Kirjuri, jonka oli saatettava minut vanhempaini luo, oli pieni,
vanha, kuihtunut ja ryppyinen mies, yllään musta, kulunut ja kiiltävä
takki. Kun olimme päässeet ulos, niin hän hieroi käsiään, vimmatusti
naksuttaen sormiensa niveliä, sätkytteli jalkojaan aivan kuin olisi
tahtonut potkaista kauas kuluneet kenkänsä, nosti nenänsä ilmaan ja
hengitti syvään sumua moneen kertaan autuaan onnellisena kuin mies,
joka on ollut kauan sisälle suljettuna.
"Hänestä tämä ilma haisee hyvälle", sanoi Mattia minulle
italiankielellä.
Mies katseli meitä ja puhumatta meille pani "psit, psit", aivan kuin
olisi puhutellut koiria, ja kai tarkotti sillä, että meidän piti
pysyä hänen jäljessään eksymättä hänestä.
Pian tulimme suurelle kadulle, joka oli täynnänsä ajureita. Hän
pysäytti muutaman, jossa ajaja ei istunut istuimellaan hevosen
takana, vaan oli korkealla ilmassa kärryjen takana jonkinmoisen
kuomin päällä. Meidät käskettiin istumaan tähän kuomiin, jossa
oli pieni luukku, ja sen läpi syntyi keskustelu ajajan kanssa.
Mainittiin useita kertoja Bethnal-Green, ja minä otaksuin, että se
on sen korttelin nimi, jossa vanhempani asuvat. Tiesin, että _green_
englanninkielellä merkitsee viheriää, ja siitä päätin, että kortteli
on istutettu kauniilla puilla, joka minusta tietysti tuntui hyvälle,
sillä se ei silloin ollut ollenkaan niiden kurjain ja pimeäin katujen
lainen, joita olimme kulkeneet tullessamme. Vanhempaini asunto oli
siis suuri komea talo komeassa kaupunginosassa, puiston keskellä.
Keskustelua kesti kauan oppaamme ja ajajan välillä, väliin toinen
avasi luukun antaakseen selityksiä, väliin taas ajaja sen avasi ja
näytti aivan kuin olisi tahtonut syöstä korkealta istuimeltaan tämän
ahtaan aukon läpi sanomaan, että hän ei ollut ymmärtänyt kerrassaan
mitään siitä, mitä hänelle oli sanottu.
Mattia ja minä istuimme loukkoon kyyristyneinä, Capi välissämme, ja
kuunnellessamme tätä keskustelua minä tuumailin itsekseni, että olipa
ihmeellistä, kun ajaja ei näyttänyt tuntevan niin kaunista seutua
kuin Bethnal-Greenin pitäisi olla. Lontoossa varmaankin oli siis
paljon viheriöitä kortteleita. Ja se minua hämmästytti, sillä mikäli
minä olin sitä nähnyt, olisin pikemmin uskonut sen olevan vain nokea.
Me olimme ajaneet jo kauan aikaa Greth and Galleysta lähtien,
niin että minua alkoi arveluttaa, että vanhempani asuvat maalla.
Me kuljimme kapeita katuja ja niiltä me varmaankin pian pääsemme
maaseudulle. Mutta me saavuimme yhä vain kapeammille kaduille ja
kuulimme veturien vihellystä. Minä käskin Mattian kysyä oppaaltamme,
emmekö pian tule vanhempieni luo. Mattian vastaus oli epätoivoon
saattavat: hän väittää kirjurin sanoneen, että hän ei ikinä ole
käynyt tässä rosvojen korttelissa. Mattia epäilemättä on erehtynyt;
hän ei ole ymmärtänyt, mitä hänelle on vastattu. Mutta Mattia
väittää, että englantilainen sana _thives_, jota kirjuri oli
käyttänyt, merkitsi rosvoa, ja että hän oli siitä varma.
