XII.

Isäni oli lähtiessään jättänyt kynttilän meille, mutta hän oli

sulkenut vaunujen oven, niin että meillä ei ollut muuta neuvona

kuin paneutua maata. Sen teimmekin, nousten kumpikin vuoteellemme

kiireimmiten, puhelematta ollenkaan niinkuin aina ennen teimme, ja

kertomatta toisillemme, mitä vaikutuksia meihin oli tehnyt tämä

merkillinen päivä.

"Hyvää yötä, Remi."

"Hyvää yötä, Mattia."

Mattialla ei ollut halua puhelemaan enemmän kuin minullakaan, ja minä

olin hyvilläni hänen vaitiolostaan. Mutta jollei minulla ollut halua

puhelemaan, niin eipä ollut halua nukkumaankaan. Rupesin miettimään

kaikkea, mitä oli tapahtunut, kääntelehtien ja vääntelehtien kapealla

vuoteellani. Siinä mietiskellessäni kuulin Mattian, joka makasi

yläpuolella olevalla vuoteella, kääntelehtivän myöskin, josta päätin,

että hänkään ei saanut unta paremmin kuin minäkään.

"Etkö jo nuku?" kysyin.

"En vielä."

"Onko sinun paha olla?"

"Eikö mitä, päinvastoin, mutta minusta tuntuu aivan kuin olisin

merellä ja kuin laiva nousisi ja laskisi kallistellen aallokossa."

Meritautiko vain esti Mattiaa nukkumasta? Eikö häntä pitäneetkään

hereillä samat ajatukset kuin minua? Hän rakasti siksi paljon minua

ja niin olivat sydämemme ja sielumme läheiset toisilleen, että hänen

täytyi tuntea samaa kuin minäkin.

Uni ei tullut, ja ajan kuluessa kiihtyi epämääräinen kauhu, joka

minua lannisti: alussa en ollut tuntenut mikä vaikutus oli valtavin

kaikista niistä, jotka täyttivät mieleni sekasortoisena mylläkkänä,

mutta nyt tunsin, että se oli pelko. Mitä pelkäsin? En tiedä, mutta

minä pelkäsin. Ja kuta enemmän sitä vastaan koetin taistella, sitä

vähemmän siinä onnistuin.

Tunti kului tunnin perästä. Yhtäkkiä kuulin jotensakin kovaa melua

vajan ovelta, joka aukesi toiselle kadulle, ja sitten kuului useampia

huutoja säännöllisten väliaikain perästä, ja vaunuihimme kuumotti

valoa.

Hämmästyneenä katselin ympärilleni, ja Capi, joka makasi jaloissani,

heräsi ja alkoi murista. Minä huomasin, että valo tuli pienestä

akkunasta, joka oli vaunujemme seinässä ja jota en ollut huomannut

ennen, kun se sisäpuolelta oli kaihtimien peitossa. Akkunasta, joka

oli samalla seinällä kuin meidän vuoteemme, oli toinen puoli Mattian

ja toinen minun vuoteeni kohdalla. Kun pelkäsin, että Capi herättää

koko talonväen, niin panin toisen käteni sen kuonolle ja katselin

ulos.

Isäni, joka oli vajassa, oli vikkelästi avannut kadunpuolisen oven

ja sitten sulkenut sen päästettyään sisään kaksi miestä, joilla

oli selässä suuret taakat. Hän asetti sormen huulilleen ja osotti

lyhdyllään vaunuja, joissa me olimme; se merkitsi, että heidän

piti olla hiljaa, ettemme me heräisi. Isäni auttoi miehiltä heidän

taakkansa, sitten hän poistui vähäksi aikaa ja palasi äitini kanssa.

Hänen poissa ollessaan miehet olivat aukaisseet myttynsä. Toisessa

oli kankaita, toisessa sukkia, käsineitä ja muita kudotuita tavaroita.

Nyt ymmärsin: nämä miehet olivat kauppiaita, jotka tulivat isälleni

myymään tavaroita. Isäni tutki joka esinettä erikseen lyhdyn valossa

ja antoi sitten äidille, joka pienillä saksilla leikkeli niistä

nimiliput ja pisti ne taskuunsa. Tämä minusta näytti kummalliselta,

samoin kuin minua ihmetytti sekin, että kauppaa varten oli valittu

näin myöhäinen aika. Tutkiessaan tavaroita isäni matalalla

äänellä lausui muutamia sanoja miehille. Jos olisin, ymmärtänyt

englanninkieltä, niin olisin mahdollisesti kuullutkin mitä hän sanoi,

mutta sitä ei tarkkaan kuule, jota ei ymmärrä. Kun sitten kaikki

tavarat oli huolellisesti tarkastettu, niin vanhempani miesten kanssa

menivät vajasta ja tuli taas pimeä. Varmaankin he menivät tekemään

laskujaan.

