Me emme enää puhuneet muusta kuin Arthurista, rouva Milliganista ja
herra Milliganista.
Missähän Arthur oli? Mistähän voisimme heitä hakea ja löytää?
Herra J. Milliganin käynti meillä oli herättänyt meissä ajatuksen ja
saanut meidät tekemään suunnitelman, jonka onnistuminen näytti meistä
varmalta: kun herra J. Milligan oli kerran käynyt Punaisen Jalopeuran
talossa, niin olihan melkein varmaa, että hän käy siellä toisenkin
ja kolmannenkin kerran. Hänellä kai oli asioita isäni-kanssa. Kun
hän sitten lähtee meiltä, niin Mattia, jota herra Milligan ei tunne,
kulkee hänen jäljessään, ja niin saadaan tietää hänen asuntonsa.
Sitten käydään palvelijan puheille, ja ehkä tämä opastaa meidät
Arthurin luo. Minkä vuoksi ei? Tämä ei tuntunut mahdottomalta meistä.
Tästä tuumasta oli se etu, että se velvoitti minut tapaamaan
Arthuria, ja niin pääsin pulastani, jossa Mattia minua piti. Siitä
saakka kuin Capi oli tehnyt tuon varkautensa ja vielä enemmän siitä
lähtien, kuin olimme saaneet kirjeen Barberinin emännältä, Mattia ei
herennyt kertaamasta kaikissa mahdollisissa äänilajeissa: "Palataan
Ranskaan." Se oli joka päivä hänen loppuvirtensä. Ja siihen minä
vastasin aina samalla säkeellä: "Minä en voi jättää omaisiani." Mutta
me olimme tässä kohden eri mieltä velvollisuudestani vanhempiani
kohtaan, ja siitä oli lakkaamatta väittelyä, josta ei ollut mitään
ratkaisevaa tulosta, sillä kumpikin pysyi mielipiteessään: "Täytyy
matkustaa." -- "Täytyy jäädä."
Mutta kun nyt lisäsin, että minun pitää tavata Arthuria, niin
Mattialla ei ollutkaan enää puhumista mitään. Hän ei voinut olla
Arthuria vastaan. Pitihän rouva Milliganin saada tietää lankonsa
hankkeet. Meidän olisi ollut vaikea tavata herra J. Milligania, jos
meidän olisi pitänyt olla kaiket päivät aamusta iltaan kaupungilla
niinkuin olimme olleet siitä saakka kuin Lontooseen tulimme. Mutta
nyt lähestyi aika, jolloin ei menty kadulle soittamaan päivin, vaan
öisin, sillä joulukonsertit ovat keskiyön aikana. Me olimme siis
päivät kotona ja voimme vuorotellen pitää vahtia.
"Jospa tietäisit, miten hartaasti haluan tavata rouva Milligania!"
sanoi Mattia minulle eräänä päivänä. "Minkä vuoksi?"
Hän oli vaiti kauan aikaa ja sanoi sitten: "Kun hän on ollut niin
hyvä sinulle." Mutta sitten hän jatkoi: "Ja myöskin senvuoksi, että
hän ehkä voisi auttaa sinua löytämään vanhempasi."
"Mattia!"
"Sinä et anna minun sanoa, mutta minä vakuutan sinulle, että minun
on mahdoton minuutin aikaakaan uskoa, että sinä olet Driscollin
perheestä: katsele tämän perheen kaikkia jäseniä ja katsele
itseäsi. Sinä olet aivan eri perheestä, ja minusta tuntuu aivan
luonnolliselta, että sinä olet gentlemanni, ja gentlemanni sinusta
tulee, kunhan tapaamme rouva Milliganin."
"Miten niin?" -- "Minulla on oma ajatukseni." -- "Sanohan se." -- "En
toki!" -- "Minkävuoksi?" -- "Senvuoksi että se voi olla tyhmää..."
-- "No annahan kuulua." -- "Se olisi liian tyhmää, jos se ei olisi
totta. Ei saa kuvailla iloa, joka ei toteudu. Tämä kaunis viheriä
Bethnal on meille opettanut jotakin: olemmeko nähneet täällä kauniita
viheriöitä ketoja, jotka eivät todellisuudessa olisi olleet kurjia
rämeitä?"
Minä en enää tinkinyt häneltä, sillä minullakin oli oma ajatukseni.
Se oli tosin hyvin epämääräinen, hyvin väikkyvä, hyvin ujo, varmaan
paljon tyhmempi kuin Mattian ajatus. Mutta juuri senvuoksi en
uskaltanut vaatia, että toverini sanoisi minulle ajatuksensa: mitä
olisin vastannut, jos se olisi ollut sama kuin mikä häilyi kuin
utuinen uni minun mielessäni? Silloin en olisi uskaltanut sitä
muodostella, minulla ei olisi ollut rohkeutta siitä keskustella
hänen kanssaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa, ja me odotimme.
