Kuinka paljon olinkaan iloinnut ajatellessani, että saan maata
lapsuuteni aikaisessa vuoteessa, jossa ennen olin nukkunut niin monta
yötä heräämättä, kyyristyneenä peitteiden alle! Monta kertaa olin
maatessani taivasalla kaivannut tätä vuodetta ja peitteitä, kun öinen
kylmä hätyytteli tai aamun kuura kylmi luita myöten.
Heti kun panin maata, nukahdin väsyneenä edellisen päivän matkasta,
mutta sitten heräsin yhtäkkiä, enkä saanut enää unta: mieleni oli
niin kiihdyksissä.
Vanhempani!
Tätä seikkaa olin ajatellut maata pannessani, siitä olin nähnyt
untakin, isästä, äidistä, veljistä, sisarista, ja olin muutamia
minuutteja näiden kanssa, joita en vielä tuntenut ja jotka nyt
näin ensi kerran. Sitten Mattia, Lise, Barberinin emäntä ja rouva
Milligan, Arthur, kaikki olivat samaa perhettä. Vitalis oli isäni,
hän oli herännyt kuolleista ja oli rikas. Tällä aikaa kuin olimme
olleet erillämme, hän oli löytänyt Zerbinon ja Dolcen, joita ei susi
ollutkaan saanut.
Herättyäni näin kaikki, joista olin uneksinut, ja tuntui aivan kuin
olisin ollut heidän kanssaan eilen illalla, ja senvuoksi oli minun
aivan mahdotonta saada unta. Vähitellen tämä harhaluulo menetti
voimansa, mutta sitten tuli todellisuus, joka valvotti minua vielä
enemmän.
Vanhempani etsivät minua, pitikö minun löytääkseni heidän kääntyä
Barberinin puoleen. Jo tämä kysymys yksinään vähensi iloni. Olisin
halunnut, että Barberin ei olisi saanut sekaantua onneeni. Mutta
ei ollut muuta neuvoa kuin hakea Barberin käsiini. Hänelle ei
voinut kirjoittaa minnekään. Täytyi lähteä Parisiin ja etsiä häntä
Mouffetardin korttelista niistä taloista, joissa hän oli ennen asunut
ja joista hänen vaimonsa muisti pari kolme nimeä. Minun siis piti
lähteä Parisiin hakemaan sitä, joka minua haki.
Minä olin toivonut, että saamme viettää muutamia rauhan päiviä
kasvatusäitini luona ja Mattian kanssa leikkiä entisiä leikkejäni,
mutta jo seuraavana päivänä meidän piti lähteä matkalle. Ja sitten
olin aikonut mennä tapaamaan Etiennetteä -- nyt piti luopua tästä
matkasta, enkä saanut tavata tätä tyttö parkaa, joka oli ollut
minulle niin hyvä. Etiennetten luota sitten olisi pitänyt mennä Lisen
luo viemään terveisiä hänen veljeltään ja sisareltaan -- mutta sekin
matka siis piti jättää.
Näissä mietteissä meni koko yöni; väliin tuumailin, että minun
pitäisi kuitenkin käydä Etiennetten ja Lisen luona, väliin taas, että
minun pitää mennä Parisiin kiireimmän kautta tavatakseni vanhempani.
Ja vihdoin nukahdin pääsemättä mihinkään päätökseen, ja niin tämä yö,
josta olin toivonut parasta kaikista, oli levottomimpia ja huonoimpia
öitä mitä muistan.
Aamulla, kun kaikki kolme, äiti, Mattia ja minä, istuimme takan
ääressä, jossa oli maito tulella, me pidimme neuvottelua.
"On heti mentävä Parisiin, vanhempasi kun etsivät sinua, niin et saa
viivytellä", sanoi äiti ja selvitti asian.
Mutta Mattia ei näyttänyt hyväksyvän tätä päätöstäni, päinvastoin.
"Sinun mielestäsi ei meidän pitäisi mennä Parisiin?" sanoin hänelle.
"Minkävuoksi et sitten selitä syitäsi?" Hän vain pudisti päätään.
"Sinä näet, että minä olen neuvoton, sinä et saa olla auttamatta
minua."
"Minusta uusien vuoksi ei saa unhottaa entisiä", sanoi hän vihdoin.
"Tähän saakka omaisiasi ovat olleet Lise, Etiennette, Alexis ja
Benjamin, jotka ovat sinua rakastaneet. Nyt sinulle on ilmestynyt
uusia omaisia, joita sinä et tunne, jotka eivät ole tehneet mitään
muuta sinulle kuin panneet sinut kadulle, ja sinä yhtäkkiä hylkäät
ne, jotka sinulle ovat olleet hyviä, ja omistat ne, jotka sinulle
ovat olleet pahoja. Se ei mielestäni ole oikein."