Jonkun hetken perästä taas valo kuumotti ja minä uudestaan

katselemaan akkunastamme kaihtimen raosta. Mutta nyt tein sen vastoin

tahtoani. Mielessäni ajattelin, että minun ei pitäisi katsoa, mutta

kuitenkin. Ajattelin, että parempi olisi olla tietämättä, mutta

kuitenkin halusin tietää ja nähdä.

Isä ja äiti olivat kahden. Ja sillä aikaa kuin äiti kääri tavarat

kahteen myttyyn, isäni lakaisi vajan lattian muutamassa loukossa

ja kaivoi siihen kuopan. Hiekan alta, jota hän loi täysin lapioin,

ilmestyi laskuovi. Hän nosti sen ja kantoi tavaramytyt kuoppaan, ja

äiti näytti tulta. Mytyt vietyään isä sulki laskuoven ja loi hiekan

taas päälle. Ja molemmat sitten sirottelivat hiekalle oljenkorsia,

joita oli vajan lattialla kaikkialla. He poistuivat sitten.

Samassa kuin he sulkivat oven hiljaa, minä olin kuulevinani Mattian

liikkuvan vuoteellaan ja laskevan päänsä päänalustalle. Oliko hän

nähnyt mitä oli tapahtunut?

En uskaltanut häneltä kysyä: nyt ei kauhu, joka minut oli

tukehduttaa, ollut enää epämääräistä, minä tiesin mitä pelkäsin nyt.

Olin kiireestä kantapäihin kylmässä hiessä.

Niin kului yö. Kukko, joka lauloi naapurissa, ilmoitti aamun

lähestyvän; silloin vasta vaivuin uneen, mutta tuskalliseen uneen,

nähden painajaisia, jotka olivat minut tukehduttaa. Minä heräsin

sitten kun vaunujen ovi avattiin. Ja kun luulin, että se oli isäni,

joka tuli meille ilmoittamaan, että oli aika herätä, niin suljin

silmäni, etten olisi häntä nähnyt.

"Se oli vain veljesi", sanoi Mattia minulle, "hän kävi laskemassa

meidät vapaiksi. Hän on jo mennyt."

Me nousimme. Mattia ei kysynyt, olinko hyvin nukkunut, enkä minäkään

häneltä. Kun hän katseli minua jonkun aikaa, loin silmäni muualle.

Me menimme kyökkiin, mutta siellä ei ollut isääni eikä äitiäni;

isoisäni istui takkatulen ääressä tuolillaan aivan kuin ei olisi

siitä liikahtanut sitten eilisen illan, vanhin sisareni, Annie,

pyyhki pöytää, ja vanhin veljistäni, Allen, lakaisi lattiaa. Minä

menin heidän luokseen kätelläkseni heitä, mutta he vain tekivät

työtään välittämättä minusta. Menin sitten isoisäni luo, mutta hän

ei antanut minun tulla lähellekään ja kähisi minulle niinkuin eilen

illallakin.

Käskin Mattian kysyä, mihin aikaan tapaan isääni ja äitiäni tänään.

Ja Mattia teki työtä käskettyä. Kun isoisäni kuuli puhuttavan

englanninkieltä, niin hän siitä lauhtui. Hänen jäykät kasvonsa saivat

vähän eloisuutta, ja hän vastasi mielellään.

"Mitä hän sanoi?" kysyin.

"Että isäsi on mennyt kaupungille koko päiväksi ja että äitisi nukkuu

ja että voimme mennä kävelemään."

"Eikö hän sanonut muuta?" kysyin, kun tämä Mattian käännös tuntui

kovin lyhyeltä. Mattia näytti olevan hämillään. "Minä luulen, että en

oikein ymmärtänyt loppua."

"Miten sen ymmärsit?"

"Olin ymmärtäväni hänen sanovan, että jos kaupungilla sattuisi meille

hyvä tilaisuus, niin ei saisi sitä jättää käyttämättä, ja siitä olen

varma, että hän lopuksi lausui: 'Kuule opetustani: pitää elää tyhmäin

kustannuksella.'"

Isoisäni varmaan arvasi, mitä Mattia minulle selitti, sillä näille

viimeisille sanoille hän teki liikkeen toisella kädellään, joka ei

ollut halvautunut, osottaen pistämään taskuun jotakin, ja samalla

hän iski silmää. "Lähdetään ulos", sanoin Mattialle. Pari kolme

tuntia kävelimme Punaisen Jalopeuran talon ympärillä, kun emme

uskaltaneet mennä ulommaksi peläten eksyvämme. Päivällä Bethnal-Green

näytti kauheammalta kuin oli näyttänyt pimeällä; kaikkialla niin

taloissa kuin ihmisissä näkyi mitä surullisin kurjuus. Mattian

kanssa katselimme puhumatta sanaakaan, ja jonkun aikaa kuljettuamme

palasimme kotia.

