Jollei minulla olisi ollut kiire Parisiin, niin olisin jäänyt
pitkäksi aikaa Lisen luo; meillä oli niin paljon puhumista, ja sillä
tavalla kuin me keskustelimme, ehdimme kovin vähän sanoa.
Tietysti puhe vanhemmistani otti suurimman osan kertomuksestani,
rikkaat vanhempani, ja minä kerroin Liselle, mitä olin Mattialle jo
sanonut, pysyen siinä uskossa ja toivossa, että he ovat rikkaat, niin
että me kaikki tulemme onnellisiksi: Lisen isä, hänen veljensä ja
hän, varsinkin hän.
Lise, joka ei ollut kypsynyt kokemuksen koulussa niinkuin Mattia,
oli taipuisa uskomaan, että ne, jotka olivat rikkaita, olivat
onnellisia tässä maailmassa ja että omaisuus oli taikakalu, jolla sai
heti mitä toivoi. -- Senhänvuoksi hänenkin isänsä oli vankilassa,
että oli köyhä, ja senvuoksi koko perhe oli hajallaan! Hänestä
oli yhdentekevää, olinko minä vai hän rikas, se oli sama asia,
seurauksiin nähden ainakin oli vaikutus sama: me kumpikin olimme
onnellisia, ja hänellä ei ollut muusta huolta kuin: kaikki koolle,
kaikki onnellisiksi.
Mutta me emme istuneet ainoastaan kanavan sulun portin luona, jossa
syöksyvä vesi pauhasi, vaan kulutimme aikaamme kävelyretkilläkin,
joilla oli mukana Mattia ja herra Capi sekä neiti nukke.
Retkeillessäni Ranskassa monet vuodet Vitaliksen kanssa ja sitten
nämä viime kuukaudet Mattian kanssa olin nähnyt paljon seutuja,
mutta en sellaista kuin tämä, jossa nyt olimme. Äärettömiä metsiä,
kauniita tasankoja, kallioita, kukkuloita, luolia, vesiputouksia,
tyyniä lampia ja kapeassa laaksossa jyrkkäin rinteiden välissä
kanava, joka juoksi kiemurrellen. Kuului lakkaamatta veden kohinaa ja
lintujen laulua. Mutta ei pidä kovin paljon minun sanoihini luottaa.
Minä tarkoitan, että kaikkialla missä olen Lisen kanssa kuljeksinut,
missä olemme leikkineet yhdessä, on minusta seudulla tuntunut olevan
sellainen kauneus ja viehätys, jota ei suosituimmillakaan seuduilla
olisi ollut minun silmissäni. Minä olen tämän seudun nähnyt Lisen
ympärillä, ja senvuoksi se on painunut mieleeni niin kauniina.
Mutta meidän piti erota ja Mattian kanssa lähteä tielle. Minusta se
oli surullista. Mutta minä en eronnut nyt surulla. Olin niin monta
kertaa hyvitellyt mieltäni sillä unelmalla, että olisin rikas, että
olin alkanut uskoa, en sitä, että kerran olen rikas, vaan että jo
nyt olen. Viimeiset sanani Liselle osottavat miten varma minä tässä
uskossani olin:
"Minä tulen sinua noutamaan vaunuilla ja nelivaljakolla."
Ja hän uskoi, niin että hän jo käsillään taputteli hevosia: hän
varmaan näki vaunutkin oman mielikuvituksensa mukaan, niinkuin
minäkin näin.
Mutta ennenkuin voin ajaa hevosilla Parisista Dreuzyyn, piti minun
kävellä jalkaisin Dreuzystä Parisiin. Ja jos ei Mattiaa olisi ollut,
niin minulla ei olisi ollut muuta huolta kuin tehdä pitkiä taipaleita
tyytyen siihen, että olisin saanut ansaituksi juuri sen, mikä oli
aivan välttämätöntä jokapäiväiseksi tarpeeksi. Mitä hyötyä nyt oli
nähdä vaivaa? Eihän meidän tarvinnut enää ostaa lehmää eikä nukkea,
ja kunhan vain saimme jokapäiväisen leipämme, niin eihän toki minun
tarvinnut koota rahaa vanhemmilleni.
Mattia ei tyytynyt näihin selityksiin.
"Ansaitaan niin paljon kuin ansaita voimme", sanoi hän. "Eihän ole
sanottu, että me tapaamme Barberinin heti."
