"Rikas, rikas", sanoi Mattia nauraen, "hänellä on rahaa vielä
jäljellä lopulle kolme markkaa."
"Olette kelpo poikia!"
Minusta tuntui hyvälle, kun äiti ajatteli Mattiaakin.
Lehmämme ammui yhä, ja Mattia huomautti, että se huutaa lypsämään.
Minä juoksin hakemaan rainnan, joka oli tavallisella paikallaan,
puhtaana ja kirkkaana. Ja nytkös vasta äiti oli iloissaan, kun sai
vaahtoavaa maitoa rainnan melkein täyteen.
"Tämä lypsää enemmän kuin Kullanomena", sanoi hän.
"Ja sellaista maitoa, että se tuoksuu appelsiinilta", sanoi Mattia.
Lehmä laskettiin pihalle jyrsimään ruohoa, ja me menimme huoneeseen,
jonne minä raintaa hakiessani olin pöydälle asettanut voimme ja
jauhomme. Kun äiti huomasi nämä, niin hän taas ihmettelemään.
"Nämä ovat yhtä paljon meitä itseämme varten kuin sinuakin, sillä
meidän on kova nälkä, ja me haluamme saada kakkua. Sinä muistat
miten tulimme häirityiksi, kun viime laskiaista täällä ollessani
valmistimme laskiaiskakkua, ja voi, jonka sitä varten olit lainannut,
joutuikin sipulivelliin. Tällä kertaa meitä ei häiritä."
"Sinä siis tiedät, että Barberin on Parisissa?" sanoi äiti.
"Tiedän."
"Tiedätkö myöskin, mitä varten hän on siellä?"
"En."
"Se koskee sinua."
"Minua?" sanoin pelästyen.
Äiti katsoi Mattiaan aivan kuin ei olisi uskaltanut puhua asiasta
hänen kuultensa.
"Kyllä sinä voit Mattian kuullen puhua", sanoin hänelle ja selitin
miten hän oli toverini ja veljeni ja miten kaikki, mikä minua koski,
koski häntäkin.
"Se on pitkä juttu", sanoi äiti.
Minä huomasin kuitenkin, että hän ei halunnut puhua Mattian kuullen,
enkä tahtonut häntä pakottaakaan siihen vastoin mieltään; päätin
senvuoksi odottaa sopivaa hetkeä.
"Palaako Barberin pian Parisista?"
"Ei varmaankaan."
"No sitten ei mitään hätää, ryhtykäämme laittamaan kakkua, ja sitten
myöhemmin kerrot miten Barberinin Parisin matka koskee minua. Kun ei
ole pelkoa, että hän saapuu paistamaan sipuleitaan meidän voissamme,
niin meillä on aikaa. Onko sinulla munia?"
"Ei ole, minulla kun ei ole enää kanoja."
"Emme voineet tuoda munia tullessamme, kun olisivat särkyneet. Voit
käydä lainaamassa naapurista."
Hän näytti olevan hämillään, josta päätin, että hänellä oli jo velkaa
niin, että oli paha mennä enää lainaamaan.
"Taitaa olla parempi, kun minä menen ostamaan", sanoin, "ja sillä
aikaa sinä laitat taikinan ja Mattia pilkkoo puita."
Pidettyämme sitten kakkujuhlaa ja syötyämme tarpeeksemme Mattia jätti
meidät äidin kanssa kahdenkesken, jotta tämä saisi rauhassa selittää
asian, josta Mattia oli huomannut minun olevan levottoman. Ja levoton
olin ollut, miettien koko ajan, kun kakkuja valmistimme, miten
Barberinin Parisin-matka mahtoi koskea minua.
Minusta näytti, että Barberin oli Parisissa tavottamassa Vitalista,
saadakseen tältä minusta maksua kuluneilta vuosilta. Mutta tässähän
ei ollut mitään, mikä minua koski: Vitalis oli kuollut, eikähän
maksua voinut minulta periä. Mutta jos ei Barberin vaatinutkaan
minulta rahaa, niin voi hän vaatia minut itseni, ja saatuaan kerran
minut käsiinsä hän voisi minut myydä kenelle hyvänsä ja mihin
hyvänsä, kuhan vain saisi minusta määrätyn summan. Sillä tavoin hänen
matkansa minua koski ja koski kovastikin, sillä olin päättänyt, että
ennen teen vaikka mitä kuin rupean hänen vallanalaisekseen, ennen
vaikka katoan koko Ranskasta, menen Italiaan Mattian kanssa, tai
Amerikkaan ja vaikka maailman loppuun.
Tällä tavoin tuumaillen mielessäni päätin olla varuillani äidin
kanssa puhellessa, ei senvuoksi, että hän olisi pahaani tarkottanut,
sillä rakastihan hän minua, mutta hän pelkäsi miestään, sen olin
nähnyt, ja senvuoksi hän, jos liikoja puhuisin, voisi kertoa
miehelleen ja tämä pääsisi minun perilleni. Mattian mentyä sanoin
äidille: "No nyt kun olemme kahdenkesken, niin sano, miten Barberinin
matka koskee minua?"
