Vasta iltapimeällä tulimme kotia; koko päivän kuljeksimme puistossa
puhellen, syötyämme päivälliseksi leivän, jonka ostimme.
Isäni oli tullut jo kotia, ja äiti pystyi pysymään seisaallaan. Ei
kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olimme olleet niin kauan
poissa. Vasta illallisen syötyämme isä sanoi, että hänellä oli meille
kummallekin puhuttavaa, ja käski meidät takkatulen ääreen, jonka
vuoksi isoisäni taas kähisi puolustaessaan sijaansa tulen ääressä.
"Miten te ansaitsitte elatuksenne Ranskassa?" kysyi isäni.
Minä kerroin.
"Teillä ei siis koskaan ollut pelkoa, että kuolette nälkään?"
"Ei koskaan! Me emme ainoastaan elättäneet henkeämme, vaan
ansaitsimme rahaa niin paljon, että ostimme lehmänkin", selitti
Mattia vakuuttavasti. Ja hän vuorostaan kertoi lehmän-ostostamme.
"Te siis olette hyvin taitavia?" sanoi isäni. "No entä Capi? Mitä
se osaa? Ette suinkaan ainoastaan huviksenne kuljettele koiraa
mukananne, täytyy kai senkin ansaita jotakin, ainakin oma ruokansa?"
Minä olin hyvin ylpeä Capin taidosta ja panin sen näyttämään
temppujaan, ja sen menestys oli suuri.
"Mutta tuollainen koirahan on kerrassaan koko omaisuus", sanoi isä.
Minä vastasin tähän kiittelemiseen ylistämällä Capia vakuuttaen, että
se vähässä ajassa oppii kaikki, mitä vain sille opetti, sellaistakin,
mitä koirat tavallisesti eivät osaa tehdä.
Isäni tulkitsi puheeni englanninkielellä, ja minusta tuntui, että hän
siihen lisäsi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, mutta jolle kaikki
muut nauroivat, äiti ja lapset, ja isoisäkin vilkutti silmiään sanoen
monet kerrat _fin dog_, joka merkitsee: hyvä koira.
"No näin ollen minulla on teille ehdotus tehtävänä. Mutta sitä ennen
on saatava tietää, jääkö Mattia Englantiin ja asumaan meille."
"Minä haluan jäädä Remin luo", vastasi Mattia, joka oli paljon
älykkäämpi kuin itse uskoikaan, "ja menen kaikkialle minne Remikin
menee."
Isäni, joka ei voinut arvata, mitä tässä vastauksessa oikeastaan
piili, oli siitä varsin tyytyväinen.
"No, niin ollen minä palaan ehdotukseeni. 'Me emme ole rikkaita
ja meidän kaikkien pitää tehdä työtä henkemme elatukseksi. Kesät
kierrämme Englannissa kaupittelemassa tavaroitani. Mutta talvisin
meillä ei ole paljonkaan tehtävää, niin että Lontoossa ollessamme
Remi ja Mattia voivat käydä soittelemassa kaduilla, ja minä uskon,
että ansaitsette paljon, varsinkin joulun aikana. Mutta kun ei saa
voimia tuhlata, niin Capi menee Alienin ja Nedin kanssa näyttelemään."
"Capi ei mielellään ole muiden kuin minun kanssani", sanoin
kiireesti, sillä minusta ei ollut mieluista, että Capi eroaisi meistä.
"Kyllä se tottuu pian Alleniin ja Nediin, ole huoleti, ja sillä
tavoin ansaitsemme paljon enemmän."
"Mutta minä vakuutan, että siitä ei tule mitään, ja sitäpaitsi Mattia
ja minä ilman Capia saamme varsin vähän."
"On jo kylliksi puhuttu", sanoi isä. "Kun minä jotakin sanon, niin
on sillä tavoin tehtäväkin ja heti, se on meillä sääntönä, ja minä
otaksun, että sinä siihen totut niinkuin kaikki muutkin."
Eihän siihen ollut vastaamista, enkä virkkanutkaan mitään, mutta
mielessäni tuumailin, että huonosti toteusi unelmani: Capikin
erotetaan minusta. Me menimme vaunuihimme maata, mutta sinä iltana
ei suljettukaan ovea. Kun minä jo olin makaamassa, niin Mattia, joka
riisuutui hitaammin kuin minä, kumartui korvaani kuiskaamaan:
"Sinä näet, että tuo mies, jota sanot isäksesi, ei tarvitse
ainoastaan lapsia, vaan koirankin toimiinsa. Eikö se jo avaa
silmiäsi? Huomenna me kirjoitamme Barberinin emännälle."
Mutta huomenna piti opettaa Capia. Minä otin sen syliini, ja
suudellen sitä hellästi kuonolle selitin sille mitä siltä odotin.
Koira parka katseli minua ja kuunteli puhettani. Kun minä annoin
kahlevitjan Alienin käteen ja aloin selitykseni, niin Capi oli niin
viisas ja niin tottelevainen, että seurasi näitä veljeksiä tosin
surullisen näköisenä, mutta nöyrästi.
Mattian ja minut isä itse saattoi muutamaan kortteliin, jossa
hän toivoi meidän saavan hyvät tulot, ja meidän piti kulkea koko
Lontoon läpi, ennenkuin saavuimme sellaiselle paikalle, missä oli
komeita taloja porttikäytävineen ja suuria katuja puistoineen.
Näillä kaduilla, joissa oli leveät jalkakäytävät, ei enää näkynyt
rääsyisiä ihmisiä, vaan ylhäisiä naisia ja komeita ajoneuvoja, jotka
kimaltelivat kuin kuvastin, uljaita hevosia, joita ohjasivat suuret
lihavat kuskit.
