Mattia hypähti seisaalleen.
"Eteenpäin, Lontooseen!" huudahti hän.
Olin niin hämmästyksissäni kirjeestä, että katselin Mattiaa
ymmärtämättä mitä hän sanoi.
"Kun Barberin sanoo, että ne ovat englantilaisia lakimiehiä, jotka
ovat saaneet toimekseen etsiä sinua, niin se merkitsee, että sinun
vanhempasi ovat englantilaisia."
"Mutta..."
"Se on sinusta ikävää, että he ovat englantilaisia?"
"Olisin tahtonut olla ranskalainen, niinkuin Lise ja muut."
"Minä haluaisin, että sinä olisit italialainen."
"Jos olen englantilainen, niin olen silloin samasta maasta kuin rouva
Milligan ja Arthur."
"Jos olet englantilainen? Tietysti olet englantilainen, se on varma.
Jos vanhempasi olisivat ranskalaisia, niin eivät suinkaan he olisi
antaneet englantilaisille lakimiehille toimeksi etsiä kadotettua
lastaan. Ja kun sinä olet englantilainen, niin on parasta lähteä
Englantiin. Se on paras keino tavata vanhempasi."
"Mitähän jos kirjoittaisin noille lakimiehille?"
"Mitä varten? Paremminhan asia selviää puhumalla kuin kirjoittamalla.
Meillä on 59 markkaa, josta on maksuja 8 markkaa, meille siis jää 43
markkaa, ja siinä on yllin kyllin päästäksemme Lontooseen. Menemme
Boulognessa laivaan, joka menee Lontooseen, ja siinä kulku ei paljon
maksa."
"Oletko ollut Lontoossa?"
"Tiedäthän, että en ole ollut. Mutta meillä oli Gassotin sirkuksessa
kaksi englantilaista klownia. He minulle usein kertoivat Lontoosta
ja opettivat minulle vähän englanninkieltäkin, jotta kykenimme
puhelemaan, niin että Gassotin rouva, joka oli hyvin utelias, ei
ymmärtänyt, mitä me puhuimme, ja me latelimme hänelle englantilaisia
tyhmyyksiä vasten silmiä. Minä opastan sinua Lontoossa."
"Minä olen myöskin oppinut vähän englanninkieltä Vitalikselta."
"Mutta kolmessa vuodessa sinä olet unhottanut paljon, jotavastoin
minä vielä osaan, saat nähdä. Mutta minä en halua Lontooseen
ainoastaan siitä syystä, että voisin sinulle olla palvelukseksi, vaan
on eräs toinenkin seikka?"
"No mikä sitten?"
"Jos vanhempasi tulisivat sinua hakemaan Ranskasta, niin he voisivat
hyvin hyvästi olla ottamatta minua mukaansa, jotavastoin kun minä
olen Englannissa, he eivät voi minua erottaa sinusta ja lähettää
takaisin."
Tuollainen luulo vanhemmistani tuntui minusta loukkaavalta, mutta,
tarkalleen ajateltuna, olisihan se voidut olla mahdollista. Ja kaikin
puolin minusta tuntui Mattian tuuma järkevältä.
"Lähdemme", sanoin hänelle.
Ja kahdessa minuutissa olivat laukkumme laitetut kuntoon ja me
valmiit lähtemään.
Ennenkuin lähdimme Boulogneen, oli meidän käytävä hyvästeillä
Acquinin luona. Mutta nyt ei heitetty hyvästiä surumielin. Hän oli
hyvillään, kun sai tietää, että minä pian saan tavata vanhempani, ja
minusta tuntui hyvälle saada hänelle sanoa, että pian tulen häntä
kiittelemään vanhempaini kanssa.
"Onnellista matkaa, poikaseni. Ja jos et voi niin pian tulla kuin
haluat, niin kirjoita minulle."
"Minä tulen pian takaisin."
Sinä päivänä kuljimme pysähtymättä aina Moissellesiin saakka ja
nukuimme muutamassa ladossa, sillä meidän piti säästää rahojamme
merimatkaa varten. Mattia oli sanonut, ettei se maksa paljon, mutta
kuinka paljon tämä "ei paljon" oli?
