Herra James Milligania ei näkynyt talossamme, tai ainakaan me emme
häntä nähneet, niin tarkoin kuin vartioimmekin. Joulujuhlain jälkeen
täytyi lähteä kaupungille päiväsaikaan, ja meidän toiveemme pieneni.
Eipä meillä ollut sitä kuin sunnuntaisin, ja sen vuoksi olimme kotona
tämän joutopäivän, joka olisi voinut olla virkistyspäivämme.
Sanomatta mikä oli mielessämme oli Mattia kysynyt ystävältään
Bobilta, eikö hän tietäisi jotakin neuvoa, miten saisimme tietää,
missä asui eräs rouva Milligan, jolla oli sairas poika, taikka vain
missä asui herra James Milligan. Mutta Bob oli vastannut, että
pitäisi tietää mikä rouva Milligan oli tai mikä yhteiskunnallinen
asema oli herra James Milliganilla, kun Milliganeja oli suuri joukko
Lontoossa ja vielä suurempi koko Englannissa.
Me emme olleet sitä ajatelleet. Meille ei ollut kuin yksi rouva
Milligan, joka oli Arthurin äiti, ja yksi herra James Milligan, joka
oli Arthurin setä.
Silloin taas Mattia alkoi minulle uudestaan vanhan virtensä, että
meidän pitäisi palata Ranskaan, ja meidän väittelemisemme oli taas
entisessä käynnissään heti.
"Sinä siis tahdot luopua hakemasta rouva Milligania?" kysyin.
"En suinkaan, mutta ei ole todistettu, että hän on enää Englannissa."
"Mutta eihän ole sanottu, että hän on Ranskassakaan."
"Minusta se on hyvin luultavaa; kun Arthur on ollut kipeä, niin
hänen äitinsä on vienyt hänet sellaiseen maahan, jossa ilmanala on
suotuisampi hänen tervehtymiselleen."
"Mutta onhan muitakin maita kuin Ranska, joissa on terveellinen ilma."
"Ranskassa Arthur on jo yhden kerran parantunut, ja Ranskaan
senvuoksi hänen äitinsä on vienyt hänet uudelleenkin, ja sen lisäksi
minä haluaisin, että sinä lähtisit täältä."
Minun asemani oli sellainen, etten uskaltanut Mattialta kysyä, minkä
vuoksi hän haluaisi, että minä täältä lähtisin; minua pelotti, että
hän vastaa juuri sitä, mitä en halunnut kuulla.
"Minua pelottaa", sanoi Mattia, "lähdetään pois. Saat nähdä, että
meille tapahtuu joku onnettomuus. Lähdetään pois."
Vaikka omaisteni mieliala minua kohtaan ei ollut muuttunut, niin
en sittenkään voinut seurata Mattian neuvoja enkä uskaltanut uskoa
hänen vakuutuksiaan, että minä en ollut "master Driscollin poika".
Minä kyllä epäilin, mutta en voinut varmasti uskoa, olinko vai enkö
Driscoll.
Aika kului hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin päivä meni,
toinen tuli, viikko kului viikon perästä ja lähestyi aika, jolloin
perheen piti lähteä Lontoosta kiertelemään Englantia.
Kahdet vaunut oli maalattu ja niihin oli sälytetty kaikenlaista
tavaraa minkä suinkin niihin mahtui. Nämä tavarat eivät tulleet
kauppiaista, vaan Punaisen Jalopeuran talon kellarista, josta
nostettiin mytty toisensa jälkeen.
Vihdoin vaunut olivat täynnä, hevoset ostetut: mistä ja miten? En
tiedä, mutta me näimme, niiden tulevan, ja kaikki oli valmiina lähtöä
varten.
Isäni huomattuaan, että me ansaitsimme hyvästi viulullamme ja
harpullamme, päätti, että me yhäkin pysyisimme soittajina seuraten
perhettä, ja hän ilmaisi tahtonsa lähtöpäivän edellisenä iltana.
"Palataan Ranskaan", sanoi Mattia, "käytetään hyväksemme ensimäistä
tilaisuutta, joka meille tarjoutuu pelastuaksemme."
"Minkävuoksi emme matkustelisi Englannissa?"
"Senvuoksi että meille tapahtuu joku onnettomuus."
"Me voimme tavata rouva Milliganin Englannissa."
"Parempi toivo meillä on tavata hänet Ranskassa."
"Koettakaamme kuitenkin onneamme Englannissa, sittenpähän näemme."
