Kun Mattia minulle ilmoitti epäilyksiään, niin minun velvollisuuteni
oli käskeä hänen olla vaiti. Ja sitä koetinkin, mutta Mattia oli
itsepäinen. Ja niin piti minun kuunnella hänen kysymyksiään:
Minkävuoksi Allenilla, Nedillä, Anniella ja Katella oli valkoinen
tukka, jotavastoin minulla oli musta?
Minkävuoksi kaikki muut, paitsi Kate, joka ei vielä mitään
ymmärtänyt, osottivat minulle ynseyttä, aivan kuin minä olisin ollut
mikäkin kulkukoira?
Miten ihmiset, jotka eivät olleet rikkaita, olivat pukeneet lapsensa
niin komeasti?
Kaikkiin näihin hänen kysymyksiinsä minulla ei ollut kuin yksi
vastaus, joka oli sekin kysymys:
Minkävuoksi Driscoll olisi minua hakenut, jos en ollut hänen
lapsensa? Minkävuoksi hän olisi antanut rahaa Barberinille ja
herroille Greth ja Galley?
Mattian oli pakko vastata, että sitä hän ei tiedä. Mutta sittenkään
hän ei mielestään ollut voitettu.
"Jos en osaakaan vastata kysymykseesi, niin se ei suinkaan todista,
että minä olen väärässä kaikkiin niihin kysymyksiin nähden, joita
sinulle asetan ja joihin sinä et vastaa. Joku toinen minun sijassani
voisi varsin hyvin selittää, minkävuoksi master Driscoll on sinua
haettanut ja missä tarkoituksessa hän on jakanut rahaa. Minä en osaa
sitä sanoa, kun minulla ei järki juokse oikein vikkelästi ja kun minä
en mitään tiedä."
"Älä puhu, sinä päinvastoin olet hyvin älykäs."
"Jospa olisin, niin heti selittäisin sinulle sen, jota nyt en voi
selittää, mutta jonka sydämessäni tunnen: sinä et ole Driscollin
lapsia, sinä et ole, sinä et voi olla. Se saadaan myöhemmin tietää,
mutta sinä itsepäisyydelläsi viivytät sitä. Minä ymmärrän, että se,
jota sinä sanot kunnioitukseksi vanhempiasi kohtaan, estää sinua,
mutta se ei saa sinua lamauttaa."
"Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?"
"Palata Ranskaan."
"Se on mahdotonta."
"Kun velvollisuutesi on olla vanhempaisi luona. Mutta jos nämä eivät
ole sinun vanhempiasi, niin mikä estää lähtemästä?"
Näistä keskusteluista ei ollut muuta seurausta, kuin että minä
tunsin itseni aina entistä surullisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta
kuitenkin epäilin. Oliko tämä minun isäni? Oliko tämä vaimo minun
äitini, olivatko nuo pojat veljiäni ja tytöt sisariani? Kuka olisi
osannut sanoa, kun minä itkin suruissani silloin kun minulla ei ollut
kotia, että itkisin vielä suuremmassa epätoivossa kotiin päästyäni?
Mistä saisin valoa, mistä selitystä? Mitenkähän saisin tietää
totuuden?
Minä tein näitä kysymyksiä itselleni masentuneena, kun en kyennyt
niihin vastaamaan, ja minä sanoin itselleni, että hyödyttömästi minä
puskin päätäni pimeässä yössä vasten muuria, jossa ei ollut aukkoa
missään.
Ja sydän surua täynnä minun piti laulaa, soittaa ja nauraa ja
ilveillä.
Sunnuntait olivat parhaita päiviäni, sillä Lontoossa ei sunnuntaisin
soiteta kaduilla, ja minä siis silloin sain heittäytyä kokonaan
suruni valtaan kävelyretkilläni Mattian ja Capin kanssa. Olinpa aivan
toisenlainen poika nyt kuin muutamia kuukausia sitten.
Eräänä sunnuntaina, kun olin lähdössä kävelemään, isä pidätti minut
sanoen, että hän tarvitsi minua kotona koko päivän, ja hän lähetti
Mattian kävelemään yksinään. Äiti oli mennyt kylään Annien ja Katen
kanssa, veljeni olivat juoksemassa katuja, kotona siis ei ollut
kuin isä ja minä. Olimme tuntikauden olleet kahden, kun koputettiin
ovelle. Isä meni avaamaan ja palasi muutaman herran seuraamana, joka
ei ollut hänen tavallisten ystäväinsä näköisiä; tämä oli sellainen,
joita englanninkielellä sanotaan _gentleman_, se on: oikea herra,
komeasti puettu, ylpeän mutta väsyneen näköinen. Hän näytti olevan
noin viidenkymmenen vuoden ikäinen. Eniten huomiotani veti puoleensa
hänen naurunsa, jolloin hänen suunsa leveni niin, että hampaat
tulivat näkyviin, jotka olivat terävät kuin nuorella koiralla. En
osannut päättää, oliko se oikeaa naurua vai oliko hänellä vain halu
purra.
Puhellessaan isäni kanssa englanninkieltä hän yhtämittaa katseli
minua. Jonkun ajan perästä hän rupesi puhumaan ranskaa, hyvin
sujuvasti ja melkein murteettomasti. "Se on tämä nuori poika, josta
te olette minulle puhunut?" sanoi herra osottaen minua sormellaan.
"Hän näyttää hyvin terveeltä."
"Vastaa toki", sanoi minulle isäni. "Oletteko koskaan ollut sairaana?"
"Olen ollut kerran keuhkokuumeessa."
"Oi oi, ja miten sen saitte?"