Marssiessamme Mattia opetti minulle englantilaisia sanoja, sillä
päässäni pyöri lakkaamatta kysymys, joka paljon häiritsi iloani:
ymmärsivätköhän vanhempani ranskan- tai italiankieltä? Miten voimme
tulla toimeen, jos he eivät puhu kuin englanninkieltä? Olisipa se
kiusallista!
Meiltä kului kahdeksan päivää kulkiessamme Parisista Boulogneen,
sillä pysähdyimme vähäksi aikaa suurimpiin kaupunkeihin, joita
matkamme varressa oli, antaaksemme näytäntöjä ja saadaksemme rahaa
lisää. Boulogneen tultuamme meillä oli vielä 32 markkaa taskussa,
paljon enemmän kuin tarvitsimmekaan merimatkaa varten.
Laiva Lontooseen lähti seuraavana päivänä neljän aikana aamulla, ja
puoli neljä me tulimme laivaan, jonne sijoituimme niin mukavasti kuin
suinkin laatikkokasan viereen, joka suojasi meitä kylmää ja kosteaa
pohjatuulta vastaan. Muutamien savuavien lyhtyjen valossa katselimme,
kun laivaa lastattiin, kinungit vinkuivat, laatikot, joita laskettiin
ruumaan, natisivat ja merimiehet tuontuostakin huutelivat joitakin
käheitä sanoja, ja ylinnä melusta kuului höyryn kohina, jota koneesta
syöksyi pieninä valkopilvinä. Kello soi, köydet putosivat mereen, me
olimme matkalla, matkalla kotimaahani.
Olin usein puhellut Mattialle, ettei ollut mitään niin mukavaa kuin
laivassa matkustaminen, kun liukuisi evästi tietämättä että matkaa
tehtiin, se oli tosiaan suloista -- se oli kuin unta.
Mutta tällä tavoin puhellessani olin ajatellut Joutsenta ja
matkaamme Keskikanavalla, ja meri ei ole niinkuin kanava. Tuskin
olimme päässeet aallonmurtajasta, kun laiva näytti uppoavan mereen;
sitten se kohosi ja taas vaipui aallon pohjaan, ja tätä tehdessä
höyry syöksähteli koneesta kovalla pauhinalla. Sitten syntyi äkkiä
hiljaisuus eikä kuulunut muuta kuin veden kohina siipirattaissa
milloin puolelta, milloin toiselta, sen mukaan kuin laiva kallistihe.
"On tämä suloista, tämä sinun liukumisesi!" sanoi Mattia ja heittäysi
aivan äänettömäksi, mutta sitten hän nousi yhtäkkiä.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.
"Se, että tämä tanssii liiaksi ja minulla sydäntä ellostaa." -- "Se
on meritautia." -- "Jumala auttakoon, siltä se tuntuu, että tautia se
on."
Ja hän juoksi samassa laivan laidalle.
Voi Mattia raukkaa, miten hän oli kipeä. Turhaan otin hänet syliini
ja pitelin hänen päätään rintaani vasten, ei hän siitä saanut
huojennusta. Hän valitteli, sitten tuontuostakin nousten äkkiä juoksi
laivan laidalle ja sitten taas kyyristyi lähelle minua. Ja joka kerta
kun hän tuli, pui hän minulle nyrkkiä ja puoleksi vihassa, puoleksi
leikillään sanoi:
"Oh näitä englantilaisia! Heillä ei ole sydäntä!"
Kun päivä nousi, olimme korkeiden valkoisten merenrantain näkyvissä,
ja siellä täällä näkyi paikallaan olevia laivoja purjeitta.
Vähitellen laivamme herkesi keinumasta ja kulki tasaisesti kuin
kanavassa. Me emme enää olleet merellä, ja joka taholta näkyi
metsäisiä rantoja aamusumun seasta: me olimme tulossa Tems-jokeen.