Äitinikin oli jo tullut huoneestaan. Hän istui pöydän ääressä

nojaten päällään pöytään. Luulin, että hän oli kipeä ja kiiruhdin

hänen luokseen syleilläkseni häntä, kun en osannut hänelle puhua.

Hän kohotti päätään syleillessäni ja katsoi minua, mutta varmaan

näkemättä. Hänen kuuma henkensä haisi viinalta. Minä vetäysin

takaisin. Hän retkautti päänsä käsivarsiensa päälle, jotka olivat

levällään pöydällä...

Isoisäni katsoi minuun nauraa virnottaen ja sanoi jotakin, jota

minä en ymmärtänyt. Aluksi seisoin kuin kivettynyt, sitten katsoin

Mattiaan, joka myöskin katseli minua kyynelsilmin. Minä annoin

hänelle merkin, ja me lähdimme uudestaan ulos.

Pitkän aikaa kävelimme käsikädessä sanaa vaihtamatta ja astuimme

tietämättä minne.

"Minne aiot tällä tavoin?" kysyi Mattia vähän levottomana.

"En tiedä. Jonnekin meidän vain pitää päästä, missä voimme puhella.

Minulla on sinulle sanottavaa, mutta en voi tällaisessa väkijoukossa."

Me tulimme muutamalle kadulle, joka oli leveämpi kuin ne, joita

olimme tähän asti kulkeneet, ja kadun päässä olin näkevinäni puita;

siellä ehkä alkoi maaseutu, ja me kuljimme sinnepäin. Maaseutua se ei

kuitenkaan ollut, vaan suuri puisto. Siellä meidän oli mukava puhella.

Päätökseni oli pian tehty, ja minä tiesin mitä minun oli puhuttava:

"Sinä tiedät, että rakastan sinua, Mattia", sanoin toverilleni heti

kun olimme päässeet istumaan yksinäiseen paikkaan. "Sinä tiedät, että

ystävyyden vuoksi olen sinut pyytänyt seuraani. Sinä et epäile tätä

ystävyyttäni?"

"Sinä olet hupsu!" sanoi Mattia koettaen nauraa.

"Sinä koetat nauraa, etten minä rupeaisi itkemään, mutta mitä sitten

jos itkenkin. Kenelle itkisin, jos en sinulle?" Ja heittäytyen hänen

kaulaansa itkin. Kun olin yksinäni avarassa maailmassa, niin en ollut

silloinkaan tuntenut itseäni niin onnettomaksi.

Kun nyyhkytysten kohtaus oli ohi, tyynnytin mieleni. Enhän ollut

Mattiaa tuonut tähän puistoon valitellakseni itseni vuoksi, vaan

hänen vuokseen.

"Mattia", sanoin hänelle, "sinun pitää matkustaa Ranskaan."

"Ja jättää sinut? Siitä ei tule mitään!"

"Minä jo edeltäpäin tiesin, minkä vastauksen sinulta saan, ja olen

siitä onnellinen, kun et aio jättää minua, mutta kuitenkin sinun on

lähdettävä Ranskaan, Italiaan tai minne vain haluat, sama se minne

menet, kunhan menet täältä Englannista."

"Entä sinä, mihin sinä?"

"Minun täytyy olla täällä, Lontoossa, vanhempaini luona, sehän on

velvollisuuteni. Ota rahat, joita meillä vielä on, ja matkusta."

"Älä puhu niin, Remi. Jos jonkun pitää lähteä, niin sinun juuri."

"Minkävuoksi?"

"Senvuoksi että..." Hän ei päättänyt lausettaan ja käänsi katseensa,

kun minä katsoin häneen kysyvästi.

"Mattia, sano minulle suoraan: sinä et nukkunut yöllä, sinä näit

jotakin?"

"En nukkunut ja näin kaikki."

"Ja mitä ajattelet?"

"Että ne miehet, jotka toivat tavaroita, eivät olleet niitä ostaneet,

vaan varastaneet. Isäsi torui heitä, kun he olivat koputtaneet

kadunpuoleiselle ovelle eivätkä olleet pihan puolelta tulleet. Miehet

vastasivat, että heitä ajoi poliisi."

"Nyt näet, että sinun on lähdettävä täältä pois."

"No jos minun on lähdettävä, niin sinun on lähdettävä myös, se on

meille molemmille yhtä tärkeää."

"Kun minä sinua pyysin mukaani, niin tein sen senvuoksi, että uskoin

vanhempaini olevan rikkaita ja että he voisivat kouluttaa meitä

molempia, mutta niin ei ollutkaan, unelmani oli ainoastaan unelma.