"No sanon, sanon mielellänikin, lapseni."
Mielelläänkin? Minä hämmästyin.
Ennenkuin äiti alkoi kertomuksensa, katsoi hän oveen ja sitten
lähestyi minua ja kuiskaten ja hymyillen sanoi:
"Sinua vanhempasi hakevat."
"Vanhempani!"
"Niin, vanhempasi, Remi poikani."
"Onko minulla vanhempia? Onko minulla vanhempia, minulla, hyljätyllä
lapsella?"
"Sinua ei varmaankaan ole ehdoin tahdoin hyljätty, koska sinua nyt
tiedustellaan."
"Kuka minua tiedustelee, kerro, kerro joutuin, äiti, minä pyydän."
Sitten yhtäkkiä huudahdin: "Minä olen hullu, eihän minua tiedustele
kukaan muu kuin Barberin."
"Hän sinua tiedustelee, mutta vanhemmillesi, vanhemmillesi."
"Ei, hän tiedustelee vain itselleen, myydäkseen minut uudelleen,
mutta hän ei myy, ei saa minua käsiinsä."
"Oi, Remi, miten voit ajatella, että minä antaisin käyttää itseäni
sellaiseen?"
"Hän tahtoo pettää sinut, äiti."
"Mutta lapsi, ole järkevä ja kuuntele, kun sinulle kerron, äläkä ole
noin peloissasi."
"Minä vielä muistan hänet."
"Mutta kuuntele mitä sanon, minä olen itse kuullut. Etkö usko
sitä? Tulevana maanantaina on siitä kuukausi, kun olin työssä
leipomahuoneessa, niin tuli meille muuan mies tai paremminkin
herra ja kävi puhuttelemaan Barberinia, joka oli silloin sisällä.
Oletteko te Barberin? kysyi vieras, joka puhui vähän omituisesti
ranskankieltä. -- Minä se olen, vastasi Jerome. -- Tekö olette
löytänyt muutaman lapsen Parisista, Breteulin kadulta, ja kasvattanut
sen? -- Niin olen. -- Missä tämä lapsi nyt on? -- Mitä se teihin
kuuluu? kysyi Jerome."
Jos olisin epäillyt äidin kertomusta, niin olisin tästä Barberinin
jyrkästä vastauksesta tullut siihen vakaumukseen, että äiti kertoi
totta.
"Sinä tiedät", jatkoi äitini, "että leipomahuoneeseen kuuluu puhe
täältä, ja minussa syntyi halu kuunnella, kun oli kysymys sinusta.
Minä kävin lähemmäksi kuullakseni paremmin, mutta samassa muuan risu
taittui jalkani alla ja rasahti. -- Me emme olekaan yksiksemme,
sanoi herra. -- Tuolla on vain vaimoni, vastasi Barberin. -- Täällä
on hyvin kuuma, sanoi herra, tulkaahan ulos, niin puhelemme siellä.
Ja he menivät ulos, ja vasta parin kolmen tunnin perästä Jerome
palasi yksin. Sinä arvaat, että olin hyvin utelias tietämään, mitä
tämä herra oli sanonut, joka ehkä oli sinun isäsi, mutta Jerome ei
vastannut kysymyksiini. Hän sanoi vain, että tämä herra ei ollut
sinun isäsi, mutta että hän etsi sinua vanhemmillesi."
"Missä vanhempani ovat? Ketä he ovat? Minullako on isä ja äiti,
molemmat?"
"No sitähän minäkin tiedustelin Jeromelta. Mutta hän sanoi, ettei hän
tiedä. Ja sitten hän lisäsi, että hän lähtee Parisiin tavatakseen
tuon soittoniekan, jolle hän oli sinut vuokrannut ja joka oli
osotteekseen ilmoittanut erään toisen soittoniekan Garofolin,
Parisissa Lourcine-kadun varrella. Minä olen muistissani pitänyt
kaikki nimet tarkoin, pidä sinäkin ne hyvin."
"Ole huoleti, minä tunnen ne kaikki. Mutta Barberin ei ole sitten
lähdettyään antanut sinulle mitään tietoa?"
"Ei, hän varmaan hakee sinua yhä. Tuo herra, joka kävi meillä,
oli antanut hänelle sadan markan ja viisi kahdenkymmenen markan
kultarahaa ja oli luvannut sittemmin lisää. Tämä kaikki ja komeat
vaatteet, joihin olit puettu, kun sinut löydettiin, todistaa, että
sinun vanhempasi ovat rikkaita. Kun minä sinut näin ensin tuossa
takan luona, niin luulin, että sinä olet jo vanhempasi tavannut, ja
sen vuoksi luulin, että toverisi oli sinun veljesi."
Samassa Mattia kulki akkunan ohi ja minä kutsuin hänet sisään.
"Mattia, vanhempani tiedustelevat minua, minulla on oikeat vanhemmat,
oikea koti."
Mutta Mattia ei näyttänyt ollenkaan iloiselta, jota vastoin minä
olin ihan haltioissani. Minä kerroin hänelle koko seikan niinkuin
Barberinin emäntä oli minulle sen kertonut.