XVIII.

Vasta pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kuin minut oli viety

vankihuoneeseeni, sain selville, minkävuoksi minua ei oltu

vapautettu: tuomari tahtoi odottaa, että saadaan kiinni ne,

jotka olivat murtautuneet kirkkoon, nähdäkseen enkö ollut heidän

rikostoverinsa.

Yleinen syyttäjä oli sanonut, että ollaan jäljillä. Minä siis

surukseni ja häpeäkseni saisin pian istua syytettyjen penkillä heidän

vieressään. Milloinkahan tämä tapahtuu? Milloinkahan minut siirretään

kreivikunnan vankilaan? Mikä se vankila oli? Missä se oli?

Näissä kysymyksissä oli ajatuksilleni työtä, ja aika kului pikemmin

kuin edellisenä päivänä. Minua ei enää vaivannut malttamattomuus,

kun tiesin, että oli odotettava. Ja minä odotin, milloin kävellen

kammiossani, milloin istuen penkilläni.

Illalla kuulin torvensoittoa, ja tunsin sen heti Mattian soitoksi.

Se kelpo poika tahtoi näin minulle ilmoittaa, että hän ajatteli

minua. Tämä soitto tuli yli muurin, joka oli akkunan vastassa. Mattia

oli toisella puolen muuria kadulla ja vähän matkan päässä minusta,

ainoastaan muutamia metrejä. Paha vain, että katse ei voinut tukeutua

kivien läpi. Mutta jos ei katse päässytkään tunkeutumaan muurin

läpi, niin lensipä soitto sen ylitse. Soittoon sekaantui askelten

jyryä, epäselvää hälinää, ja minä ymmärsin, että Mattia ja Bob siellä

varmaan antoivat näytäntöjä.

Minkävuoksi he olivat valinneet tämän paikan? Olikohan se sopiva

tuloihin nähden? Vai tahtoivatko he minulle jotakin ilmoittaa?

Yhtäkkiä kuulin Mattian kovalla kirkkaalla äänellä huutavan

ranskankielellä: "Huomenna aamun valjetessa!"

Helppo oli ymmärtää, että Mattia ei suinkaan englantilaiselle

yleisölleen sanonut näitä ranskalaisia sanoja, vaan minulle, mutta

yhtä helppo ei suinkaan ollut arvata mitä se merkitsi, ja minä sain

taas ajatuksen aihetta tuumaillakseni jos johonkin suuntaan, mutta

löytämättä järkevää vastausta. Se vain oli selvää, että huomenna

aamun valjetessa minun piti olla hereilläni ja vartioimassa.

Kun heräsin, oli vielä pimeä, tähdet tuikkivat taivaalla, ja vallitsi

täysi hiljaisuus. Päivä nähtävästi oli vielä kaukana. Minulla ei

ollut muuta tehtävänä kuin laskea kellonlyöntejä, mutta pitkältä

tuntui aika. Seinää vasten nojaten katselin akkunaa. Minusta näytti,

että tähti, joka akkunasta sopi näkymään huoneeseeni, vähitellen

sammui. Päivä oli nousemassa. Kaukaa kuului kukon laulu. Nousin ja

hiivin varpaillani avaamaan akkunan. Se oli tarkka tehtävä, kun oli

varottava, ettei syntynyt mitään ääntä, mutta viimein onnistuin

saamaan akkunan auki.

Tähdet sammuivat vähitellen, ja aamun raikkaus sai minut värisemään

kylmästä. Mutta en lähtenyt akkunastani, seisoin siinä, kuuntelin ja

katselin tietämättä mitä minun oli kuunneltava ja katseltava.

Taivaalla alkoi kuumottaa valoa, ja kaikki esineet alkoivat näkyä

selvemmin. Nyt kai oli se aika, jota Mattia oli tarkottanut. Minä

kuuntelin henkeäni pidättäen, mutta en kuullut kuin sydämeni

tykytyksen.

