X.

Seuraavana päivänä ensi töikseni kirjoitin kirjeen kasvatusäidilleni

kaikesta, mitä olin saanut tietää. Minä pyysin häntä heti

ilmoittamaan minulle, jos vanhempani kirjoittaisivat hänelle jotakin,

ja varsinkin lähettämään minulle tiedon heidän osotteestaan.

Sitten oli minulla vaivalloinen tehtävä, nimittäin käydä Lisen isän

luona. Minä olin sanonut Liselle, että heti ensi töikseni Parisissa

menen hänen isänsä luo vankilaan ja että jos vanhempani ovat rikkaat,

niinkuin toivoin, niin minä pyydän heitä maksamaan hänen isänsä

velan, niin että minä kun menen vankilaan, niin menen noutamaan hänet

pois sieltä. Mikä pettymys mennä hänen luokseen nyt, kun olin yhtä

kykenemätön maksamaan hänelle kiitollisuudenvelkaani kuin silloinkin,

kuin olin hänestä eronnut! Onneksi minulla oli kaikenlaista hyvää

hänelle ilmoitettavana, tervehdykset Liseltä ja Alexilta, ja hänen

isällinen ilonsa huojensi minun tuskiani. Olihan siitä kuitenkin

jotakin tyydytystä mielelle, että olin vähänkin tehnyt hänelle hyvää.

Mattia, joka hurjasti halusi nähdä vankilan, seurasi minua. Ja

minäkin puolestani tahdoin häntä tutustuttaa mieheen, joka oli

minulle tehnyt niin paljon hyvää.

Meidät vietiin vastaanottohuoneeseen, jonne Acquinkin pian tuli.

"Sinä hyvä poika", sanoi hän syleillen minua, "sinä kelpo Remi."

Minä heti kerroin hänelle Lisestä ja Alexista ja rupesin selittämään

minkävuoksi en ollut mennyt Etiennetten luo, mutta hän keskeytti:

"Entäs vanhempasi?"

"Te siis tiedätte?"

Hän kertoi minulle, että Barberin oli käynyt hänen luonaan pari

viikkoa sitten.

"Hän on nyt kuollut."

"No sekin onnettomuus vielä."

Acquin selitti minulle, miten Barberin oli kääntynyt hänen puoleensa

saadakseen tietää, minne olin joutunut. Parisiin tultuaan oli

Barberin mennyt Garofolin luo. Tämä oli selittänyt, että Vitaliksen

kuoltua oli muuan puutarhuri Acquin ottanut minut. Barberin

tiedustelemaan puutarhuria ja oli saanut tietää, että tämä on Clichyn

vankilassa. Ja hänen tultuaan tänne oli Acquin kertonut minun olevan

kiertomatkalla Ranskassa, niin että hän ei tiennyt tosin varmasti

sanoa, missä sillä hetkellä olin, mutta että minä käyn hänen lastensa

luona. Barberin oli kirjoittanut minulle Dreuzyyn, Varsesiin,

Esnandesiin ja Saint-Quentiniin, mutta en ollut saanut kirjeitä,

jotka luultavasti olivat tulleet minun lähdettyäni aina paikastaan.

"No mitä Barberin kertoi vanhemmistani?"

"Ei mitään tai ainakin sangen vähän."

"Hän ei teille maininnut heidän nimeään, hän ei puhunut teille mistä

maasta he ovat?"

"Kun minä Barberinilta tätä tiedustelin, niin hän sanoi, että hän

selittää sen sitten myöhemmin, enkä minä häneltä sitä sen enempää

udellut, kun hän näytti sitä haluavan salata, pelosta että muuten

palkintonsa vähenee, jonka hän toivoi saavansa heiltä. Kun minäkin

olen ollut sinun isänäsi, niin hän pelkäsi, että minä ehkä tahtoisin

maksua. Minä annoin hänen mennä enkä sittemmin ole häntä nähnyt. En

ole osannut ajatella, että hän olisi kuollut. Niin että nyt sinä

tiedät, että sinulla on vanhemmat, mutta tuon vanhan ahnaan tähden et

tiedä, ketä he ovat ja missä ovat."

Minä selitin toiveemme, ja hän vakuutti niiden olevan hyvät.

"Kun vanhempasi kerran ovat löytäneet Barberinin, ja Barberin on

löytänyt Garofolin ja minutkin täältä, niin kyllä sinut löydetään

Cantalin hotellista, pysy vain siellä."

Minä tulin hyvin iloiseksi tästä vakuutuksesta. Ja sitten puhelimme

Lisestä, Alexista ja onnettomuudesta kaivoksessa, jossa olin ollut

haudattuna.