Minusta tuntuu, kuin pyörisimme ympäri ja vähänväliä ajaja
hiljentäisi kulkua, aivan kuin hän ei enää tietäisi missä oli.
Vihdoin hän yhtäkkiä pysäyttää ja luukku aukeaa. Syntyy keskustelu
tai oikeammin väittely, josta Mattia luulee ymmärtävänsä, että ajaja
ei tahdo lähteä edemmäksi, kun ei tunne tietä. Väittely jatkuu luukun
läpi, ja vihalla ajaja ja kirjuri syytävät sanoja toisilleen tämän
ahtaan reiän läpi. Vihdoin kirjuri annettuaan rahoja ajurille, jolta
murisee, laskeutuu kuomista, ja virkkaa meille taas: "psit, psit",
josta ymmärsimme, että meidän piti vuorostamme laskeutua kadulle.
Me olimme likaisella kadulla sumun seassa. Muuan kauppapuoti on
loistavasti valaistu ja kaasuvalo heijastuen laseista, kultauksista
ja pulloista leviää kadulle, jossa se tunkee sumun läpi toiselle
katuvierelle saakka: se on ravintola, jossa myydään kaikennimisiä
viinoja, jotka kaikki ovat viljasta tai juurikkaista poltettua
alkoholia.
"Psit, psit!" sanoo oppaamme.
Ja me astumme ravintolaan. Oppaamme tuottaa hopeiselle tiskille
lasin valkoista likööriä, joka haisee hyvälle, ja tyhjennettyään sen
yhdellä siemauksella ja yhtä ahnaasti kuin vähää ennen oli vetänyt
keuhkoihinsa sumua, alkaa hän keskustella miehen kanssa, joka oli
hänelle tuonut lasin. Oli helppo ymmärtää, että kirjuri kyseli tietä.
Taas me kuljimme oppaamme kintereillä. Ja nyt oli katu niin kapea,
että paksussa sumussakin näimme talot sen molemmin puolin. Köysiä
oli kiinnitetty poikki kadun talosta toiseen, ja köysillä riippui
vaatteita ja ryysyjä. Totta tosiaan ne eivät suinkaan olleet siinä
kuivamassa! Mihin me kuljemme? Minä aloin käydä levottomaksi, ja
Mattia katsoi minuun vähänväliä, mutta ei puhunut mitään.
Kadulta tulimme solaan, sitten muutamalle pihalle, sitten taas
solaan. Talot alkoivat olla kurjemman näköisiä kuin Ranskan
kurjimmissa kylissä. Oppaamme pysähteli, hän varmaan oli eksynyt.
Mutta samassa tuli vastaamme muuan mies, jolla oli pitkä sininen
viitta, kiiltonahalla reunustettu lakki, hihan ympärillä kaluuna ja
vyötäisillä riippumassa miekka. Hän oli poliisikonstaapeli.
Syntyi keskustelu, ja pian lähdimme taas taipaleelle,
poliisikonstaapeli edellä. Me kuljimme katuja, pihoja, solia. Minusta
näytti, kuin talot siellä täällä olisivat olleet maahan vaipumassa.
Vihdoin pysähdyimme muutamalle pihalle, jonka keskellä oli pieni räme.
"Red lion court", sanoi poliisikonstaapeli. Nämä sanat, joita olin
kuullut lausuttavan monet kerrat, merkitsivät: Punaisen leijonan talo.
Minkävuoksi me tähän pysähdyimme? Onhan mahdotonta, että me olemme
Bethnal-Greenissä. Tässäkö talossa asuisivat vanhempani? Mutta
silloin...
Minulla ei ollut aikaa tutkimaan tätä kysymystä, joka tunkeutui
levottomaan mieleeni. Poliisikonstaapeli koputti jonkinlaisen
liiterintapaisen huoneen ovelle, ja oppaamme kiitti. Me olimme siis
tulleet perille.