Vihdoin olin kuulevinani jotakin rapinaa muuria vasten, mutta en

ollut kuullut mitään askelia, ja sen vuoksi luulin erehtyneeni. Mutta

kuitenkin kuuntelin: rapinaa kuului yhä, sitten yhtäkkiä huomasin

muurin laidan yli näkyvän pään, ja heti näin, ettei se ollut Mattian

pää. Vaikka vielä oli hämärä, niin tunsin Bobin. Hän näki minut

nojaamassa ristikkoa vasten. "Hss!" varotti hän minua. Ja kädellään

hän viittasi minua poistumaan akkunasta. Minä tottelinkin, vaikka en

ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehtävä. Silloin näin hänen toisen

kätensä olevan varustettuna pitkällä kirkkaalla torvella, joka oli

aivan kuin lasista. Hän pani torven suulleen. Silloin ymmärsin, että

se oli puhalluspilli. Kuulin puhalluksen ja samalla näin pienen

valkoisen pallon lentävän ilmassa ja tulevan akkunan läpi ja putoavan

jalkoihini. Heti katosi Bobin pääkin muurin taakse, enkä enää kuullut

mitään.

Minä otin kiireesti pallon. Se oli paperista, joka oli kääritty

lyijyisen sisustan ympärille. Paperiin oli kirjoitettu: "Huomenna

sinut viedään kreivikunnan vankilaan. Sinä matkustat rautatietä

vaunussa poliisimiehen kanssa. Asetu oven viereen. Kun olette

kulkeneet neljäkymmentäviisi minuuttia, lue ne tarkoin, niin junanne

hiljentää vauhtiaan muutamalla vaihdepaikalla. Avaa silloin ovi

ja hyppää junasta reippaasti: hyppää ryntäämällä, ojenna kätesi

eteenpäin ja laita niin, että putoat jaloillesi. Heti kun olet

päässyt maahan, nouse rinnettä vasemmalle, me olemme siellä ja hyvä

hevonen odottamassa sinua. Älä pelkää mitään. Kahden päivän kuluttua

olemme Ranskassa. Rohkaise vain mielesi ja toivo parasta. Hyppääkin

kauas ja hypätessäsi pidä varasi, että putoat jaloillesi."

Pelastettu! Minun ei tarvitse ollakaan rikosasiain-oikeudessa, ei

tarvitse nähdä mitä siellä tapahtuu.

Kelpo poikia ne Mattia ja Bob! Sillä Bob se varmaan oli auttanut

Mattiaa: "Me olemme siellä ja hyvä hevonen." Mattia yksinään ei ollut

voinut järjestää asioita näin.

Minä luin uudelleen paperin: "Neljäkymmentäviisi minuuttia

kuljettuanne, vasemmalle puolelle, hyppää jaloillesi." Niin, minä

hyppään rohkeasti, vaikka kuolisin. Parempi oli kuollakin kuin tulla

tuomituksi varkaaksi.

Olipa tämä sukkelasti keksitty.

"Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa."

Luin kolmeen neljään kertaan lippuni, ja sitten pureksittuani sen

nielaisin. Nyt ei ollut muuta kuin tyynesti nukkua, ja pian olinkin

unen vallassa, josta selvisin vasta kun vanginvartija tuli minua

herättämään, tuoden minulle ruokaa.

Aika kului nopeasti, ja jälkeenpuolisen astui vankihuoneeseeni

poliisikonstaapeli, jota en tuntenut, ja käski minun seurata itseään.

Tyytyväisyydekseni näin, että hän oli noin viidenkymmenen vuoden

ikäinen mies eikä näyttänyt kovin ketterältä.

Mattian määräyksen mukaan asetuin oven viereen, kun juna lähti

liikkeelle, ja poliisikonstaapeli istui minun vastaani.

Minä nojasin ovea vasten, jonka akkuna oli auki, ja pyysin häneltä

lupaa saada katsella seutuja, joiden läpi kuljimme, ja hän vastasi,

että saan katsella niin paljon kuin haluan. Mitä hänen tarvitsi

pelätä, juna kulki nopeasti.

Pian hän, kun kylmä tuuli puhalsi akkunasta, siirtyi keskivaunuun.

Mutta kylmä ei minua vaivannut ja minä pistin vasemman käteni

ulkopuolelle ja oikealla tartuin lukonkahvaan. Aika kului. Veturi

vihelsi, ja juna hiljensi kulkuaan. Hetki oli tullut: vikkelästi

työnsin oven auki ja hyppäsin niin kauas kuin voin. Lensin

pitkälleni, vyöryin alas ja pyörryin.

