"Missä hän on?"
"Egyptissä."
Mattia ja minä katselimme toisiamme tyrmistyneinä. Egyptissä! Me emme
oikein varmaan tienneet, mikä se Egypti oli, missä tämä paikka oli,
mutta hämärä aavistus meillä oli, että se on kaukana. Hyvin kaukana
merien takana.
"Entä Lise? Tunnetteko Lisen?"
"Tunnen tokikin. Lise on matkustanut erään englantilaisen rouvan
kanssa, joka kulki kanavaa aluksella."
Lise Joutsenessa! Näemmekö unta?
Vaimo vastasi meille, että totta se on.
"Oletteko te Remi?" kysyi hän sitten minulta.
"Olen."
"No niin, kun Suriot hukkui"...
"Suriotko hukkunut?"
"Niin, hukkui kanavaan. Ettekö tiedäkään? Suriot oli Pudonnut
kanavaan ja joutunut muutaman veneen alle; sellaista usein tässä
toimessa tapahtuu. No niin, kun hän oli hukkunut, niin hänen vaimonsa
joutui köyhyyteen, vaikka olikin taitava nainen. Hän kyllä olisi
saanut paikan Egyptissä erään rouvan lasten kasvattajana, joiden
imettäjänä hän oli ollut, mutta hänellä oli luonaan pikku Lise, hän
tuumaili, mitä hänen piti tekemän, niin eräänä pysähtyi kanavaan
erään englantilaisen rouvan alus. Rouvalla oli sairas poika. Hän oli
vailla leikkitoveria tälle pojalleen ja pyysi Liseä luvaten pitää
hänestä huolen, parantaa hänet ja takasi hänen tulevaisuutensa.
Catherine suostikin antamaan Lisen, ja samalla hetkellä kuin Lise
laivaan, Catherine lähti matkalle Egyptiin. Minun mieheni on nyt
Suriotin sijassa. Ja lähtiessään Lise, joka ei itse osannut puhua,
käski tätinsä selittää minulle, että kertoisin teille kaikki, jos te
tulette häntä hakemaan. Ja niin olen nyt kertonut."
Mieleni oli niin liikutettu, että en osannut sanaa lausua, mutta
Mattia ei menettänyt järkeään niinkuin minä.
"Ja mihin se englantilainen rouva meni?" kysyi hän.
"Etelä-Ranskaan ja Sveitsiin. Lise aikoi kirjoituttaa minulle
ilmoittaakseen osotteensa, mutta en ole saanut vielä kirjettä."