"Jollemme tapaa häntä kahdentoista aikana, niin tapaamme hänet kahden
aikana. Mouffetardin katu ei ole niin pitkä."
"Mutta jos hän ei asukaan Mouffetardin kadun varrella?"
"Menemme sinne, missä hän asuu."
"Mutta jos hän on palannut Chavanoniin? Hänelle pitää silloin
kirjoittaa ja täytyy odottaa hänen vastaustaan. Millä elämme tämän
aikaa, jos meillä ei ole penniäkään taskussa? Luulisi, että sinä et
tunne ollenkaan Parisia. Sinä olet unhottanut Gentillyn kaivostien?"
"Enpä ole."
"En minäkään ole unhottanut Saint-Medardin kirkon seinustaa, jota
vasten seisoin nälkään kuolemassa. Minä en halua nähdä nälkää
Parisissa."
"Mutta me saamme rahaa enemmän, kun tulemme vanhempiemme luo."
"Minun ei tee mieli ruokaa, kun vasta olen syönyt hyvästi, mutta kun
en ole saanut ruokaa, niin silloin ei tunnu hyvältä. Tehkäämme siis
työtä aivan kuin meidän pitäisi saada ostetuksi lehmä vanhemmillesi."
Se oli viisas neuvo. Minä kuitenkin tunnustan, etten laulanut niin
kuin lauloin silloin kun oli koottava rahaa lehmän tai nuken ostoa
varten.
"Mutta sinähän laiskaksi heittäysit, kun sinusta tuli rikas!" sanoi
Mattia.
Tulimme Parisiin juuri kuusi kuukautta ja neljätoista päivää siitä
kuin olimme sieltä lähteneet.
Mutta nyt tullessamme oli aivan toisenlainen päivä kuin lähtiessämme:
oli sumua ja kylmä, ei päivänpaistetta enää, ei kukkasia, ei vihantaa
ruohoa enää tien varrella, kesän aurinko oli tehnyt tehtävänsä,
ja syksyn ensimäiset sumut olivat nyt laskeutuneet maalle, ja
kellastuneet lehdet kahisivat puissa ja putoilivat päällemme.
Mutta mitä siitä, jos luonto olikin ikävän näköinen, olihan meillä
sisällinen ilo, joka ei tarvinnut ulkonaista kiihotusta. Tai
oikeastaan en voi sanoa, että meillä ole, sillä se oli minussa,
minussa yksistään. Mattia sen sijaan kävi sitä synkemmälle mielelle,
kuta lähemmäs Parisia tulimme, ja usein hän astui tuntikausia
puhumatta sanaakaan.
Hän ei ollut sanonut minulle tämän surumielisyyden syytä, ja minä,
kuvitellen hänen surunsa johtuvan vain siitä, että hän pelkäsi meidän
eroamme, en halunnut hänelle uudelleen selittää sitä, mitä olin jo
monet kerrat selittänyt: että nimittäin vanhempani eivät tahdo meitä
erottaa. Vasta kun pysähdyimme syömään lähelle kaupunkia tultuamme,
hän istuessaan kivellä ja pureskellessaan leipäpalaansa selitti mikä
häntä vaivasi.
"Tiedätkö mitä ajattelen tullessamme Parisiin?"
"Mitä?"
"Niin, mitä? Garofolia. Onko hän päässyt vankilasta? Kun minulle
kerrottiin, että hän oli joutunut vankilaan, niin en tullut
kysyneeksi, kuinka pitkäksi aikaa hänet on tuomittu. Hän on jo voinut
päästä sieltä ja voi asua kamarissaan Lourcine-kadun varrella. Tuo
Mouffetardin katu, jonka varrelta me haemme Barberinia, on samassa
korttelissa. Miten kävisi, jos Garofoli sattuisi tapaamaan meidät?
Hän on isäntäni, hän on enoni. Hän voi ottaa minut mukaansa. Sinä
pelkäsit joutumistasi Barberinin käsiin, ymmärrät siis miten minä
pelkään joutumistani Garofolin käsiin. Voi pääparkaani! Ja mitä se
merkitsisi kuitenkaan sen rinnalla, että meidän täytyisi erota. Me
emme sitten koskaan näkisi toisiamme."