Kun toinnuin, niin luulin, että olen junassa, sillä tunsin

kiidettävän nopeasti ja kuulin jyryä, mutta minä makasin

olkivuoteella.

Omituista: kasvot olivat kosteat, ja poskiani ja otsaani hiveli joku

pehmoinen ja lämmin. Avasin silmäin ja näin kurjan keltaisen koiran,

joka makasi päälläni ja nuoleksi kasvojani. Samassa näin Mattian,

joka oli polvillaan vieressäni.

"Sinä olet pelastettu", sanoi hän siirtäessään koiran syrjään ja

syleillen minua.

"Missä olemme?"

"Olemme vaunuissa, ja Bob on ajamassa."

"Miten siellä voidaan?" kysyi Bob kääntyen meihin.

"Hyvin, minusta näyttää."

"Liikuttakaa jalkoja, liikuttakaa käsiä", sanoi Bob.

Minä tein niinkuin Bob käski.

"Hyvä", sanoi Mattia. "Jalat ja kädet ovat terveet."

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Sinä olet hypännyt junasta niinkuin olin käskenyt, mutta pudotessasi

pyörryit ja vyöryit ojaan. Kun sinua ei näkynyt tulevaksi, niin Bob

käski minun pitää hevosta ja konttasi pengertä myöten ja kantoi

sinut sylissään hevoseen. Me luulimme, että olet kuollut. Voi miten

pelkäsin, miten suuri oli tuskani, mutta nyt sinä olet pelastettu."

"Entä poliisikonstaapeli?"

"Hän jatkoi matkaansa junassa, joka ei ole pysähtynyt." Minä tiesin

pääasiat, katselin ympärilleni ja huomasin keltaisen koiran, joka

katseli minua hellästi silmillään, jotka muistuttivat Capin silmiä,

mutta tämä koira ei ollut Capi, sillä tämä oli keltainen ja Capi oli

valkoinen. "Missä Capi on?"

Ennenkuin Mattia oli saanut vastatuksi, hyppäsi koira päälleni ja

aikoi minua nuoleskella.

"Tuossahan se on Capi, me olemme vain sen värjänneet keltaiseksi."

Minä vuorostani hyväilin Capia suudellen sitä kuonolle. "Minkävuoksi

olette värjänneet?"

"Se on soma historia, minä kerron sen sinulle."

Mutta Bob ei antanut kertoa. "Aja sinä hevosta", sanoi hän Mattialle,

"ja aja hyvin; sillä aikaa minä laitan vaunumme niin, ettei niitä

tunneta."

Vaunuissamme oli vaatekuomi, joka oli kiinnitetty kaarien päälle.

Hän irroitti kaaret, laski kuomuvaatteen neljälle laskokselle ja

käski minun piiloutua sen alle. Sitten hän käski Mattian sinne. Tällä

tavoin vaunumme muuttivat kerrassaan muotoaan. Niissä ei ollut enää

kuomua, ja niissä istui ainoastaan yksi henkilö.

"Mihin menemme?" kysyin Mattialta, kun hän nyt makasi minun

vieressäni.

"Littlehamptoniin. Se on pieni satama meren rannalla, jossa Bobilla

on veli laivurina. Hän tekee aluksellaan matkoja Ranskaan, käyden

hakemassa voita Normandiasta ja Isignystä. Jos tulemme pelastetuiksi

-- ja me tulemme -- niin se on Bobin ansio: hän on tehnyt kaiken.

Mitä olisin minä voinut tehdä hyväksesi, minä kurja raukka? Bob se

keksi tuuman pelastaa sinut junasta, puhaltaa sinulle kirjelippuni ja

hän on hankkinut tovereiltaan lainaksi hevosen. Hän meille on vielä

hankkinut laivankin, jossa pääsemme Ranskaan, sillä jos sinä olisit

noussut johonkin höyrylaivaan, niin sinut olisi vangittu. Siitä näet,

että on hyvä, kun on ystäviä."

"Kukas sai päähänsä pelastaa Capin?"

"Minä, mutta Bob sen keksi, että se oli värjättävä, että sitä ei

tunnettaisi, kun varastimme sen nerokkaalta Jerryltä, joksi yleinen

syyttäjä häntä sanoi, mutta tällä kertaa hän ei ollut nerokas, kun

antoi meidän puhaltaa itseltään Capin huomaamatta sitä. Tosi on, että

Capi saatuaan vainua minusta teki parastaan, ja Bob myöskin tiesi

kaikki koiranvarkaiden temput."