"Ei voi sanoa, että Remin vanhemmat ovat hänet jättäneet kadulle",
keskeytti äiti. "On ehkä heiltä ryöstetty heidän lapsensa, jota he
ikävöivät itkien, jota odottavat ja jota ovat etsineet siitä päivästä
saakka."
"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että Acquin on ottanut Remin
kadulta, kun Remi oli siihen kuolemassa, on hoitanut häntä kuin omaa
lastaan, ja Alexis, Benjamin, Etiennette ja Lise ovat rakastaneet
Remiä kuin veljeään, ja näillä, jotka ovat ottaneet Remin, on yhtä
suuri oikeus hänen ystävyyteensä kuin niillä, jotka tahtoen tai
tahtomattaan ovat hänet heittäneet kadulle. Acquin ja hänen lapsensa
osottivat vapaaehtoisesti ystävyyttään Remille, he eivät olleet
mitenkään siihen velvolliset."
Mattia lausui sanansa sillä äänellä, kuin olisi ollut minulle
suutuksissaan, katsomatta minuun ja katsomatta Barberinin
emäntäänkään. Mieleni kävi alakuloiseksi, ja minä olin kuin
neuvottomat ihmiset ainakin, voimatta punnita syitä, huojuen puoleen
ja toiseen, aina viimeksi kallistuen sen mielipiteeseen, joka
viimeksi oli puhunut.
"Mattia on oikeassa", sanoin, "enkä kevyellä sydämellä voi lähteä
Parisiin näkemättä Etiennetteä ja Liseä."
"Mutta vanhempasi!" sanoi äiti.
Minä koetin sovitella.
"Me emme mene Etiennetten luo, kun se olisi liian suuri mutka.
Sitäpaitsi Etiennette osaa kirjoittaa ja lukea, me siis voimme hänen
kanssaan keskustella kirjeellisesti, mutta ennen Parisiin menoamme
käymme Lisen luona. Jos se meitä viivyttääkin, niin se viivytys ei
ole kovin suuri, ja sitäpaitsi Lise ei osaa kirjoittaa eikä lukea,
ja hänen vuokseen juuri olenkin järjestänyt tämän matkasuunnitelman.
Hänelle voin kertoa Alexista ja Etiennetten käsken kirjoittaa minulle
Dreuzyyn, jossa sitten voin lukea hänen kirjeensä Liselle."
"Hyvä", sanoi Mattia nauraen.
Päätettiin, että lähdemme huomenna, ja heti kirjoitin pitkän kirjeen
Etiennettelle selittäen hänelle, että en nyt voinut tulla hänen
luokseen, kun minulla oli muutamia toimia.
Ja seuraavana päivänä taaskin kerran oli minun heitettävä raskaat
jäähyväiset. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt Chavanonista
niinkuin olin lähtenyt Vitaliksen kanssa; minä sain suudella äitiä ja
luvata hänelle, että tulen pian vanhempaini kanssa hänen luokseen.
Koko edellisen illan olimme keskustelleet siitä, mitä hänelle annan,
kun minusta tulee rikas.
"Ei mikään ole lehmäsi veroinen, pikku Remi", sanoi äiti, "etkä
kaikilla rikkauksillasi saa minua onnellisemmaksi kuin olet saanut
köyhänä ollessasi."
Lehmällemme meidän piti myöskin sanoa jäähyväiset, ja Mattia suuteli
sitä kymmeniä kertoja turpaan, josta se näytti olevan varsin
mielissään, sillä se joka kerta sivalsi Mattiaa poskelle pitkällä
kielellään.
Ja taas olimme tiellä, laukut selässä ja Capi edellämme juosten. Me
kuljimme pitkin askelin, tai oikeastaan minä tietämättäni, innoissani
päästäkseni pian Parisiin, aina vähänväliä pitensin askeleita.
Vihdoin Mattia sanoi, että jos sellaista vauhtia kuljemme, niin pian
väsymme, ja minä hiljensin kulkuani taas vähän päästä rientääkseni.
"Mutta sinullapa on kiire!" sanoi Mattia surullisesti.
"Minusta sinullakin pitäisi olla kiire, sillä minun vanhempani ovat
sinunkin vanhempasi."
Hän pudisti päätään.
"Olemmehan veljiä."
"Olemme me keskenämme, enkä epäile sinua, minä olen nyt veljesi ja
olen vastakin, sen uskon ja tunnen."
"No mitä sitten?"
"Mutta enhän voi olla sinun veljiesi veli, jos niitä sinulla on, enkä
sinun isäsi ja äitisi poika."