Minä iloisen toivoni valtaamana en ollut tullut ajatelleeksikaan
Garofolia. Mutta nyt huomasin, että kaikki, mitä Mattia sanoi, voi
olla mahdollista, ja että olimme suuressa vaarassa.
"No miten haluat? Etkö tahdo tulla Parisiin?"
"Minä arvelen, että jos en tulisi Mouffetardin kadulle, niin pääsisin
ehkä kohtaamasta Garofolia."
"Hyvä, älä tule. Minä menen yksikseni, ja tapaamme toisemme jossakin
illalla seitsemän aikana."
Ja me päätimme yhtymäpaikaksemme Archeveche-sillan pään
Notre-Dame-kirkon kuorin puolella, ja niin sovittuamme tulimme
Parisiin. Italian torille tultuamme erosimme liikutetuin mielin
kumpainenkin, aivan kuin emme enää toisiamme näkisikään. Ja Mattia
ja Capi lähtivät Luonnontieteellistä puutarhaa kohden, minä taas
Mouffetardin kadulle, jonne oli vain lyhyt matka.
Olin kirjoittanut paperiliuskalle henkilöiden nimet, joiden luota
Barberinia oli haettava, mutta se oli ollut turhaa, sillä minä
muistin nimet ja osotteet, hyvin katsomatta paperiini.
Kahdessa paikassa käynti oli turhaa.
Minä poistuin pettyneenä ja jonkun verran levottomanakin. Nyt ei
ollut jäljellä kuin Chopinet. Minne sitten mennä, jos ei siellä
tiedetty mitään? Mistä sitten hakea Barberinia?
Chopinet oli ravintoloitsija, ja kun minä astuin saliin, jossa oli
kyökki ja jossa syötiin, oli siellä useampia henkilöitä pöydässä.
Minä kysyin itse Chopinetilta, joka seisoi lusikka kädessä ja oli
sekoittamassa velliä vierailleen.
"Barberin ei ole enää täällä", sanoi hän.
"Missä hän on?" kysyin hätäytyneellä äänellä.
"Ka, enpä tiedä."
Minusta näytti, kuin kattilat olisivat tanssineet takassa.
"Mistähän minä voisin häntä etsiä?" kysyin.
"Hän ei ole ilmoittanut osotettaan."
Muotoni varmaankin ilmaisi selvään pettymykseni, sillä muuan mies,
joka oli syömässä läheisessä pöydässä, kysyi minulta:
"Mitä asiaa sinulla olisi Barberinille?"
Mahdotonhan minun oli selittää asiaani suoraan.
"Minä tulen hänen kotipuolestaan ja minulla olisi hänelle terveisiä
hänen vaimoltaan, joka sanoi minulle, että Barberin on täällä."
"Jos tiedätte, missä Barberin on", sanoi ravintolan isäntä miehelle,
joka oli minua puhutellut, "niin sanokaa pojalle; hän ei kuitenkaan
mitään pahaa tarkoita Barberinille, eikö niin?"
"Enpä tietenkään." Ja minä aloin jo toivoa.
"Barberin kai asuu tätä nykyä Cantalin hotellissa, Austerlitzin
kadulla: siellä hän oli ainakin kolme viikkoa sitten."
Minä kiitin ja lähdin. Mutta ennenkuin menin Austerlitzin kadulle,
päätin ottaa tietoa Garofolista kertoakseni Mattialle. Olin juuri
lähellä Lourcine-katua eikä minun tarvinnut mennä montakaan askelta,
ennenkuin olin sen talon luona, johon olin tullut Vitaliksen kanssa.
Aivan niinkuin sinäkin päivänä, kun ensi kerran tulimme tähän taloon,
oli nytkin sama vanha ukko ripustamassa riepuja seinälle. Olisi
voinut luulla, että hän ei ole siitä saakka muuta tehnytkään.
"Onko herra Garofoli jo tullut?" kysyin.
Ukko katseli minua ja alkoi rykiä vastaamatta minulle. Minusta
tuntui, että minun pitää antaa hänen ymmärtää, että tiesin missä
Garofoli on, muuten en saisi mitään tietoa tältä riepu-ukolta.
"Hän on yhä vielä vankilassa?" sanoin viekkaan näköisenä. "Mahtaa
hänellä olla ikävä."
"Ehkä, mutta aika kuluu kuitenkin."
"Voi kulua, mutta ei ehkä niin nopeasti hänestä kuin meistä."