Meidän on erottava."

"Ei koskaan!"

"Mutta sittenkin sinun on mentävä Ranskaan Lisen luo, Acquinin,

Barberinin äidin ja kaikkien ystäviemme luo kertomaan heille, että

minä en voikaan tehdä heidän hyväkseen mitä olin aikonut, uneksinut

ja luvannut. Sinä selität, että vanhempani eivät olekaan rikkaita,

niinkuin oli luultu, ja se riittää. Ymmärräthän? He eivät ole

rikkaita, se selittää kaikki. Köyhyys ei ole mikään häpeä."

"Sinä et senvuoksi toimita minua matkaan, että he eivät ole rikkaita,

enkä minä lähdekään."

"Mattia, älä lisää minun mieleni katkeruutta, se on jo tarpeeksi

suuri muutoinkin."

"En tahdo sinua pakottaa selittämään minulle sitä, mitä et häpeän

vuoksi kehtaa sanoa. Minä en ole mikään neroniekka, mutta jos en

ymmärräkään kaikkea tällä" -- hän taputti päätään -- "niin tunnen

tällä" -- hän pani käden sydämelleen. "Sinä et senvuoksi toimita

minua matkalle, että vanhempasi ovat köyhiä eivätkä voi elättää

minua, sillä minusta ei heille ole mitään rasitusta ja minä teen

työtä heidän hyväkseen, mutta toimitat minua pois kaiken sen vuoksi,

mitä olet nähnyt viime yönä -- sinä pelkäät senvuoksi minua."

"Mattia, älä puhu."

"Sinä pelkäät, että kunhan en joutune leikkelemään nimilippuja

tavaroista, joita ei ole ostettu."

"Ole vaiti, Mattia, ole vaiti!" Ja minä häpeissäni peitin kasvot

käsiini.

"No niin, jos sinä pelkäät minun puolestani, niin minä yhtä paljon

pelkään sinun puolestasi ja senvuoksi sanon sinulle: lähdetään

yhdessä, mennään Ranskaan Barberinin emännän, Lisen ja muiden

ystäviemme luo."

"Se on mahdotonta! Vanhempani eivät ole sinulle mitään, sinä et ole

heille mistään velassa, mutta he ovat minun vanhempiani, minun täytyy

jäädä heidän luokseen."

"Sinun vanhempiasi! Tuoko vanha halvattu olisi isoisäsi, tuoko vaimo,

joka makasi pöydällä, sinun äitisi!"

Minä nousin vikkelästi, ja nyt en enää rukoilevalla, vaan käskevällä

äänellä sanoin: "Ole nyt vaiti, Mattia, älä puhu tuolla tavoin, minä

kiellän! Sinä puhut isoisästäni ja äidistäni, minun tulee heitä

kunnioittaa ja rakastaa?"

"Niin tulisikin, jos he todella olisivat vanhempiasi, mutta he

eivät ole sukuakaan, ei tuo isoisäsi, ei isäsi, ei äitisi; pitääkö

sittenkin heitä kunnioittaa ja rakastaa?"

"Sinä et kuullut isäni kertomusta?"

"Mitä se kertomus todistaa? Ei mitään. Sinun pitää huomata, että sinä

et ole isäsi etkä äitisi näköinen ollenkaan, sinulla ei ole valkoinen

tukka niinkuin veljilläsi ja sisarillasi, ja huomaa, kaikki ovat

valkoverisiä. Minkävuoksi sinä et ole? Sitten vielä muuan omituinen

seikka; miten ihmisillä, jotka eivät ole rikkaita, on varaa panna

niin paljon rahaa lapsensa etsimiseen? Kaikesta tästä päättäen sinä

et ole Driscoll minun tyhmän pääni mukaan. Minä kyllä tiedän, että

minä olen tyhmä, sitä olen aina kuullut sanottavan itsestäni, ja se

on pääni vika. Mutta sinä et ole Driscoll, sinun ei tarvitse jäädä

heidän luokseen. Mutta jos sinä sittenkin tahdot jäädä, niin jään

minä myöskin. Mutta sinä kirjoitat Barberinin emännälle ja käsket

hänen selittää, minkälaiset ne vaatteet olivat, joihin sinä olit

puettu. Hänen kirjeensä saatuamme sinä kysyt tuolta mieheltä, jota

sanot isäksesi, ja silloin saamme nähdä. Siihen saakka älä puhu

mitään, ja minä pysyn sinun luonasi kaikesta huolimatta. Jos pitää

työtä tehdä, niin teemme yhdessä."

"Mutta jos jonakin päivänä lyötäisiin Mattiaa päähän?" Hän rupesi

nauramaan: "No se ei pahinta olisi. Eihän se lyönti silloin niin

kovalta tunnu, kun sen saa ystävänsä vuoksi."