Ja me taas olemme maantiellä, mutta tällä kertaa ei olekaan omassa
vallassani mennä minne haluan ja oman mieleni mukaan. Mutta
helpotuksen tuntein jätän Lontoon.
Me astuimme vaunujen jäljessä, ja Bethnal-Greenin haisevien ja
epäterveellisten huurujen sijaan hengitimme nyt raikasta maaseudun
ilmaa.
Jo ensi päivänä minä sain nähdä miten tehtiin kauppaa tavaroilla,
joista oli niin vähän maksettu. Me olimme saapuneet suureen kylään,
ja vaunut oli asetettu vierekkäin suurelle torille, kuomun toinen
sivu oli laskettu alas ja muodostettu hyllyjä, ja kaikki tavarat
olivat uteliaiden nähtävinä. "Katsokaa hintoja, katsokaa hintoja!"
huusi isäni. "Ette mistään saa niin helpolla. Kun minä en maksa
tavaroistani koskaan mitään, niin voin myydä helpolla. Minä en niitä
myy, minä ne teille annan. Katsokaa hintoja! Katsokaa hintoja!"
Kuulin ihmisten, jotka olivat katselleet hintoja, mennessään
keskenään sanovan:
"Varastettua tavaraa."
"Niin hän itsekin sanoi."
Jos he olisivat katsahtaneet minuun, niin olisivat punastumisestani
huomanneet, että heidän arvelunsa oli oikea. He eivät huomanneet
punastustani, mutta Mattia sen huomasi, ja illalla hän siitä minulle
puhui, vaikka hän muuten tavallisesti ei ryhtynyt avonaisesti tähän
seikkaan.
"Voitko sinä aina yhä kärsiä tuollaista häpeää?" sanoi hän.
"Älä puhu siitä, jos et tahdo saattaa häpeääni vieläkin julmemmaksi."
"Sitä en suinkaan tahdo. Minä tahdoin vain, että palaamme Ranskaan.
Minä olen sinulle aina sanonut, että meille tapahtuu joku
onnettomuus. Minä sanon sen vieläkin ja sanon, ettei siihen ole
pitkäkään aika. Ymmärräthän, että on poliisimiehiä, jotka jonakin
päivänä tahtovat tietää miten master Driscoll voi myydä tavaroitaan
niin helpolla. Mitä silloin tapahtuu?"
"Mattia, minä pyydän..."
"Koska sinä et tahdo pitää silmiäsi auki, niin pitää minun katsoa
sinunkin edestäsi. Tapahtuu silloin, että meidät vangitaan, sinut
ja minutkin, jotka emme ole tehneet mitään. Miten todistamme, että
olemme syyttömät? Miten puolustamme itseämme? Eikö ole totta, että me
syömme leipää, joka on maksettu noista tavaroista saaduilla rahoilla?"
Tämä ajatus ei koskaan ollut juolahtanut mieleeni; minusta tuntui
aivan kuin olisin päähäni saanut vasaran iskun. "Mutta me itse
ansaitsemme leipämme", sanoin koettaen puolustaa itseäni, en Mattiaa,
vaan tätä ajatusta vastaan.
"Se on totta", vastasi Mattia, "mutta sekin on totta, että me olemme
yhtiössä näiden ihmisten kanssa, jotka eivät ansaitse leipäänsä.
Sitä vain katsotaan, eikä muuta katsotakaan kuin sitä. Meidät
tuomitaan niinkuin tuomitaan heidätkin. Minusta tuntuu pahalta
joutua varkaudesta tuomituksi, mutta vielä, pahemmalta, että sinut
tuomitaan. Minähän en ole kuin kurja raukka, enkä koskaan olekaan
sen parempi, mutta kun sinä kerran löydät vanhempasi, oikeat
vanhempani, niin mikä suru heille, mikä häpeä sinulle, jos olet
tuomittu varkaaksi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voi etsiä
vanhempiasi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voikaan rouva
Milliganille ilmoittaa herra James Milliganin vehkeistä Arthuria
vastaan. Pelastakaamme itsemme, kun vielä on aika."
"No anna minun vielä miettiä muutamia päiviä, sitten nähdään."
"Mieti joutuin. Ihmissyöjä tuntee tuoreen lihan hajun, minä tunnen
vaaran hajun."
Enpä ennen ollut joutunut niin sekaannuksiini Mattian selityksistä
ja rukouksista kuin nyt. Minun oli päätettävä vihdoinkin, mitä
minä oikeastaan tahdon. Mutta tapahtumat tekivät sen, mitä minä en
uskaltanut tehdä.
