"On."
"Hyvä, minä vangitsen teidät." Ja hän tarttui minua käsivarteen
puristaen lujasti.
Poliisikonstaapelin liikkeet ja ääni olivat saaneet Bobinkin
havahtumaan toimestaan, johon hän oli kiintynyt. Hän tuli luoksemme:
"Ja minkävuoksi vangitsette tämän pojan?"
"Oletteko hänen veljensä?"
"En ole hänen veljensä, mutta ystävänsä."
"Muuan mies ja poika ovat tunkeutuneet Pyhän Yrjön kirkkoon
akkunasta. Heillä oli mukanaan tämä koira vartijana, että se
huomauttaisi heitä, jos joku tulisi heitä häiritsemään. Ja heitä
tultiinkin häiritsemään, ja heille tuli niin kiire, ettei heillä
ollut aikaa ottaa koiraa mukaansa hypätessään akkunasta, ja niin
koira tavattiin kirkossa. Minä olin varma, että koiran avulla tapaan
varkaatkin, ja olen tavannut yhden. Missä isänne nyt on?"
Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, ainakin arvasin: isä ei ollut
minulta ottanut Capia vaunujen vartijaksi, vaan apulaiseksi kirkossa
tehtävään murtovarkauteen. Ja sitä varten isä oli lähtenyt ajamaan
illan suussa Suuren Tammen ravintolaan. Sinne vaunut eivät olleet
pysähtyneet; kun varkaus oli huomattu, oli pitänyt lähteä pakoon
kiireimmän kautta.
Mutta minunhan oli ajateltava itseäni eikä suinkaan syyllisiä.
Olkootpa syylliset keitä hyvänsä, minä voin puolustaa itseäni
heitä syyttämättä, todistaa syyttömyyteni. Eihän minun tarvinnut
kuin sanoa, miten olin aikani käyttänyt. Ja tällä aikaa, kun minä
tuumailin tätä, Mattia, joka oli kuullut melun vaunuihin, juoksi
luoksemme ontuen.
"Selittäkää hänelle, että minä en ole syyllinen", sanoin Bobille,
"sillä olen ollut teidän kanssanne kello yhteen yöllä, sitten Suuren
Tammen ravintolassa, jossa isäntä minut näki, ja sieltä palasin heti
tänne."
Bob tulkitsi sanani poliisikonstaapelille, mutta tämä ei näyttänyt
uskovan syyttömyyttäni, niinkuin olin toivonut, päinvastoin.
"Kirkkoon murtauduttiin neljänneksen yli yhden", sanoi hän. "Tämä
poika on täältä lähtenyt kello yksi tai vähää ennen, kuten otaksun;
hän on siis voinut olla kirkossa kello neljänneksen yli yhden."
"Mutta täältä kaupunkiin kulkiessa viipyy enemmän kuin
neljännestunnin."
"Mutta jos juoksee?" sanoi poliisikonstaapeli. "Ja sitäpaitsi, kuka
todistaa, että hän on täältä lähtenyt yhden aikana?"
"Minä sen vannon", sanoi Bob.
"Niin te!" sanoi poliisikonstaapeli. "Pitää ensin saada tietää mitä
arvoa teidän todistuksellanne on."
Bob suuttui: "Huomatkaa, että minä olen Englannin kansalainen", sanoi
hän äkäisesti.
Poliisikonstaapeli kohautti olkapäitään.
"Jos te solvaatte minua, niin minä kirjoitan Timesiin."
"Odotellessani sitä vien tämän pojan; hän saa selittää oikeudelle
syyttömyytensä."
Mattia heittäysi syliini. Minä luulin, että hän tahtoo hyvästellä,
mutta Mattia oli poika, joka aina ensin toimitti sen, mikä oli
asiallista, ja sitten vasta antautui tunteittensa valtaan.
"Rohkeutta", kuiskasi hän minulle, "me emme sinua jätä". Ja vasta
sitten hän minua suuteli. "Ota Capi", sanoin hänelle ranskankielellä.
Mutta poliisikonstaapeli ymmärsi ja sanoi: "Ei, ei, minä otan koiran,
sen avulla löydän toisetkin."
Toisen kerran nyt minut vangittiin, mutta nyt oli häpeä suurempi.
Nyt ei ollut kysymyksessä mikään tyhmä syytös minua vastaan niinkuin
silloin kun syytettiin lehmän varastamisesta. Jos pääsisinkin
vapaaksi syytöksestä, niin saisinhan nähdä tuomittavan ne, joiden
toveriksi minua luultiin.
Vankila, johon minut vietiin, ei ollut lainkaan sellainen naurettava
vankila, kuin oli se sipulikamari, jossa Mattian kanssa olimme
olleet, vaan oikea vankila, jossa oli rautaristikot akkunassa.
Huoneessa ei ollut muuta kuin istuinrahi ja vuode.
Minä lysähdin istumaan rahille ja istuin siinä pitkän ajan
masentuneena, miettien surullista tilaani. En kyennyt saamaan kahta
ajatusta kootuksi. Miten kauhea oli nyt tilani, miten pelottavalta
tulevaisuus tuntui!
Rohkeutta! oli Mattia sanonut, mutta miten hän voisi auttaa minua,
hän kun oli vielä lapsi, miten voisi itse Bobkaan, vaikka olikin jo
mies, jos hän tahtoisikin olla apuna Mattialle?