Vasta myöhään illalla saavuimme Punaisen Jalopeuran taloon, ja
tapasin Capin hyvin likaisena, mutta iloisena. Minä olin niin
hyvilläni sen tapaamisesta, että pyyhittyäni sen oljilla käärin sen
lammasnahkatakkiini ja vein vuoteeseni maata. Kumpikohan meistä oli
enemmän hyvillään, Capiko vai minä? Vaikea sanoa.
Niin kului useampia päiviä, me lähdimme kaupungille aamuisin
emmekä palanneet ennenkuin illalla soiteltuamme milloin missäkin
kaupunginosassa, ja Capi kulki Alienin ja Nedin kanssa. Mutta eräänä
iltana isä sanoi, että huomenna voin ottaa Capin mukaani, kun Allen
ja Ned jäivät siksi päivää kotia.
Tästä olimme varsin mielissämme ja päätimme, Mattia ja minä, että
nyt koetamme koota rahaa lujasti, jotta vastakin annetaan Capi
meille. Nyt oli kysymyksessä valloittaa Capi takaisin, ja kumpikin
panemme parastamme. Me sen vuoksi puhdistimme Capin hyvin aamulla
ja aamiaisen syötyämme lähdimme sellaiseen kaupunginosaan, jossa
kokemuksestamme tiesimme olevan sellaista "kunnioitettavaa yleisöä",
joka pani helposti käden taskuunsa. Ja sitä varten meidän piti kulkea
läpi Lontoon idästä länteen.
Pahaksi onneksemme oli sumua ollut kaksi päivää eikä ilma näyttänyt
selkiävän nytkään. Taivas, tai se mikä Lontoossa on taivaana, oli
punankellertävää utupilveä, ja kaduilla kulki harmajaa savua,
joka esti näkemästä edes muutaman askeleen päähän. Ihmiset eivät
liikkuneet ulkona, ja akkunoista, joista meitä kuunneltiin, ei
nähty ollenkaan Capia. Tämä oli ikävä seikka ja vaikutti pahasti
esiintymiseemme. Mattia pahoitteli sumua, arvaamatta mikä hyöty
meille siitä oli muutamia minuutteja myöhemmin.
Astuessamme kiireesti pidellen Capia lähellämme puhelemalla sille
jonkun sanan aina vähänväliä, mikä oli varmempi kuin lujimmatkin
vitjat, saavuimme Holbornille, jolla ihmisten kulku on suurin
kaikista Lontoon kaduista. Mutta yhtäkkiä huomasin, että Capi ei
ollutkaan jäljessämme. Mihin se oli joutunut? Tämähän oli aivan
tavatonta. Pysähdyin sitä odottamaan ja viheltelin hiljalleen,
sillä emme nähneet pitkälle. Minua jo alkoi pelottaa, että se
on meiltä varastettu, mutta samassa se tuli täyttä laukkaa,
suussa pumpulisukkapari, ja heilutti iloisena häntäänsä. Hypäten
minua vasten seisomaan tarjosi se minulle sukat. Se näytti hyvin
ylpeältä niinkuin aina, kun oli hyvin onnistunut jossakin vaikeassa
tehtävässään ja tahtoi, että sitä siitä kiitettäisiin.
Minä seisoin kuin kivettyneenä, mutta Mattia otti sukat toiseen
käteensä, toisella tarttui minuun ja veti minua kiireesti jäljessään.
"Kävellään kiireesti, mutta ei juosta", sanoi hän. Ja vasta hyvän
ajan kuluttua hän selitti minulle syyn. "Minä jäin niinkuin sinäkin
miettimään, mistä nuo sukat olivat, kun kuulin jonkun miehen sanovan:
missä se varas on? Varas oli Capi, ymmärrätkö? Jos ei olisi ollut
sumua, niin meidät olisi vangittu varkaina."
Minä nyt ymmärsin asian varsin hyvin ja seisoin hetken aikaa melkein
tukehtumaisillani. He olivat opettaneet Capin varkaaksi!
"Palataan kotia", sanoin Mattialle ja panin Capin köyteen.
Kiireesti kuljimme kotia sanaa vaihtamatta. Isä, äiti ja lapset
olivat kaikki pöydän ympärillä käärimässä kankaita. Minä viskasin
sukat pöydälle, ja Allen ne huomattuaan rupesi nauramaan.
"Siinä on sukkapari, jonka Capi on varastanut, sillä Capi on opetettu
varkaaksi", sanoin. "Minä luulin teidän pitäneen Capin näyttelemistä
varten. Minä uskon, että tämä on leikkiä."
Vapisin puhuessani, mutta en koskaan ollut näin päättävästi puhunut.
"Mutta jos se ei olisi leikkiä, niin mitä tekisit?" kysyi isä.
"Panisin Capille nuoran kaulaan ja hukuttaisin sen. Minä en suvaitse,
että Capista tulee varas, eikä minustakaan. Ennemmin hukuttaisin
itsenikin."
Isäni katsoi minua silmästä silmään ja teki liikkeen, aivan kuin
olisi aikonut lyödä minut kuoliaaksi. Hänen silmänsä hehkuivat, mutta
minä en väistänyt. Viimein hänen jännittyneet kasvonsa lauhtuivat.
"Sinä olet oikeassa uskoessasi, että se oli leikkiä", sanoi hän.
"Senpävuoksi Capi ei enää pääse kuin sinun kanssasi kaupungille,
ettei mitään tuollaista tapahtuisi."