Mattia, joka koko ajan oli pitänyt minua kädestä, puristi nyt sitä,
ja minä puristin hänen kättään. Me ymmärsimme toisemme: tuska, joka
oli täyttänyt minun sydämeni, täytti hänenkin.
Minä olin niin sekaannuksissani, etten tiennyt miten ovi, jolle
poliisikonstaapeli oli koputtanut, aukesi, mutta kun olimme päässeet
suureen huoneeseen, jota valaisi lamppu ja kivihiilituli takassa,
olin taas tullut tajuihini.
Tuolilla tulen ääressä istui vanha valkopartainen ukko, päässä
musta päähine, jäsentä värähyttämättä. Pöydän ääressä istui mies
ja vaimo vastatusten. Mies näytti noin neljänkymmenen vuotiaalta,
viisaan mutta tylyn näköiseltä, vaimo oli vähän nuorempi, tukka
valkoinen, joka riippui hänen rinnoilleen käärityllä mustan ja
valkoisen kirjavalla saalilla; hänen silmänsä olivat elottomat, ja
hänen muodolleen oli välinpitämättömyys tai tylsyys painanut leimansa
niinkuin hänen velttoihin liikkeisiinsäkin. Huoneessa oli vielä neljä
lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, kaikki valkoverisiä ja kaikilla
pellavanvalkoinen tukka niinkuin äidilläkin. Vanhin pojista näytti
olevan yhdentoista- tai kahdentoistavuotias, nuorin tytöistä tuskin
kolmenvuotias.
Kaiken tämän näin yhdellä silmäyksellä, ennenkuin oppaamme oli
lopettanut puheensa.
Kaikki silmät tähystelivät meitä, Mattiaa ja minua, jopa tuo
liikkumaton vanhuskin katseli meitä; ainoastaan pienen tytön huomio
oli kiintynyt Capiin.
"Kumpi teistä on Remi?" kysyi ranskankielellä tuo mies pöydän ääressä.
Minä astuin askeleen lähemmä.
"Minä", sanoin.
"Syleile siis isääsi, poikani."
Kun minä olin ajatellut tätä hetkeä, niin olin kuvaillut, että minut
valtaa silloin sellainen innostus, että se minut viskaa isäni syliin.
Mutta nyt en tuntenut tätä innostusta. Minä kuitenkin lähestyin ja
syleilin isääni.
"Tuossa on isoisäsi, tuossa äitisi, tuossa veljesi ja sisaresi",
osotti hän minulle.
Menin äitini luo ensin. Hän antoi minun suudella, mutta hän ei minua
suudellut, sanoi vain minulle pari kolme sanaa, joita en ymmärtänyt.
"Anna kättä isoisällesi", sanoi isäni, "mutta varovasti, sillä hän on
halvautunut."
Minä kättelin myöskin veljiäni ja vanhinta sisartani; pienimmän
olisin halunnut ottaa syliini, mutta kun hän toimessaan hyväili
Capia, niin hän lykkäsi minut luotaan.
Käytyäni näin jokaisen luona olin hyvin kyllästynyt itseeni. Uh!
Minusta ei enää tuntunut lainkaan hauskalta ollessani nyt vihdoin
omaisteni parissa. Minulla oli isä, äiti, veljiä, sisaria, minulla
oli isoisä, minä olin heidät nyt tavannut, mutta minä olin kylmä.
Olin odottanut tätä hetkeä kuumeentapaisella malttamattomuudella,
olin ollut hurjana ilosta, ajatellessani että minullakin on omaisia,
vanhemmat, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua, ja minä tässä
seisoin hämilläni tutkien heitä kaikkia uteliaana löytämättä mitään
heille sanottavaa, ei ainoatakaan hellää sanaa. Minähän olin hirviö.
En ansainnut omaisia, vanhempia.
"Ja kuka tämä on?" kysyi isä osottaen Mattiaa.
Minä selitin, miten Mattian kanssa olimme kiintyneet toisiimme ja
miten minä olin hänelle kiitollisuudenvelassa.