Mutta tärkein kysymys minulle oli, milloin minut viedään oikeuden
eteen. Oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni, vaikka Capi
olikin tavattu rikospaikalla?
Kun vanginvartija tuli vankihuoneeseeni tuomaan ruokaa ja juomaa,
niin kysyin häneltä, milloin minut viedään kuulusteltavaksi, ja hän
vastasikin suopeasti, että viimeistään huomenna.
Minulla ei ollut siis kuin odotettava huomista päivää kovin
surematta, jos se oli mahdollista. Mutta sepä ei mahdollista ollut.
Koko elämäni iän pysyvät mielessäni muistot tuosta kauheasta yöstä,
jonka silloin vietin. Voi miten olin ollut hullu, kun en ollut
osannut antaa arvoa Mattian aavistuksille ja hänen pelolleen!
Seuraavana päivänä vanginvartija tuli minua noutamaan käskien minun
seurata häntä. Minä astuin hänen vierellään, ja kuljettuamme useain
käytäväin läpi hän avasi oven ja käski astua sisään.
Minä astuin sisään ja olin oikeussalissa. Tunsin suonten lyövän
ohimoillani.
Muutamalla korokkeella huomasin Bobin ja hänen kaksi toveriaan,
Suuren Tammen isännän ja muita henkilöitä, joita en tuntenut.
Sitten toisella korokkeella, joka oli tätä vastapäätä, näin
poliisikonstaapelin, joka minut oli vanginnut, ja muita henkilöitä:
nämä korokkeet olivat todistajia varten. Katsojain joukossa näin
Mattian, ja kun meidän katseemme kohtasivat toisensa, niin tunsin
heti rohkeutta: minua puolustetaan, minun ei tarvitse itse itseäni
puolustaa. Minua eivät masentaneet enää kaikki ne seikat, joita oli
ilmaantunut minua vastaan.
Yleinen syyttäjä pyysi puheenvuoroa ja muutamin sanoin selitti asian:
Pyhän Yrjön kirkossa oli tehty varkaus, varkaat, yksi mies ja poika,
olivat nousseet kirkkoon tikapuita myöten särkien akkunan, heillä oli
mukanaan koira, jonka olivat ottaneet sitä varten, että se ilmaisisi,
jos tulisi joku vaara. Muuan ohikulkija, neljänneksen yli yhden, oli
hämmästynyt nähdessään kirkosta heikkoa valoa. Hän oli kuunnellut
ja kuullut kolinaa, oli mennyt herättämään kirkonpalvelijaa; oli
tultu sitten miehissä, silloin oli koira haukkunut ja varkaat olivat
paenneet akkunasta jättäen koiransa kirkkoon; koira nerokkaan ja
innokkaan poliisikonstaapelin Jerryn kuljettamana kilparadalle oli
tuntenut isäntänsä, joka oli tämä poika, joka nyt oli syytettyjen
penkillä; mitä toiseen varkaaseen tulee, niin ollaan hänen jäljillään.
Perusteltuaan sitten asiaa yleinen syyttäjä osotti minun olevan
syyllisen ja vaikeni.
Tuomari silloin katsomatta minuun, ja aivan kuin olisi puhellut
itsekseen, kysyi nimeni, ikäni ja toimeni.
Minä vastasin englanninkielellä, että nimeni oli Francis Driscoll
ja asuin vanhempaini luona Lontoossa Punaisen Jalopeuran talossa
Bethnal-Greenissä. Sitten pyysin saada selittää ranskankielellä,
kun olin kasvanut Ranskassa ja ainoastaan muutaman kuukauden ollut
Englannissa.
"Älkää luulko voivanne minua pettää, sillä minä osaan ranskankieltä",
sanoi tuomari.
Minä kerroin nyt siis ranskankielellä ja selitin miten oli aivan
mahdotonta, että minä olisin voinut olla kirkossa yhden aikana, kun
juuri silloin olin kilparadalla ja puoli kolme olin Suuren Tammen
ravintolassa.
"Missä olitte neljänneksen yli yhden?" kysyi tuomari.
"Tiellä Suuren Tammen ravintolaan."
"Miten selitätte sen, että koiranne oli kirkossa?" kysyi tuomari.
"Minä en voi sitä selittää, minä en sitä ymmärrä. Koira ei ollut
mukanani, minä sen olin aamulla sitonut muutamiin vaunuihin."
Minun ei käynyt sanominen enempää, sillä en tahtonut antaa aseita
isääni vastaan. Minä katsoin Mattiaa, hän teki minulle merkkejä, että
selittäisin vielä, mutta minä olin vaiti.
Sitten kuulusteltiin minun todistajiani, Bobia ja hänen tovereitaan,
ravintolan isäntää, jotka kaikki todistivat minun edukseni, miten
olin aikani käyttänyt. Mutta kuitenkin jäi hämäräksi, missä olin
ollut juuri sillä hetkellä, josta oli kysymys ja jolloin minä olin
lähtenyt kilparadalta, ja tämä kohta oli pääseikka.
Kun kysely oli loppunut, niin tuomari kysyi, oliko mitään lisättävää.
Minä vastasin, että olin syytön, ja jätin asian oikeuden
päätettäväksi.
Tuomari julisti, että minut on vietävä kreivikunnan vankilaan
odottamaan suuren juryn päätöstä siitä, olenko vai enkö manattava
rikosasiain-oikeuteen.
Rikosasiain-oikeuteen!
Minä luhistuin penkilleni. Siinä se oli; miksi en ollut totellut
Mattiaa!