Ukko olisi mielellään nauranut tälle sukkeluudelle, mutta sai
yskänkohtauksen.
"Tiedättekö milloin hän pääsee?" kysyin, kun hän herkesi rykimästä.
"Kolmen kuukauden perästä."
Mattialla oli vielä aikaa hengittää, sillä ennen kolmea kuukautta
vanhempani ovat jonkun keinon keksineet, ettei tuo julma isäntä
voi mitään Mattialle. Ja nyt toivorikkaana lähdin taas etsimään
Barberinia Cantalin hotellista. Ja ilomielin astuin Austerlitzin
katua kohden, mielessäni säälien Barberinia.
Matka ei ollut pitkä, niin että pian olin hotellissa, jota hain
ja joka ei ollut hotelli kuin nimeksi. Kurja majatalo, isäntänä
vanha vähäkuuloinen vaimo, jolla pää tutisi. Kun olin häneltä
kysynyt asiaani, niin hän pani käden korvansa taakse ja pyysi minua
toistamaan kysymykseni.
"Minä kuulen huononlaisesti", sanoi hän.
"Minä haluaisin tavata Barberinia, Barberinia Chavanonista, joka asuu
teillä, eikö niin?"
Vastaamatta sanaakaan hän kohotti kätensä ilmaan niin äkillisellä
liikkeellä, että kissa, joka nukkui hänen sylissään, hyppäsi
pelästyneenä lattialle.
"Kas niin, kas niin!" sanoi hän.
Sitten katsoen minua, pää tutisten yhä enemmän, hän sanoi:
"Oletteko te se poika?"
"Mikä poika?"
"Se, jota hän etsi."
Jota hän etsi! Minulla sydäntä kouristi.
"Barberin?" huusin.
"Vainaja, Barberin-vainaja pitää sanoa."
Minä otin harpun tuekseni.
"Hän on siis kuollut?" huusin kovasti, että hän olisi kuullut, mutta
mieleni oli niin kiihdyksissä, että ääneni oli raukea.
"Kahdeksan päivää sitten. Saint-Antoinen sairashuoneessa."
Minä typerryin. Barberin kuollut. Miten nyt löydän vanhempani, mistä
heitä etsiä?
"Te olette siis se poika, jota hän haki saattaakseen teidät rikkaille
vanhemmillenne?"
Minussa syntyi toivo ja tartuin hänen sanaansa:
"Tiedättekö asiasta mitä?"
"Tiedän mitä hän kertoi, miesparka: että hän oli löytänyt ja
kasvattanut lapsen, että vanhemmat, jotka olivat kadottaneet tämän
lapsen, nyt tahtoivat hänet saada, ja että hän nyt oli Parisissa tätä
lasta hakemassa."
"Mutta tiedättekö", kysyin hätäilevällä äänellä, "tiedättekö
vanhemmistani?"
"Te siis olette se poika, varmaan te olette sama poika!" Ja pää
tutisten hän katseli minua tarkoin silmiin.
"Minä pyydän, sanokaa mitä tiedätte."
"Mutta minä en muuta tiedä kuin mitä nyt juuri olen kertonut,
poikaseni ... minä tarkoitin, hyvä nuori herrani."
"Sanokaa, mitä Barberin kertoi vanhemmistani, minä pyydän, rouva,
näettehän hätäni ja tuskani."
Hän nosti taas kätensä taivasta kohden:
"Kas tämähän soma tapaus!"
Samassa astui huoneeseen muuan naisihminen, joka näytti palvelijalta,
ja tämän puoleen kääntyen hotellin rouva sanoi:
"Tämähän vasta tapaus! Tämä nuori poika, tämä nuori herra, jonka
tuossa näet, on se, josta Barberin puhui; hän tulee, ja Barberin on
kuollut, tämähän vasta tapaus!"
"Barberin ei siis teille ole puhunut mitään vanhemmistani?"
"Kymmenetkin kerrat, satoja kertoja, he ovat rikkaita."
"Missä he asuvat, mikä heidän nimensä on?"
"Niin. Ei Barberin minulle koskaan sitä maininnut, hän piti sen
salassa. Hän tahtoi saada palkinnon yksinään, joka olisikin ollut
oikeus ja kohtuus."
Minä ymmärsin, ymmärsin varsin hyvin, mitä tämä vanha vaimo sanoi.