"Kerran nukuin yön lumikinoksessa pakkasessa. Isäntäni, joka oli
kanssani, kuoli kylmään, ja minä sain keuhkokuumeen."
"Onko siitä kauankin?"
"Kolme vuotta."
"Ja sen jälkeen ette ole sairastanut tätä tautia?"
"En."
"Ettekö tunne väsymystä, uupumista, eikö hiostuta öisin?"
"Ei koskaan. Pitkiä matkoja kulkiessani olen tuntenut väsymystä,
mutta en sairautta."
Hän tuli luokseni, koetteli käsivarsiani, sitten pani käden
sydämelleni, painoi sitten korvansa selkääni vasten ja vihdoin rintaa
vasten, käski minun hengittää kovasti ja sitten rykiä. Tämän tehtyään
hän katsoi minua silmiin tarkkaavasti ja kauan aikaa, ja silloin
juuri minussa syntyi ajatus, että hän kai mielellään purisi, niin
polttava oli hänen hymynsä. Sanomatta minulle sen enempää hän taas
rupesi isäni kanssa keskustelemaan englanninkielellä, ja sitten vähän
ajan kuluttua lähtivät molemmat vajan kautta.
Yksin jäätyäni tuumailin, että mitähän tämä merkitsi, ja mitä
merkitsivät tuon herra kysymykset, joita hän teki minulle? Tahtoiko
hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloin minun pitäisi erota
Mattiasta ja Capista! Minä en tahdo kenenkään palvelijaksi ruveta, en
tämän gentlemannin, joka minusta oli vastenmielinen, enkä kenenkään
muunkaan, vaikka olisi mieleinenkin.
Jonkun ajan kuluttua isäni palasi. Hän sanoi, että hänen oli mentävä
kaupungille, joten hän siis ei tarvinnutkaan minua niinkuin oli
luullut, niin että minä sain mennä kävelemään, jos halusin.
Minulla ei ollut halua siihen ollenkaan, mutta mitäpä tehdä täällä
kotonakaan, joka oli niin ikävä? Parempihan oli mennä kävelemäänkin
kuin olla täällä ikävissäni.
Kun satoi, niin menin vaunuihimme ottaakseni sieltä
lammasnahkatakkini, mutta kovinpa hämmästyin nähdessäni Mattian
siellä. Minä yritin hänelle puhua, mutta hän pani käden suulleen
merkiksi, ja sitten hän kuiskasi:
"Avaa ovi, minä tulen sinun jäljessäsi. He eivät saa tietää, että
minä olin täällä vaunuissa."
Vasta kun olimme päässeet kadulle, Mattia rupesi puhumaan:
"Tiedätkö kuka oli tuo herra, joka oli isäsi kanssa äsken? Se oli hra
James Milligan, ystäväsi Arthurin setä."
Kun minä jäin seisomaan keskelle katua, niin hän tarttui käsivarteeni
ja kulkiessamme jatkoi puhettaan:
"Kun minusta oli ikävä kävellä yksinäni näillä surullisilla kaduilla
tällaisena surullisena sunnuntaina, niin palasin takaisin ja
menin vaunuihin ja nousin vuoteelleni nukkuakseni. Mutta en vielä
nukkunut, kun isäsi herran seuraamana tuli vajaan, ja kuulin heidän
keskustelevan: 'Vankka kuin kallio', sanoi herra. 'Kymmenet muut
olisivat kuolleet keuhkokuumeeseen'. -- Silloin minä luullen, että
oli kysymys sinusta, aloin oikein kuunnella, mutta keskustelun
aihe muuttuikin heti. 'Miten veljenne poika jaksaa?' kysyi isäsi.
-- 'Paremmin. Hän on vielä kerran päässyt henkiin. Kolme kuukautta
sitten kaikki lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan, mutta hänen
äitinsä vielä sai hänet pelastetuksi hoidollaan. On se kelpo äiti
se rouva Milligan.' -- Sinä arvaat, että minä tämän nimen kuultuani
terotin korvani. -- 'No, jos veljenne poika on parempi', sanoi sinun
isäsi, 'niin kaikki toimenne ovat menneet turhaan?'-- 'Tällä hetkellä
kyllä. Mutta minä en voi uskoa, että Arthur elää kauan: se olisi
ihme, ja tähän maailman aikaan ihmeet ovat harvinaisia. Ja hänen
kuolinpäivänänsä minun pitää olla suojattu joka perilliseltä, niin
että minä olen ainoa perillinen, minä James Milligan.' -- 'Olkaa
huoleti siitä, minä takaan sen.' -- 'Minä luotan teihin', sanoi
herra. Ja hän lisäsi muutamia sanoja, joita minä en oikein ymmärtänyt
ja jotka tulkitsen suunnille, kun niissä ei tuntunut olevan mitään
järkeä: Silloin näemme, mitä meidän pitää hänelle tehdä. -- Ja he
poistuivat."
Kuultuani tämän kertomuksen ajattelin heti ensimäiseksi, että palaan
kotia ja kysyn isältä hra Milliganin asuntoa saadakseni tietoa rouva
Milliganista ja Arthurista. Mutta samassa huomasin, että se olisi
ollut hulluutta: eihän ollut menemistä tiedustelemaan sellaiselta
mieheltä hänen veljensä pojasta, joka toivoi tämän kuolemaa. Ja
toisekseen, olihan varomatonta ilmoittaa hra Milliganille, että oli
kuultu mitä hän oli puhunut.
Arthur vielä eli ja oli terveempi. Tässä uutisessa oli jo tarpeeksi
iloa minulle täksi kertaa.