"Jos olisimme menneet Luccaan, niin enkö olisi ollut sisaresi
Christinan veli?"
"Tietysti olisit ollut."
"No minkä vuoksi minun veljeni ja sisareni eivät pitäisi sinua
samalla tavoin veljenään?"
"Se on aivan eri asia. Minä en ole ollut puettu kauniisiin
vaatteisiin."
"Mitä se merkitsee?"
"Se merkitsee paljonkin, sinä sen ymmärrät niinkuin minäkin. Sinä
olisit tullut Luccaan, jonne et nyt enää tule, sinut olisivat köyhät
vanhempani ottaneet vastaan, vaatimatta sinulta mitään, koska ovat
köyhempiä kuin sinä. Mutta sinun vanhempasi ovat rikkaita, jota
kauniit vaatteet osottavat, niinkuin Barberinin emäntä sanoikin.
He ovat ylhäisiäkin. No miten voit ajatella heidän ottavan vastaan
sellaista köyhää kurjaa kuin minä olen?"
"No mutta mikä minä sitten olen, jos en köyhä kurja?"
"Niin nyt tällä hetkellä, mutta huomenna sinä olet heidän poikansa,
ja minä olen aina oleva sama mikä olen tänäänkin. Sinut pannaan
kouluun, sinulle hankitaan opettajia, ja minä saan jatkaa maantien
kulkemista yksikseni, muistellen sinua, niinkuin sinäkin olet
muisteleva minua toivoakseni."
"Voi Mattia ystäväni, miten voit puhua tuolla tavoin?"
"Minä puhun niinkuin ajattelen, ja sen vuoksipa en voi olla iloinen
ilostasi: sen vuoksi ainoastaan, että meistä tulee ero, ja minä olin
aina kuvitellut ja uskonut, että olisimme aina yhdessä, niinkuin nyt
olemme. Oh, ei samanlaisina kuin nyt, köyhinä katusoittajina. Mutta
me olisimme tehneet työtä, meistä olisi tullut oikeita soittajia,
jotka olisimme soittaneet oikealle yleisölle, eroamatta koskaan
toisistamme."
"Mutta niin on tapahtuva, rakas Mattia. Jos vanhempani ovat rikkaat,
niin heidän rikkautensa on sinua varten niinkuin minuakin; jos minut
pannaan kouluun, niin sinä tulet minun kanssani. Me emme toisiamme
jätä, me teemme työtä yhdessä, me kasvamme, me elämme yhdessä,
niinkuin sinä olet toivonutkin, ja niinkuin minäkin olen toivonut
yhtä innokkaasti kuin sinäkin, sen vakuutan."
"Minä tiedän, että sinä toivot, mutta sinä et sitten enää ole oma
herrasi niinkuin nyt olet."
"No kuulehan: jos minun vanhempani hakevat minua, niin se osottaa,
että he ovat kiintyneet minuun, he rakastavat minua. Ja kun he
rakastavat minua, niin he eivät kiellä minulta mitä pyydän. Ja minä
pyydän heiltä saattaa onnellisiksi ne, jotka ovat olleet minulle
hyviä, jotka minua ovat rakastaneet, kun minä olin yksin maailmassa,
niinkuin ovat olleet Acquin, joka on lunastettava vankilasta,
Etiennette, Alexis, Benjamin, Lise ja sinä. Lisen he ottavat
luokseen, opettavat, parantavat, ja sinut pannaan kouluun minun
kanssani, jos minun pitää mennä kouluun. Niin ne asiat käyvät -- jos
vanhempani ovat rikkaita, ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he
olisivat rikkaita."
"Ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat köyhiä."
"Oletko hullu?"
"Ehkä."
Ja sen enempää sanomatta Mattia kutsui Capin, sillä oli jo aika
ruveta syömään. Hän otti koiran syliinsä ja puhui sille aivan
kuin ihmiselle: "Eikö niin, vanha Capi, että sinustakin olisi
mieluisampaa, että Remin vanhemmat olisivat köyhiä?"
Capi, niinkuin aina kun kuuli nimeänsä mainittavan, haukahteli
tyytyväisenä ja pani käpälät rinnalleen.
"Vanhempain ollessa köyhiä me elelisimme niinkuin tähänkin asti
vapaata elämää, kaikki kolme, menisimme minne milloinkin haluttaisi,
eikä meillä olisi muuta huolta kuin tyydyttää kunnioitettavaa
yleisöä."
"Hauh, hauh!"
"Vanhempain ollessa rikkaita Capin pitäisi olla ja pysyä pihamaalla,
koirakopissa, ja luultavasti kahleissa, kauniissa teräskahleissa,
joka kuitenkin olisi kahle, sillä koirat eivät saa tulla rikkaitten
huoneisiin."