Barberin oli kuollessaan vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Voi
minun kauniita uniani! Minun kauniita toiveitani!
"Te ette tunne ketään henkilöä, jolle Barberin olisi asiasta puhunut
enemmän kuin teille?"
"Ei Barberin niin tyhmä ollut, että olisi luottanut keneenkään, hän
oli liian epäluuloinen."
"Te ette ole koskaan nähnyt kenenkään omaiseni käyvän hänen luonaan?"
"En koskaan!"
"Ette ystäviä, joille hän olisi puhunut vanhemmistani?"
"Hänellä ei ollut ystäviä."
Minä tartuin päähäni kaksin käsin, mutta vaikka miten olisin
miettinyt, en keksinyt mitään; sitäpaitsi olin niin kiihdyksissäni ja
sekaannuksissani, että minun oli mahdoton ajatella tarkoin.
"Hän sai kerran vakuutetun kirjeen", sanoi vaimo.
"Mistä se tuli?"
"En tiedä, postintuoja antoi sen hänelle itselleen. Minä en nähnyt
postimerkkiä."
"Kirje varmaan on löydettävissä?"
"Kun hän oli kuollut, niin me etsimme kirjettä hänen tavaroistaan,
joita hänellä oli täällä, emme tietysti uteliaisuudesta, vaan
saadaksemme antaa tiedon hänen vaimolleen, mutta me emme löytäneet
mitään. Sairashuoneellakaan ei oltu löydetty mitään paperia hänen
vaatteistaan, ja jos hän ei olisi sanonut olevansa Chavanonista, niin
ei olisi voitu hänen kuolemastaan ilmoittaa hänen vaimolleen."
"Barberinin emännälle siis on annettu tieto?"
"On, Jumala häntä auttakoon!"
Seisoin kauan aikaa saamatta sanaa suuhuni. Mitä sanoa? Mitä kysyä?
Nämä ihmiset olivat minulle sanoneet kaiken tietonsa. He eivät
tienneet mitään. Ja varmaan he olivat koettaneet kaikin tavoin saada
tietää mitä Barberinilla oli mielessä salattuna. Lähdin ovea kohden.
"No minne lähdette nyt?" kysyi vanha vaimo.
"Menen tapaamaan toveriani."
"Teillä on toveri?"
"On toki."
"Asuuko hän Parisissa?"
"Olemme tulleet Parisiin tänä aamuna."
"No jos teillä ei ole asuntoa, niin voitte saada asunnon tässä
hotellissa. Teidän on täällä hyvä olla, voin sen verran kehua,
ja rehellisten ihmisten luona olette silloin. Huomatkaa myöskin,
että jos vanhempanne teitä hakevat, kun eivät saa mitään tietoa
Barberinilta, niin he tulevat tänne hänestä tiedustelemaan. Te olette
silloin täällä vastassa. Sehän on etu sekin. Missä vanhempanne
voisivat tavata teitä, jos ette olisi täällä? Omaksi eduksenne minä
puhun. Täällä on rauhallista, sillä tämä on rauhallinen korttelikin."
Minä en ollut juuri vakuutettu, että kortteli oli niin kovin
suositeltava rauhallisuutensa puolesta. Kaikessa tapauksessa Cantalin
hotelli oli likaisimpia ja kurjimpia taloja mitä olin nähnyt, ja
kuitenkin matkoillani minä olin jo nähnyt yhtä ja toista, hyvinkin
kurjaa. Mutta tämän vanhan naisen ehdotusta kannatti miettiä.
Sitäpaitsi nyt ei ollut sopiva hetki esiintyä vaativana: minä en nyt
ollut rikkaiden vanhempaini kanssa, että olisin voinut mennä asumaan
suuriin hotelleihin bulevardien varrelle tahi komeaan taloon, jos
he asuivat Parisissa. Cantalin hotellissa kulunkimme eivät nousisi
suuriksi. Olipa Mattia ollut sittenkin oikeassa, kun oli väittänyt,
että meidän oli ansaittava rahaa matkallamme. Mikä tulisi nyt
neuvoksi, jollei meillä olisi seitsemäätoista markkaa taskussa?
"Paljollako vuokraatte kamarin minulle ja toverilleni?" kysyin.
"Puoli markkaa päivältä, se ei ole paljon."
"No hyvä, me tulemme tänä iltana."
"Tulkaa hyvissä ajoin, Parisissa on vaarallista kulkea myöhään."