Laivamme jätti jälkeensä vaahtoavan keltaisen juovan, jossa
sukelteli esiin kaikenlaisia jätteitä, laudanpalasia, pölkynpäitä,
eläimenraatoja, olkia ja heiniä. Väliin suurisiipinen lintu laskihe
tähän juovaan vedenpintaan, sitten kohosi taas ja rääkkyen lensi pois
saalis suussaan.
Joen molemmilla rannoilla talot alkoivat keräytyä vierekkäin
punaisiksi riveiksi. Savu ja sumu sekaantuvat toisiinsa, niin ettei
tiedä kumpaa on vahvemmalta. Sitten maalla puiden ja karjain asemesta
näkyi mastometsä, joka ilmestyi yhtäkkiä: laivat ovat niityllä!
Vihdoinkin laiva hiljentää kulkuaan, kone pysähtyy, köydet viskataan
maalle. Me olemme Lontoossa ja me istumme maalle ihmisten keskelle,
jotka meitä katselevat, mutta eivät puhu meille mitään.
"No nyt, Mattia, sinun sopii koetella kielitaitoasi."
Ja Mattia, joka ei vähintäkään hämäillyt, lähestyi muuatta miestä,
jolla oli punainen parta, ja kysyi häneltä kohteliaasti, lakki
kourassa, Greensquaren tietä.
Minusta tuntui, että Mattia tarvitsi pitkän ajan saadakseen selvää
mieheltä, joka moneen kertaan hänelle kertoi samat sanat, mutta minä
en tahdo epäillä ystäväni kielitaitoa. Vihdoin hän tulee takaisin:
"Meidän on helppo osata, ei tarvitse kuin kulkea pitkin Temsin vartta
rantakatuja."
Mutta Lontoossa ei ole rantakatuja, ei ainakaan silloin ollut, talot
olivat vesirajaan saakka. Meidän siis piti seurata katuja, jotka
näyttivät kulkevan jokivartta. Nämä kadut ovat hyvin pimeitä, hyvin
lokaisia, täynnä ajureita, laatikoita, paaluja ja kaikenlaisia
myttyjä, ja vaivoin pääsemme pujottelemaan kaikkien näiden välitse.
On vasta yhden aika, ja kauppapuodeissa palaa kaasu, täällä sataa
nokea. Me kuljemme eteenpäin, ja tuontuostakin Mattia kysyy, onko
pitkältä Lincoln's-Inniin. Hän minulle tulkitsee, että meidän pitää
kulkea suuren portin läpi, joka sulkee kadun. Tämä tuntuu minusta
hullunkuriselta, mutta minä en uskalla hänelle sanoa, että luulen
hänen olevan erehdyksessä.
Mutta hän ei ole kuitenkaan erehtynyt. Me saavummekin viimein
muutaman kaariportin luo, joka on yli kadun. Me tässä kysymme
taas tietä ja meitä neuvotaan kääntymään oikealle. Nyt tulimme
pienille kaduille, joita kulki ristiin rastiin ja joilla oli hyvin
hiljaista ja vähän liikettä. Meistä tuntui, kuin olisimme kulkeneet
labyrintissa pääsemättä mihinkään.
Yhtäkkiä, juuri kun olemme varmat siitä, että olemme eksyneet,
tulemme pienen hautuumaan luo, joka on täynnä hautakiviä, niin
mustia, että olisi luullut ne maalatun noella: se on Greensquare.
Sillä aikaa kuin Mattia kyselee muutamalta haamulta, joka kulkee
ohitsemme, minä koetan hillitä sydäntäni, jo te lyö kovasti. Minä
vapisen ja tuskin voin hengittää. Sitten seuraan Mattiaa, ja me
pysähdymme muutaman kyltin luo, josta luemme: Greth and Galley.
Mattia lähestyy ja tarttui kellonvarteen, mutta minä keskeytän.
"Mikä sinua vaivaa? Sinä olet aivan kalpea."
"Odota vähän aikaa. Minä rohkaisen mieltäni."
Hän soittaa, ja me astumme sisään.
Olen niin sekauksissani, etten näe oikein tarkoin ympärilleni.
