Yömme vankilan vuoteella ei ollut niinkään huono, pahempiakin olimme
viettäneet paljaan taivaan alla. "Minä olen uneksinut lehmämme
tulosta Barberinin mökille", sanoi Mattia.
"Niin minäkin."
Kahdeksan aikana aamulla aukeni ovi ja sisään astui tuomari ja
eläinlääkäri, joka oli tahtonut persoonallisesti tulla todistamaan ja
laskemaan meidät vapaiksi.
Tuomarin huolenpito viattomista vangeista ei rajoittunut illalliseen,
jonka hän eilen oli meille toimittanut, vaan hän vielä pisti
kouraani karttamerkillä varustetun paperin. "Te olette olleet
ajattelemattomia", sanoi hän, "lähtiessänne tielle. Tuossa on teille
passi, jotta ette vasta joudu tällaiseen. Onnellista matkaa, lapset."
Ja hän puristi ystävällisesti kättämme. Mutta eläinlääkäri syleili
meitä.
Onnettomina, kurjina olimme tähän kylään tulleet, mutta lähdimme
sieltä riemulla taluttaen lehmäämme pystypäin ja olkaimme yli
katsellen ihmisiä, jotka seisoivat porteilla.
Pian saavuimme kylään, jossa olin Vitaliksen kanssa nukkunut
ensimäisen yöni, ja sieltä meillä ei ollut kuin suuri lakeus
kuljettavana vuoren rinteelle, josta laskeuttiin Chavanoniin.
Kulkiessamme tämän kylän katua ja sen talon ohi, josta Zerbino
oli varastanut leivän, johtui mieleeni tuuma, jonka heti ilmaisin
Mattialle:
"Minä olen sinulle luvannut kakkua, kun päästään Barberinin emännän
luo. Mutta sitä varten tarvitaan voita ja jauhoja ja munia. Mutta
hänellä varmaankaan ei ole voita eikä jauhoja, sillä hän ei ole
rikas. Mitähän jos viemme mukanamme?"
"Se on oiva tuuma."
"No pidä sinä lehmää, niinä menen ostamaan voita ja jauhoja. Munia
emme voi särkymättä kuljettaa, niitä saa äiti käydä ostamassa
naapurista." Ja kun minä olin saanut ostetuksi nämä tarpeet, niin
jatkoimme matkaamme. En olisi tahtonut rasittaa lehmäämme, mutta
minulla oli sellainen kiire päästä perille, että tietämättäni astuin
kiireesti.
Vielä kymmenen kilometriä, vielä kahdeksan, vielä kuusi. Matka tuntui
minusta pitemmältä lähestyessäni vanhaa kotia kuin poistuessani
sieltä. Silloin oli kylmä, nyt olin aivan kuin kuumeessa ja
yhtämittaa katsoin kelloani.
"Eikö olekin tämä kaunista seutua?" kysyin Mattialta.
"No ei täällä ole puita näköalaa estämässä", sanoi Mattia.
"Kun lähdemme laskeutumaan Chavanoniin, niin saat nähdä suuriakin
puita, tammia ja kastanjoita."
"Onko hedelmiä?"
"Voi veikkonen, paljonkin. Ja sitten kartanolla on suuri päärynäpuu,
jossa on noin suuria päärynöitä ja hyviä, saat nähdä."
Ja jo selittäissäni sanoin aina lopuksi hänelle: saat nähdä!
Minä todella luulin vieväni Mattian oikein ihmeiden maahan. Ja
minusta tämä seutu olikin paras kaikista. Täällähän minä olin
kasvanut, ja täällä olin ollut niin onnellinen, täällähän minua
oli rakastettu. Ja ensimäisen ilonkuohun tunteet, jotka saivat
viritystä seikkailuelämäni muistoista, kuohuivat nyt rinnassani
sitä valtavampina, kuta lähemmäksi kotikylääni tulimme. Minusta
tuntui, kuin ilmassa olisi ollut huumaava tuoksu: kaikki näytti niin
kauniilta.
Mattiakin joutui huumauksen valtaan, mutta hän kuvaili omaa
kotiseutuaan.
"Jos sinä tulisit Luccaan", sanoi hän minulle, "niin niinäkin
näyttäisin sinulle siellä kaikenlaista kaunista: saisit nähdä!"
"Me menemme Luccaan, kun olemme käyneet Etiennetten, Lisen ja
Benjaminin luona."
"Lähdetkö tosiaankin Luccaan?"
"Sinä olet tullut minun kanssani kasvatusäitini luo, minä tulen sinun
kanssasi sinun äitisi ja sisaresi Christinan luo, jota kantelen
sylissäni, jos hän ei ole kovin suuri. Hän on oleva sisareni."
"Oh! Remi!"
Hän ei voinut sen enempää sanoa, niin liikutettu hän oli.
