Tämän kirjeen loppuosa vihloi sydäntäni. Äiti raukka, miten hyvä
hän oli minulle: kun hän minua rakasti, niin hän kuvaili, että koko
maailman piti minua rakastaa samalla tavoin kuin hän.
"Hän on kelpo ihminen", sanoi Mattia, "hän on muistanut minuakin.
Mutta jos hän olisi minut unhottanutkin, niin se ei estäisi minua
kiittämästä häntä kirjeestä. Kun nyt on noin täydellinen luettelo
vaatteistasi, niin master Driscoll ei saa erehtyä luetellessaan
vaatekappaleita, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin."
"Hän ei ehkä enää muista."
"Ei sitä niin unhota vaatteita, joihin lapsi oli puettu silloin kun
se varastettiin, sillä näiden vaatteiden avullahan sitä tietysti
haettiin."
"Älä otaksu mitään, ennenkuin on saatu isäni vastaus."
"Enhän minä otaksu, sinähän se otaksut, että hän on voinut unhottaa."
"No se nähdään."
Ei ollut mikään helppo asia ruveta tiedustelemaan isältäni, miten
olin puettu silloin kun minut varastettiin. Jos olisi sitä kysynyt
häneltä aivan suoraan, luonnollisesti, niin ettei mitään piillyt
takana, niin se olisi olisi varsin helppoa, mutta nyt ei ollut niin;
juuri tuo takana piilevä ajatus teki minut epävarmaksi.
Sitten eräänä päivänä, kun kylmä sade oli meidät ajanut tavallista
varemmin kotia, rohkaisin mieleni ja ryhdyin keskustelemaan asiasta,
joka minua piti tuskan vallassa.
Heti ensimäisen sanan kuultuaan isä katsoi minua silmiin, aivan
kuin olisi tahtonut tunkea sydämeni syvyyteen, niinkuin hänellä oli
tapana aina, kun sanani jotenkin olivat loukanneet häntä, mutta minä
katsoin häneen niin rohkeasti, että en olisi uskonutkaan voivani
näyttää näin viattomalta. Minä luulin, että hän suuttuu, ja vilkaisin
syrjäsilmällä Mattiaan, joka meitä kuunteli, vaikka ei ollut siitä
tietävinään, mutta isä rupesi nauramaan. Tosin tässä naurussa oli
jotakin tylyä ja julmaa, mutta naurua se oli sittenkin.
"Paras opas sinun löytämiseksesi oli tietysti selitys vaatteistasi,
jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin: pitsimyssy,
pitseillä reunustettu liinapaita, flanellivaippa, pellavasukat,
vaatekengät, päähineellä varustettu päällysvaate valkoisesta
kasimirkankaasta. Minä olin paljon toivonut merkistä, joka oli
alusvaatteissasi, F.D. se on: Francis Driscoll, joka on nimesi, mutta
se, joka sinut varasti, oli leikannut tämän merkin, jotta sinua ei
koskaan löydettäisi. Minulla on näytettävänä kastetodistuksesikin,
jonka olin ottanut ja joka minulle on tuotu takaisin. Se lienee vielä
minulla tallessa."
Hän lähti penkomaan muuatta laatikkoa ja toi sieltä suuren paperin,
jossa oli monet sinetit, ja antoi sen minulle.
Minä tein viimeisen ponnistuksen.
"Jos suvaitsette, niin Mattia kääntää tämän minulle ranskankielelle."
"Aivan mielelläni", sanoi hän.
Mitäpä enää oli kysyttävänä?
Mutta Mattia ei sittenkään näyttänyt tyytyvän, ja kun me illalla
menimme vaunuihimme, hän taas kumartui kuiskaamaan korvaani, niinkuin
aina kun hänellä oli jotakin salaista minulle uskottavana.
"Kaikki tämä on hyvä, mutta se ei selitä miten kiertelevän
kaupustelijan Patrick Driscollin ja Margaret Grangen kannatti laittaa
lapselleen pitsipäähineet, pitsipaidat, kirjaillut koruompeleiset
päällysvaatteet. Kiertelevät kaupustelijat eivät ole niin kovin
rikkaita."
"Mutta juuri senvuoksi, että he ovat kauppiaita, nämä vaatteet eivät
ole maksaneet heille paljoa."
Mattia pudisti päätään viheltäen ja kumartui taas korvaani puhumaan:
"Kuulehan, kun lausun sinulle muutaman ajatuksen, jota en saa
päästäni: sinä et ole master Driscollin poika, vaan master Driscollin
varastama poika."
Minä halusin vastata, mutta Mattia oli jo vuoteellaan.