"Hyvä", sanoi isäni, "hän on halunnut nähdä maatamme".
Minä yritin vastaamaan, mutta Mattia keskeytti.
"Aivan niin", sanoi hän.
"No entäs Barberin?" kysyi isäni. "Minkävuoksi hän ei tullut tänne?"
Selitin, että Barberin oli kuollut, joka oli ollut minulle suuri
pettymys, kun olimme tulleet Parisiin saatuamme Chavanonissa tietää,
että vanhempani hakivat minua.
Isäni tulkitsi äidille, mitä olin sanonut, ja olin ymmärtävinäni
äidin sanovan, että se on hyvä. Minkävuoksi oli hyvä, että Barberin
oli kuollut? Tätä minä miettimään löytämättä siihen vastausta.
"Sinä et osaa englanninkieltä?" kysyi isä. "En, minä puhun ainoastaan
ranskaa ja italiankieltä, jota opetti minulle se herra, jolle
Barberin minut vuokrasi."
"Niin, Vitalis?"
"Oletteko tiennyt..."
"Barberin sanoi minulle hänen nimensä, kun joitakin aikoja sitten
olin Ranskassa sinua hakemassa. Mutta sinä lienet utelias tietämään,
minkävuoksi emme ole sinua hakeneet kolmeentoista vuoteen ja
miten meillä yhtäkkiä syntyi ajatus lähteä sinua tiedustelemaan
Barberinilta."
"Olen varsin halukas kuulemaan."
"No tulehan tähän tulen ääreen, niin kerron sinulle." Huoneeseen
tullessani olin asettanut harpun seinää vasten ja nyt laskin
laukkunikin selästäni ja istuin tuolille, joka minulle oli osotettu.
Mutta kun oikaisin kastuneet jalkani kuivatakseni niitä, niin
isoisäni vierelläni sanaa sanomatta murisi melkein samalla tavalla
kuin kissa vihoissaan. Siitä oli helppo ymmärtää, että minä häiritsin
häntä, ja sen vuoksi vedin jalkani takaisin.
"Älä välitä hänestä", sanoi isäni; "vanhus on äkeissään, kun
asetutaan tulen eteen, mutta jos sinun on kylmä, niin lämmittele
vain, ei hänestä tarvitse välittää."
Olin hyvin hämilläni kuullessani puhuttavan tällä tavoin
valkohapsisesta vanhuksesta. Minusta tuntui, että juuri hänestä
piti välittää, ja minä pidin jalkani tuolin alla. "Sinä olet vanhin
poikani", sanoi isäni, "ja synnyit oltuani vuoden naimisissa äitisi
kanssa. Kun minä nain äitisi, niin oli muuan nuori tyttö, joka uskoi,
että minä otan hänet vaimokseni, ja tämä avioliittoni synnytti
sentähden hänessä kauhean vihan kilpailijaansa kohtaan. Kostoksi
hän varasti sinut sinä päivänä, kun juuri täytit kuusi kuukautta,
ja vei sinut Ranskaan, Parisiin, jossa hän sinut jätti kadulle.