"Sehän on kauhistuttava elinkeino sekin!" sanoi hän, kun olin

lopettanut kertomukseni. "Alexis parka. Hänellä mahtaa olla ikävä

kukkien viljelemiseen."

"Kyllä hän vielä pääsee sitä tekemään", sanoin.

"Jumala sen suokoon, pikku Remini!"

Minulla kieltä kutkutti sanoakseni hänelle, että vanhempani pian

lunastavat hänet vankilasta, mutta ajoissa toki ehdin ajatella, että

ei sovi edeltäpäin kehua ilosta, jonka aikoo valmistaa, ja minä vain

vakuutin, että kyllä hän pian pääsee vankeudestaan ja saa kaikki

lapset ympärilleen.

"Odottaessamme tätä suloista hetkeä", sanoi Mattia, kun olimme

tulleet kadulle, "minusta tuntuu, että on parasta, ettemme tuhlaa

aikaamme, vaan ansaitsemme rahaa."

"Jos olisimme käyttäneet vähemmän aikaa rahan ansaitsemiseen

tullessamme Chavanonista Dreuzyyn ja sieltä Parisiin, niin olisimme

tulleet niin ajoissa, että olisimme tavanneet vielä Barberinin

hengissä."

"Se on tosi, ja moitin itseäni siitä, että sinua viivytin."

"En minä sitä sano moittiakseni, pikku Mattiani, sen vakuutan. Ilman

sinua en olisi saanut Liselle nukkea, ja ilman sinua olisimme nyt

Parisin kadulla niin ettei penniäkään taskussa, millä ruokaa suuhun."

"No hyvä, kun minä olen ollut oikeassa tahtoessani, että

ansaitsisimme rahaa, niin tehkäämme aivan kuin olisin oikeassa

nytkin. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta tehtävää kuin laulaa ja

soittaa. Matkaillaan sitten, kun meillä on sinun vaunusi, silloin ei

ole niin väsyttävää. Parisissa olen kuin kotona, minä tunnen hyvät

paikat."

Hän tunsikin niin hyvät paikat, julkiset torit, erityiset

kävelypaikat, kahvilat ja muut, että meillä illalla, ennenkuin

menimme levolle, oli koottuna neljätoista markkaa. Silloin minä

muistin mitä Vitalis kerran sanoi: "Rahaa eivät saa kuin ne, jotka

eivät sitä tarvitse." Varmaankin tämä hyvä tulos oli siitä, että

vanhempani ilmestyvät hetkellä tai toisella.

Minä olin niin vakuutettu uskossani, että seuraavana päivänä minua

halutti jäädä hotelliin koko päiväksi, mutta Mattia pakotti minut

lähtemään ulos, hän pakotti minut soittamaan ja laulamaan, ja sinä

päivänä saimme taas yksitoista markkaa.

"Jollemme pian rikastu vanhempaisi rahoilla", sanoi Mattia nauraen,

"niin rikastumme omilla ansioillamme, joka olisikin komeaa."

Neljäntenä päivänä tuli vastaus Barberinin emännältä. Kirjeessä,

jonka hän oli kirjoituttanut, kun itse ei osannut, hän sanoi, että

oli saanut jo tiedon miehensä kuolemasta ja että vähää ennen sitä oli

saanut mieheltään kirjeen, jonka lähetti nyt minulle, arvellen sen

voivan olla hyödyksi minulle, koska siinä oli tietoja vanhemmistani.

"Lue joutuin", huudahti Mattia, "lue joutuin Barberinin kirje."

Vapisevin käsin ja sydän ahdistuksissa avasin tämän kirjeen:

"Rakas vaimoni.

Minä olen sairashuoneessa ja niin sairaana, että en usko enää

paranevani. Jos minä jaksaisin, niin selittäisin sinulle,

miten tauti on syntynyt, mutta mitäpä siitä hyötyä, parasta

on kirjoittaa siitä, mikä on tärkeämpi. Ja senvuoksi ilmoitan

sinulle, että jos en parane, niin kirjoita sinä osotteella

Greth and Galley, Greensquare, Lincoln's-Inn, Lontoo, heillä on

toimena hakea Remi. Sinä sanot heille, että ainoastaan sinä voit

antaa hänestä tietoja, ja sinä pidät huolen, että saat hyvän

maksun tästä, jotta voit elää huoleti vanhuutesi päivät. Sinä

saat tietää, missä Remi on, kun kirjoitat puutarhuri Acquinille,

joka nykyään on Clichyn vankilassa Parisissa. Anna kirkkoherran

kirjoittaa kaikki kirjeesi, sillä tällaisessa asiassa ei saa

luottaa keneen tahansa. Älä ryhdy mihinkään toimeen, ennenkuin

olet saanut kuulla minut kuolleeksi.

Syleilen sinua viimeisen kerran.