Olin ollut vähän suutuksissani, kun Mattia oli toivonut, että
vanhempani olisivat köyhiä, eikä ollut hyvillään ilosta, joka
minussa oli syntynyt Barberinin emännän kuvauksen johdosta. Mutta
toisekseen olin mielissänikin nähdessäni sitten, että Mattiassa oli
surumielisyyden synnyttänyt hänen ystävyytensä minua kohtaan -- hän
pelkäsi eroa ja tästä syystä hän vain oli suruissaan. En voinut siis
nuhdella häntä, sillä tämähän oli vain todistus tunnollisesta ja
hellästä ystävyydestä.
Jollei meidän olisi ollut pakko ansaita jokapäiväistä leipäämme,
niin olisin Mattiasta huolimatta kiiruhtanut kulkuamme, mutta meidän
piti antaa näytäntöjä suurissa kylissä, joita oli matkamme varressa,
ja odotellessamme, että pääsemme vanhempaini rikkauksia jakamaan,
meidän täytyi tyytyä pieniin rahoihin, joita saimme siellä täällä
sattuman mukaan. Meiltä kului siis enemmän aikaa kuin olisin suonut,
ennenkuin pääsimme Dreuzyyn. Mutta oli toinenkin seikka, jota
varten meidän piti koota rahaa niin paljon kuin mahdollista. Minä
muistin Barberinin emännän sanan, että kaikilla rikkauksillani en
voi tuottaa hänelle niin paljon iloa kuin köyhänä ollessani, ja minä
tahdoin pikku Lisenkin saattaa yhtä hyvälle mielelle kuin Barberinin
emännänkin. Tietysti minä jaan rikkauteni Lisen kanssa, ainakin minä
puolestani, mutta ennenkuin minä olin rikas, tahdoin viedä Liselle
ansaitsemillani rahoilla ostetun lahjan -- köyhän lahjan. Matkallamme
ostimme nuken, joka ei onneksi maksanut niin paljon kuin lehmä, ja
kiiruhdimme sitten päämääräämme kohden.
Kun nyt oli jo syksy, niin päiväntaipaleemme olivat lyhemmät kuin
kesäisin ja me koetimme aina mahdollisuuden mukaan päästä kyliin,
joihin yöksi jäimme, hyvissä ajoin ennen päivän laskua. Mutta
sittenkin, vaikka varsinkin matkamme lopulla olimme kiirehtineet
minkä mahdollista, saavuimme Dreuzyyn vasta pimeällä. Lisen tädin luo
mennessä meidän ei tarvinnut kuin seurata kanavan vartta, kun hänen
miehensä oli kanavanvartija ja asui kanavan varrelle rakennetussa
talossa. Pian löysimmekin tämän talon, joka oli kaupungin laidassa
tasangolla, missä kasvoi suuria puita, jotka kaukaa katsoen näyttivät
uivan sumussa.
Sydämeni tykytti kovasti lähestyessäni tätä taloa, jonka akkunat
loistivat takassa palavasta nuotiosta, mikä loimahteli ja silloin
tällöin valaisi tietämme. Talon luo tultuamme näin ovet suljetuiksi,
mutta akkunasta, jossa ei ollut kaihtimia, näin Lisen pöydän ääressä
tätinsä vieressä ja edessään muuan mies, joka varmaan oli hänen
enonsa.
"Siellä ollaan paraillaan illallisella, tulimme sopivaan aikaan",
sanoi Mattia.
Minä tein hänelle merkin käskien hänen olla hiljaa ja Capin käskin
taakseni. Sitten otin harppuni ja valmistausin soittamaan.
"Niin tosiaan", sanoi Mattia hiljaa, "serenaadi, se on oiva tuuma."
"Älä sinä soita, anna minä soitan yksikseni."
Ja minä soitin napolilaista lauluani, mutta laulamatta, sillä ääneni
ei kulkenut. Ja soittaessani katsoin Liseä: hän kohotti äkkiä päänsä,
ja hänen silmänsä alkoivat loistaa.
Minä nyt aloin laulaa.
Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi ovelle, enkä ehtinyt muuta kuin
Mattialle antaa harppuni, ennenkuin Lise oli sylissäni.
Meidät käskettiin sisään, ja Catherine täti minua syleiltyään
toimitti kaksi lautasta pöytään. Mutta minä pyysin häntä panemaan
kolmannenkin:
"Meillä on täällä toveri mukanamme."
Ja minä vedin laukustani nuken ja asetin sen istumaan tuolille Lisen
viereen.
En voi koskaan unhottaa katsetta, jonka Lise loi minuun; näen sen
nytkin elävänä silmissäni.