Me tiedustelimme ja teimme kaiken, mikä suinkin oli mahdollista,
löytääksemme sinut, mutta emme kuitenkaan hakeneet Parisista saakka,
sillä emme voineet aavistaa, että sinut oli viety niin kauas. Me
luulimme sitten sinun kuolleen. Mutta kolme vuotta sitten tuo nainen
sairastui kuolettavaan tautiin ja tunnusti totuuden. Minä matkustin
heti Ranskaan ja menin poliisikomisariuksen luo siihen kortteliin,
jonne sinut oli jätetty. Häneltä sain tietää, että sinut oli
kasvatikseen ottanut muuan kivityömies, joka sinut oli löytänytkin,
ja minä heti lähdin Chavanoniin. Barberin kertoi minulle, että hän
oli vuokrannut sinut Vitalikselle, kiertelevälle soittoniekalle,
jonka kanssa sinä kuljeksit Ranskassa. Kun minä en voinut jäädä
Ranskaan ja tavottaa Vitalista, niin annoin sinun hakemisesi toimeksi
Barberinille ja varustin hänet rahoilla, että hän voi lähteä
Parisiin. Samalla käskin hänen heti, kun hän on sinut löytänyt,
ilmoittaa siitä lakimiehille, jotka hoitavat minun asioitani,
herroille Greth ja Galley. Minä en ilmoittanut hänelle asuntoani
senvuoksi, että me emme asu täällä Lontoossa kuin talvisin, kesäisin
nimittäin kuljemme Englannissa ja Skotlannissa kaupparetkillämme,
jolloin on koko perhe mukana. Sillä tavoin, poikani, olemme sinut
löytäneet, ja niin sinä kolmentoista vuoden perästä saat paikkasi
taas perheessämme. Minä ymmärrän, että sinä olet vähän hämilläsi, kun
et tunne meitä etkä ymmärrä mitä puhumme ja kun ei sinua ymmärretä,
mutta toivon, että sinä pian perehdyt elämäämme."
Epäilemättä minä pian perehdyn, sehän oli tiettyä, kun olin nyt
kotonani ja kun ne, joiden kanssa nyt tulin elämään, olivat isäni ja
äitini, veljiäni ja sisariani.
Kauniit vaatteet, joihin minä olin ollut puettu, eivät olleet siis
puhuneet totta. Se oli paha onnettomuus Barberinin emännälle,
Liselle, Acquinille ja kaikille niille, jotka minua olivat auttaneet.
En voinut nyt tehdä mitä olin ajatellut, sillä kiertelevä kauppias,
joka asuu liiterissä, ei voi olla rikas. Mutta mitä siitä: olihan
minulla koti.
Sillä aikaa kuin minä kuuntelin isäni kertomusta, oli pantu pöydälle
lautaset ja metallikulhossa suuri kappale häränlihaa perunain
keskellä.
"Onko teidän nälkä, pojat?" kysyi isäni Mattialta ja minulta.
Mattia näytti valkoisia hampaitansa. "No niin, istukaamme pöytään",
sanoi isäni. Mutta ennenkuin istuimme pöytään, hän työnsi isoisän
tuoleineen sen ääreen ja sitten itse istuttuaan selin tuleen leikkasi
meille kullekin kauniin palan paistia, jolle evääksi pani perunoita.
Vaikka minä en ollut kasvatettu sivistyksen sääntöjen mukaan, tai
oikeammin sanoen minua ei oltu kasvatettu ollenkaan, niin huomasin
kuitenkin, että veljeni ja vanhin sisareni söivät useimmiten paljain
sormin, joita kastoivat liemessä ja joita nuolivat isänsä ja äitinsä
siitä välittämättä. Isoisäni ei välittänyt muusta kuin lautasestaan,
jolta hän ainoalla toimeen kykenevällä kädellään ammensi lakkaamatta
suuhunsa. Kun häneltä sattui putoamaan pala tutisevista sormistaan,
niin veljeni ivasivat häntä.
Illallisen syötyämme luulin iltaa vietettävän tulen ääressä, mutta
isäni sanoi, että hän odottaa tovereita ja että meidän tuli mennä
levolle, ja otettuaan kynttilän hän saattoi meidät vaunuvajaan, joka
kooltaan oli samanlainen kuin se huone, jossa olimme syöneet. Siellä
oli kahdet suuret vaunut, joita kiertelevät kaupustelijat käyttävät.
Hän avasi toisten vaunujen oven, ja me näimme, että siellä oli kaksi
vuodetta päälletysten.
"Siinä on vuoteenne", sanoi hän. "Nukkukaa hyvin." Sillä tavoin minut
otettiin vastaan kotonani -- Driscollin perheessä.