Minun oli tavattava Mattia. Kun ei ollut vielä aika mennä
tapaamispaikallemme Archevechen sillan luo, kuljeksin rantoja
pitkin katsellen juoksevaa jokea. Tuli pimeä, sytytettiin lyhdyt ja
kaasut. Minä suuntasin kulkuni sitten Notre-Damen kirkkoa kohden,
jonka tornit mustina kohosivat ruskottavaa taivasta kohden. Kirkon
päässä oli penkki, jolle istahdin, mikä tuntuikin hyvältä, sillä
jalkani olivat uuvuksissa aivan kuin olisin kulkenut pitkänkin
matkan, ja siinä taas vaivuin surullisiin mietteisiini. En koskaan
ollut niin alakuloisella mielellä ollut enkä niin väsynyt. Minulla
ei ollut mitään muuta tehtävää kuin laskea ajan kulumista sen
mukaan kuin kuului kellojen lyöntejä ympärilläni, ja minä laskin,
kuinka pitkä aika vielä oli siihen, kun tapaan Mattian saadakseni
hänen ystävyydestään voimaa ja rohkeutta. Tuntui niin lohduttavalta
ajatellessani, että pian näen hänen kauniit, lempeät ja iloiset
silmänsä.
Vähän ennen seitsemää kuulin iloista haukuntaa ja pimeässä näin
valkoisen olennon tulevan minua kohden, ja ennenkuin olin siitä
selvillä, hyppäsi Capi syliini ja nuoleskeli käsiäni. Pian ilmestyi
Mattiakin.
"No miten kävi?" huusi hän jo kaukaa.
"Barberin on kuollut."
Hän lähti juoksujalkaa minua kohden, ja muutamin sanoin kerroin
hänelle mitä olin tehnyt ja mitä olin saanut tietää.
Hän muuttui hyvin surulliseksi, mikä minusta tuntui hyvälle, sillä
huomasin, että jos hän pelkäsikin vanhempiani omasta puolestaan,
niin hän kuitenkin hartaasti toivoi, että minä omaksi hyväkseni
olisin tavannut heidät. Hän koetti hellin sanoin minua lohduttaa ja
vakuuttaa, etten saisi antautua epätoivoon.
"Jos vanhempasi kerran ovat tavanneet Barberinin, niin he käyvät
levottomiksi, kun eivät kuule hänestä sanaakaan, ja tiedustelevat
mitä on tapahtunut ja tietysti he tulevat silloin Cantalin hotelliin.
Menemme siis sinne. Eikähän tässä ole muuta vahinkoa kuin muutamain
päiväin odotus."
Samaahan oli sanonut vanha nainenkin hotellissa, mutta Mattian suusta
tällä puheella oli aivan toinen vaikutus minuun: tosiaan ei ollut
kysymys muusta kuin pienestä odotuksesta. Olinpa ollut aika lapsi,
kun olin niin heittäytynyt surun valtaan! Näin tyynnyttyäni kerroin
Mattialle mitä olin saanut tietää Garofolista.
"Vielä kolme kuukautta!" huudahti Mattia ja rupesi tanssimaan ja
laulamaan keskellä katua. Sitten hän yhtäkkiä sanoi minulle:
"Sinä olet suruissasi, kun olet menettänyt omaisesi, ja minä tässä
tanssin ja laulan, kun olen päässyt sukulaisestani."
"Sellainen eno kuin Garofoli ei ole omainen. Jos olisit menettänyt
sisaresi Christinan, niin tanssisitko?"
"Voi, älä puhukaan!"
"No, siinä näet."
Niinkuin Cantalin hotellin rouva olikin kehunut hotelliaan, ei se
kuitenkaan ollut mikään komea talo, ja kun me olimme kamarissamme,
jota valaisi vaivainen kynttilä, oli niin ahdasta, että toisen
piti istua vuoteessa silloin kun toinen halusi liikkua vähänkään.
Tällaista huonetta en ollut toivonut yösijakseni. Ja peitteet
sitten! Kellastunutta karttuunia. Illallisemme ei myöskään ollut
lainkaan sellainen, jonka olin kuvitellut tarjoavani Mattialle omassa
kodissani. Mutta eihän asia vielä ollut mennyttä, eihän tarvinnut
kuin odottaa.
Ja siihen ajatukseen minä nukahdin.