Minusta näyttää, kuin olisimme konttorissa ja että kaksi tai kolme
henkilöä istuu pöytäin ääressä kirjoittamassa kaasuliekkien valossa,
jotka palavat tohisten.
Näistä muutaman puoleen kääntyy Mattia, sillä tietysti minä olen
valtuuttanut hänet puhemieheksi. Ymmärrän, että hän selittää minun
olevan pojan, jonka hakeminen on annettu Barberinin toimeksi.
Barberinin nimi teki suuren vaikutuksen: meitä katsellaan, ja sitten
herra, jota Mattia puhutteli, aukaisi meille oven. Me tulimme
huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita; muuan herra istuu
pulpetin ääressä, ja toinen herra, jolla on viitta ja peruukki sekä
useita sinisiä laukkuja kädessä, puhelee hänen kanssaan. Muutamin
sanoin meidän esittäjämme selitti, keitä olimme, ja silloin kumpikin
herra tarkastelemaan meitä kiireestä kantapäähän.
"Kumpi teistä on Barberinin kasvattama poika?" kysyi ranskaksi herra,
joka istui pulpetin ääressä.
Kun kuulin puhuttavan ranskaa, niin mieleni rohkaistui ja minä astuin
lähemmäs.
"Minä se olen, herra."
"Missä on Barberin?"
"Hän on kuollut."
Herrat katselivat toisiaan jonkun aikaa; sitten se, jolla oli viitta
ja peruukki, lähti pois laukkuineen.
"Miten olette tulleet tänne?" kysyi toinen herra.
"Boulogneen jalkaisin ja sieltä laivassa. Me olemme juuri nyt
tulleet."
"Barberinko teille antoi rahaa?"
"Emme ole tavanneet Barberinia."
"No mistä tiesitte, että teidän pitäisi tulla tänne?" Minä selitin
lyhyesti. Sitten minä puolestani halusin tehdä kysymyksiä ja
varsinkin muuatta seikkaa tiedustella, mutta minä en saanut siihen
aikaa. Minun piti kertoa, miten Barberin oli minua kasvattanut; miten
hän minut oli myynyt Vitalikselle, miten isäntäni kuoltua Acquin oli
minut ottanut ja miten tämän jouduttua vankeuteen olin taas ryhtynyt
vanhaan ammattiini. Ja sen mukaan kuin minä puhuin, teki herra
muistiinpanoja ja katseli minua tavalla, joka tuntui minusta pahalle.
Hän ei ollut ollenkaan miellyttävän näköinen, ja hänen hymyssään oli
jotakin kavalaa.
"Ja mikä tämä toinen poika on?" kysyi hän viitaten kynällään Mattiaa,
aivan kuin olisi aikonut hänet sillä keihästää.
"Hän on ystäväni, toverini, veljeni."
"Tietysti. Maantiellä tehty ystävyys."
"Hellempi ja lujempi kuin veljesten."
"Sitä en epäile."
Nyt näytti olevan sopiva aika kysyä sitä, mikä oli pyörinyt
mielessäni heti keskustelemaan ryhdyttyämme.
"Asuvatko, hyvä herra, vanhempani Englannissa?"
"Asuvat, Lontoossa, ainakin tällä hetkellä?"
"Minä siis saan mennä heidän luokseen?"
"Vähän ajan perästä olette heidän luonaan, kotonanne. Minä käsken
teille oppaan."
"Vielä sana, hyvä herra. Minulla on siis isäkin?"
"Isä, äiti, veljiä ja sisaria."
Ovi aukesi, ja se keskeytti minua purkamasta heltyneen mieleni
tunteita. Minä katselin vain Mattiaa silmät kyynelissä.
Herra puhui englanninkielellä miehelle, joka astui sisään, ja minä
olin ymmärtävinäni, että hän käski hänen opastaa meitä.
"Niin, minä unhotin sanoa teille, että nimenne on Driscoll, se on
isänne nimi", sanoi herra.
Niin vastenmielisen näköinen kuin hän olikin, olisin hypännyt hänen
kaulaansa, jos minulla olisi ollut aikaa, mutta hän osotti meille
ovea ja me astuimme ulos.