"No entäs sinun jalkasi?"

"Se on kai parantunut, taikka en minä tiedä, sillä en ole joutanut

sitä ajattelemaan."

Me kuljimme nopeasti, sillä hevonen oli hyvä ja Bob vielä parempi

ajaja. Mutta meidän piti kuitenkin pysähtyä hetkeksi antaaksemme

hevosen puhaltaa ja syödä. Mutta sitä varten emme ajaneet majataloon.

Bob pysäytti keskelle metsää, riisui hevosen ja antoi sille

kaurapussin. Yö oli pimeä, ei ollut pelkoa, että meitä tultaisiin

kiinni ottamaan.

Nyt sain keskustella Bobin kanssa ja sydämellisesti kiittää häntä,

mutta hän ei antanut minun puhua suutani puhtaaksi, vaan löi

reippaasti kättä ja sanoi:

"Te olette tehnyt minulle hyvää, minä teen nyt teille, kukin

vuorostaan. Ja sitten te olette Mattian ystävä ja hyvä poika niinkuin

Mattiakin."

Minä kysyin häneltä, olimmeko vielä kaukana Littlehamptonista, ja

hän vastasi, että oli vielä kahden tunnin matka ja että meidän piti

kiirehtiä, sillä hänen veljensä lähti joka lauvantai Isignyyn, ja

että hän uskoi nousuveden olevan varhain.

Me asetuimme paikoillemme oljille, kuomuvaatteen alle, ja levähtänyt

hevonen lähti taas hyvää vauhtia.

Oljilla kuomuvaatteen alla maatessamme emme olleet kätkössä

ainoastaan ihmisiltä, vaan kylmältä tuuleltakin, joka alkoi

puhallella. Kun kielellä kosketti huulia, niin maistui suolalle, ja

se osotti, että olimme jo lähellä merta. Pian huomasimme valon, joka

säännöllisillä väliajoilla sammui ja sitten taas paistoi kirkkaasti:

se oli majakka. Me olimme tulossa perille.

Bob pysäytti hevosen kävelemään ja ajoi muutaman tien poikki. Sitten

hän laskeusi kärryistä ja käski meidän pitää hevosta. Hän meni

katsomaan, oliko veljensä mennyt ja voimmeko vaaratta mennä laivaan.

Minusta tämä aika, jonka Bob oli poissa, tuntui kauhean pitkältä.

Emme sanaa vaihtaneet. Vähän matkan päässä meistä pauhasi

meri rannikkoa vasten yksitoikkoisella kohinalla, joka lisäsi

levottomuuttamme. Mattiaa värisytti niinkuin minuakin.

Vihdoin kuulimme askeleita tieltä, jota Bob oli mennyt. Bob sieltä

varmaan palasi. Minun kohtaloni oli päätetty. Bob ei ollutkaan

yksinään.

"Tässä on veljeni", sanoi Bob. "Hän ottaa teidät mukaansa laivaansa

ja opastaa teidät sinne, ja nyt me eroamme, sillä tarpeetonta on

kenenkään tietää, että minä olen ollut täällä."

Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän keskeytti: "Ei puhuta siitä,

sillä pitäähän toisiaan auttaa, kukin vuorostaan. Me kyllä vielä

tapaamme toisemme, ja olen hyvilläni, kun olen saanut auttaa Mattiaa."

Me seurasimme Bobin veljeä ja tulimme pian kaupungin kaduille, joilla

vallitsi hiljaisuus, ja sitten vähän matkaa kuljettuamme olimme

rantasillalla, jossa merituuli puhalsi kasvoihimme.

Bobin veli, sanaa lausumatta, osotti meille muuatta alusta, joka oli

taklattu kutteriksi. Me ymmärsimme, että se oli hänen, ja muutamien

minuuttien kuluttua olimme siinä. Hän vei meidät pieneen kajuuttaan.

"Minä lähden kahden tunnin kuluttua", sanoi hän. "Olkaa te täällä sen

aikaa ja hiljaa."

Kun hän oli lukinnut kajuutan oven, niin Mattia hiljaa heittäysi

minun syliini ja suuteli minua. Häntä ei enää värisyttänyt.