Oli jo kulunut monta viikkoa siitä kuin Lontoosta lähdimme, ja
olimme saapuneet muutamaan kaupunkiin, jonka läheisyydessä piakkoin
pidettiin kilpa-ajoja. Englannissa kilpa-ajot ovat kansallinen juhla,
ja niihin saapuu kaikenlaisia näyttelijöitä ja kulkukauppiaita, jotka
pitävät markkinoita. Meilläkin oli ollut kiire näille markkinoille
saadaksemme paikkamme siellä, me soittajina ja Driscollin perhe
kauppiaina. Mutta isäni ei asettunutkaan kilpa-ajopaikalle, vaan itse
kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa parempia kauppoja tehdyksi.
Kun Mattialla ja minulla ei ollut mitään tehtävää sillä aikaa kuin
vanhempani järjestelivät kauppaansa, niin menimme kilpa-ajoradalle,
joka oli vähän matkan päässä kaupungista muutamalla kankaalla. Sinne
oli pystytetty lukemattomia telttoja, ja jo kaukaa huomasi nousevan
savupatsaita, jotka osottivat kilparadan paikan. Me jouduimme
pian kuoppaiselle tielle, joka kulki avaran kankaan poikki. Tämä
kangas oli tavallisesti autio ja paljas, mutta nyt se oli täynnä
lautavajoja, joihin oli sijoitettu kapakoita ja ravintoloita, siellä
oli kopperoita, telttoja, vaunuja, joiden ympärillä vilisi ihmisiä.
Kun me kuljimme muutaman nuotion ohi, jossa oli pata tulella,
niin tunsimme ystävämme Bobin. Hän näytti olevan hyvin ihastunut
tavatessaan meidät. Hän oli tullut kilpa-ajoihin parin toverinsa
kanssa antaakseen näytäntöjä, mutta soittajat, jotka he olivat
palkanneet, olivat syöneet sanansa, niin että seuraavasta päivästä,
jolloin he olivat toivoneet paljon yleisöä itselleen, heillä nyt oli
vähät toiveet. Me voisimme, jos tahtoisimme, tehdä heille suuren
palveluksen, ruveta heille soittajiksi, ja tulot jaettaisiin meidän
viiden kesken, ja Capikin saisi osansa.
Mattian silmäyksestä huomasin, että hän olisi hyvin mielissään, jos
minä hyväksyisin Bobin ehdotuksen, ja kun meillä oli vapaus tehdä
miten parhaiksi näimme, kunhan vain saimme runsaasti rahaa, niin
suostuinkin. Päätettiin siis, että seuraavana päivänä me tulemme
Bobin ja hänen kahden toverinsa käytettäviksi.
Mutta kun minä palasin kaupunkiin ja ilmoitin isälleni tuumamme, niin
tulikin este.
"Minä tarvitsen Capin huomenna", sanoi hän, "te ette voi ottaa sitä
mukaanne."
Minä kävin hyvin levottomaksi tästä. Tahdottiinko Capia käyttää
johonkin pahaan työhön. Isäni kuitenkin selitti asian ja sai mieleni
rauhoittumaan: "Capilla on tarkka korva, se ymmärtää kaikki ja on
hyvä vartija, siitä on meille hyötyä vaunujen vahtimisessa, sillä
muuten voitaisiin meiltä tässä ihmispaljoudessa varastaa. Te menette
siis ilman Capia soittamaan Bobille, ja jos näyttelemisenne kestää
myöhäiseen, niinkuin on luultavaa, niin tapaatte meidät Suuren
Tammen ravintolassa, jossa olemme yötä, sillä aikomukseni on lähteä
täältä illan tullen." Kun hän kerran oli jotakin sanonut, oli niin
tehtäväkin.
Seuraavana päivänä aamulla, kun olin Capille antanut ruokaa ja
juomaa, niin että voin olla varma, ettei siltä mitään puutu, itse
kiinnitin sen köyteen vaunuihin, joita sen oli vartioitava, ja Mattia
ja minä lähdimme kilparadalle. Heti kun olimme sinne päässeet,
rupesimme soittamaan, ja sitä kesti iltaan asti. Minulla olivat
sormet niin hellinä, että oli aivan kuin tuhansilla neuloilla olisi
niitä pistelty, ja Mattia oli puhaltanut torvea niin, että tuskin
enää jaksoi hengittää, mutta sittenkin piti soittaa vielä. Bob ja
hänen toverinsa eivät väsyneet tehtävissään, eikä meidänkään siis
sopinut väsyä. Kun ilta tuli, luulin, että pääsemme levähtämään,
mutta mentiinkin muutamaan kapakkaan ja siellä alkoi uusi soitanta,
jota kesti puoliyöhön. Jos sainkin vielä jotakin ääntä harpustani,
niin en tiennyt suuntiakaan mitä soitin enkä myöskään mitä Mattia
soitti, eikä hän tiennyt enemmän kuin minäkään. Kymmenet kerrat Bob
oli ilmoittanut, että näyteltiin viime kertaa, ja kymmenet kerrat
alettiin taas uudelleen.