Odotellessamme me kuljimme retkillämme Lontoossa, sillä me emme
olleet sellaisia etuoikeutettuja soittajia, joilla on hallussaan
korttelinsa, missä heillä on oma yleisönsä: me olimme vielä liian
lapsia, liian äkkinäisiä valtaamaan isännyyttä. Monta monituista
kertaa, kun olimme soittaneet parhaimmat kappaleemme ja toivoimme
hyvää saalista, meidän oli juuri sillä hetkellä lähdettävä pakoon
kiireimmän kautta joitakin kauheita avojalkaisia, poimuhameisia ja
töyhtöhattuisia skotlantilaisia, jotka jo yksistään säkkipillinsä
äänellä saivat meidät käpälämäkeen. Mattia kyllä olisi torvellaan
saanut heidän pillinsä äänen peitetyksi, mutta meillä ei ollut voimaa
itse pillittäjiä vastaan. Niinikään meillä ei ollut voimaa soittavien
neekerien joukkoja vastaan, jotka juoksentelevat katuja ja joita
englantilaiset sanovat neekerisoittajiksi. Nämä tekoneekerit, jotka
komeilevat törkeän uljaina hännystakissa ja korkeassa kauluksessa,
johon heidän päänsä on kääritty kuin kukkakimppu paperiin, olivat
meille vielä suurempi kauhu kuin skotlantilaiset. Heti kun näimme
heidän tulevan tai kun kuulimme heidän banjonsa, me kunnioittavasti
vaikenimme ja katosimme kauas toiseen kortteliin, jossa emme
toivoneet tapaavamme toista joukkoa, taikka katsellen heitä odotimme,
kunnes he lopettivat kissannaukujaisensa.
Eräänä päivänä, kun näin olimme heidän katselijoinaan, näin heistä
kaikkein nurjimman vinkeilevän Mattialle. Aluksi luulin, että hän
pilkkasi meitä ja huvitti sillä yleisöä, mutta sitten Mattia suureksi
hämmästyksekseni vastasi hänelle ystävällisesti.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyin.
"Se on Bob."
"Mikä kumman Bob?"
"Ystäväni Bob Gassotin sirkuksesta, toinen niistä klowneista,
joista olen sinulle puhunut, ja juuri se, jolle olen suurimmassa
kiitollisuudenvelassa englanninkielen taidostani."
"Sinä et häntä tuntenut ensin?"
"No hitto, kun hän sirkuksessa pani tukkaansa valkojauhoa ja täällä
kiiltovoidetta!"
Kun heidän esityksensä oli loppunut, niin Bob tuli meidän luo, ja
siitä tavasta, jolla hän lähestyi Mattiaa, minä näin miten toverini
oli kaikkien rakastama: suurempi ilo ei olisi ilmennyt veljen
silmissä eikä puheessa kuin tämän entisen klownin, "joka huonojen
aikain takia", sanoi hän meille, "oli pakotettu rupeamaan kiertäväksi
soittajaksi". Mutta meidän piti pian erota, hänen seurata joukkoaan
ja meidän lähteä kortteliin. Ja nämä kaksi ystävää lausuivat
toisilleen olevan ensi sunnuntaina hauska kertoa, mitä kumpikin oli
tehnyt sen jälkeen kuin he olivat eronneet toisistaan.
Ystävyytensä vuoksi Mattiaa kohtaan Bob tahtoi minullekin osottaa
myötätuntoisuuttaan, ja pian me saimme hänestä ystävän, joka
kokemuksillaan ja neuvoillaan teki elämämme Lontoossa paljon
helpommaksi kuin se tähän asti oli ollut. Hän rupesi hyvin suosimaan
Capiakin, ja usein hän meille sanoi, että jos hänellä olisi sellainen
koira, niin hän pian ansaitsisi omaisuuden. Ja monet kerrat hän
ehdotti, että rupeaisimme yhtiöön kaikki kolme tai oikeammin kaikki
neljä, hän, Mattia, Capi ja minä. Mutta minä, joka en halunnut jättää
omaisiani lähteäkseni Ranskaan nähdäkseni Liseä ja entisiä ystäviäni,
vielä vähemmin halusin seurata Bobia läpi Englannin.
Niin olimme nyt lähellä joulua. Ja nyt me, sen sijaan että olimme
tähän saakka lähteneet kaupungille aamuisin, lähdimme illoin yhdeksän
seuduissa ja menimme valitsemiimme kaupunginosiin.
Täytyi olla jotensakin hiljaista, ennenkuin soittomme tunkeutui
suljettujen ovien läpi herättämään lapsia vuoteistaan ja ilmoittamaan
joulun, tämän kaikille englantilaisille rakkaan juhlan tuloa.
Me soitamme vienoimmat kappaleemme, joilla on surullinen tai
uskonnollinen luonne, Mattian viulu itkee, minun harppuni huokaa,
ja kun me herkeämme hetkeksi levätäksemme, niin tuulenhengen mukana
kantautuu kuuluviimme muutamia katkonaisia säveliä toisten soittajien
luota. Konserttimme loppuu: "Hyvät herrat ja naiset, hyvää yötä ja
iloista joulua!"
Ja me menemme edemmäksi ja alotamme konsertin uudelleen.
Mahtanee olla suloista kuulla soittoa yöllä vuoteelleen, kun on
käärittynä hyviin peitteisiin. Mutta meillä, jotka olemme kadulla,
ei ole peitteitä eikä untuvapatjoja: täytyy kuitenkin soittaa,
vaikka sormet ovat puoleksi paleltuneet. Milloin usva käärii meidän
kosteudellaan, milloin selkeän taivaan alla pohjoistuuli jäätää luita
myöten. Tämä joulu oli kylmä, mutta kuitenkin me joka yö kolmen
viikon aikana olimme ulkona.