Jos me olimme väsyneitä, niin olivat toverimmekin, niin etteivät
kyenneet enää tekemään kaikkia voimannäytteitään. Kerran sitten
muuan salko, jota he käyttivät voimistelutempuissaan, putosi Mattian
jalalle. Se teki niin kipeää, että Mattia huusi kuin olisi jalka
katkennut. Onneksi ei hänen jalkansa ollut pahasti loukkautunut,
hän oli saanut siihen ruhjevamman ja pienen haavan ihoon. Hän ei
kuitenkaan kyennyt kävelemään. Hänen piti jäädä yöksi Bobin vaunuihin
ja minun yksin lähteä Suuren Tammen ravintolaan, sillä piti saada
tietää, mihin Driscollin perhe menee huomiseksi.
"Älä mene", sanoi Mattia minulle, "mennään huomenna yhdessä."
"Mutta jos emme huomenna tapaakaan ketään siellä?"
"Sen parempi, olemme silloin vapaat."
"Jos minä jätän Driscollin perheen, niin en jätä sitä tällä tavoin.
Sitäpaitsi luuletko, että he eivät saisi meitä hyvin äkkiä kiinni.
Mihin sinä voisit tuolla jalallasi lähteä?"
"No lähdemme huomenna, jos niin tahdot, huomenna! Mutta älä mene sinä
tänä iltana, minua pelottaa."
"Mikä?"
"En osaa sanoa, mutta pelottaa minua sinun puolestasi."
"Anna minun mennä, minä lupaan, että tulen huomenna takaisin."
"Mutta jos sinua ei päästetä?"
"Minkävuoksi minua ei päästettäisi, minä jätän sinulle harppuni,
pitäähän minun päästä sitä hakemaan."
Ja huolimatta Mattian pelosta lähdin taipaleelle. Minä astuin
kiireesti, niin väsynyt kuin olinkin, ja saavuin lopuksi Suuren
Tammen ravintolaan. Mutta vaikka miten olisin hakenut vaunujamme,
en niitä löytänyt. Kiertäessäni taloa huomasin valon muutamasta
ylisikkunasta ja ajatellen, ettei kai koko talonväki ollut
nukkumassa, koputin ovelle. Ravintolan isäntä, jonka olin nähnyt,
avasi minulle ja suuntasi kaiken valon lyhdystään vasten silmiäni.
Huomasin, että hän tunsi minut, mutta hän ei laskenut minua sisään,
pani vain lyhdyn selkänsä taakse, katseli ympärilleen ja kuunteli
jonkun aikaa.
"Kuormanne ovat menneet. Isänne sanoi, että tapaatte hänet Lewesissa,
kun lähdette heti ja kuljette koko yön. Onnea matkalle." Ja hän sulki
oven nenäni edessä sanomatta sen enempää.
Enhän voinut lähteä matkalle suoraa päätä tapaamatta Mattiaa. Minun
piti siis palata kilparadalle, niin väsynyt kuin olinkin.
Lähdin astumaan, ja puolentoista tunnin perästä sen jälkeen makasin
hyvällä olkivuoteella Mattian vieressä Bobin vaunuissa; muutamin
sanoin kerroin hänelle miten minulle oli käynyt, ja sitten vaivuin
makeaan uneen. Muutamia tunteja nukuttuani voimani virkistyivät,
ja aamulla heräsin valmiina lähtemään Lewesiin, jos Mattia, joka
vielä nukkui, kykenisi minua seuraamaan. Laskeuduttuani vaunuista
menin ystävämme Bobin luo, joka oli noussut ennen minua ja oli
tekemässä tulta. Minä katselin häntä, kun hän makasi ryömysillään
ja puhalteli tulta kaikin voimin padan alle. Ja siinä istuessani
näin poliisimiehen taluttavan muuatta koiraa, jonka olin tuntevinani
Capiksi.
Tyhmistyneenä jäin sitä katsomaan tuumaillen, mitä tämä merkitsi.
Mutta Capi, joka oli tuntenut minut, oli riuhtaissut itsensä irti ja
oli muutamilla hyppäyksillä minun luonani ja sylissäni.