Puhellessamme näin ja astuskellessamme pitkin askelin olimme
saapuneet vuoren harjalle, josta rinne alkoi laskeutua alas
jaksottain Chavanoniin. Vielä muutamia askeleita, niin olimme
paikalla, jossa olin Vitalikselta pyytänyt saada istahtaa
tienvierustalle katsellakseni kotitaloa, jota en ollut luullut enää
ikinäni näkeväni.
"Pidä lehmää!" sanoin Mattialle ja hyppäsin rinteelle. Kaikki oli
ennallaan laaksossamme, se näytti aivan samanlaiselta kuin ennen,
puitten välistä näin kotitalon katon.
"Tuolla, tuolla!" huusin.
Mattia ihmetellen intoani kiiruhti vierelleni katselemaan.
"Katso tuonne käteni suuntaan. Siellä on kotitalo, tuolla päärynäpuu,
tuolla oli ennen puutarhani."
Mattia, jolla ei ollut niitä muistoja kuin minulla, ei nähnyt mitään
ihmeellistä, mutta ei virkkanut mitään siitä.
Talosta nousi pieni keltainen savupylväs pitkin vuoren rinnettä ylös.
Tuulenhenki leuhautti savua kasvoillemme: se haisi tammenlehdiltä.
Kyyneleet täyttivät yhtäkkiä silmäni, ja minä hyppäsin Mattian
kaulaan. Samassa Capi heittäysi minua vasten, ja minä otin sen
syliini ja suutelin sitäkin.
"Laskeutaan pian", sanoin.
"Jos Barberinin emäntä on kotona, niin miten järjestämme lehmän
viennin, niin että se tapahtuu äkkiarvaamatta?" kysyi Mattia.
"Sinä viet sen yksinäsi ja sanot, että tämä on prinssiltä, ja kun hän
kysyy keitä prinssiltä, niin silloin minä astun esiin?"
"Onpa vahinko, ettemme voi mennä soittaen. Se olisi mainiota!"
"Mattia, ei nyt enää tyhmyyksiä!"
"Ole huoleti, minua ei haluta uudistaa sitä tapausta, mutta jos
tämä elukkamme olisi rakastanut musiikkia, niin silloin olisi vähän
soitettu, ja se olisi ollut pulskaa."
Kun tulimme muutamalle penkereelle, joka oli juuri talon päällä,
niin näimme valkoisen päähineen ilmestyvän talon pihalle. Barberinin
emäntä kulki siellä, hän kulki veräjälle, avasi sen ja lähti kylälle
päin. Minun teki kovin mieli huutaa, mutta kun olin monta kuukautta
ajatellut hämmästyttää häntä, niin en voinut näin yhtäkkiä luopua
aikeestani. Me olimme pian veräjällä ja astuimme sisään, niinkuin
olin siitä monesti ennenkin astunut. Tiesin hyvin äidin tavat, että
ovi ei ole lukossa, joten pääsemme helposti sisään huoneeseen. Mutta
ensi töiksemme meidän piti toimittaa lehmä navettaan, joka oli sekin
aivan ennallaan. "Nyt menemme huoneeseen, minä asetun takan ääreen,
niin että äiti näkee minut heti kun tulee sisään, ja kun kuulemme
veräjän käyvän, niin sinä Capin kanssa piiloudut vuoteen taa, ettei
hän näe kuin minut yksin. Uskotko, että hän hämmästyy?"
Me astuimme huoneeseen, ja minä istuin takan ääreen, jossa olin
viettänyt niin monta talvista iltapuhdetta. Pitkät hiukseni
panin takinkauluksen alle ja koetin kyyristyä niin pieneksi kuin
suinkin, että olisin mikäli mahdollista pikku Remin näköinen. Siitä
paikaltani näin veräjälle, niin ettei ollut pelkoa, että äiti tulisi
tietämättämme. Ja odotellessani katselin ympärilleni. Minusta
tuntui, kuin olisin lähtenyt kotoa eilen: ei ollut tapahtunut mitään
muutosta, kaikki oli samalla paikalla kuin ennenkin, paikoillaan oli
vielä paperikin, jolla oli paikattu minun särkemäni akkunan lasi,
paperi oli vain kellastuneempi ja savustunut. Jos olisin uskaltanut
lähteä paikoiltani, niin olisin voinut katsella kaikkea läheltä
huvikseni, mutta kun äiti voi tulla millä hetkellä hyvänsä, niin
piti minun istua siinä paikoillani pitämässä vahtia. Sitten yhtäkkiä
näinkin valkoisen päähineen, ja veräjä vinkui saranoissaan.
"Mene joutuin piiloon", sanoin Mattialle ja itse kyyristyin pieneksi.
Ovi aukesi ja äiti huomasi minut.
"Kuka se on?" sanoi hän.
Minä katselin häntä vastaamatta, ja hän katseli minua. Yhtäkkiä hänen
kätensä alkavat vapista:
"Hyvä Jumala", sanoo hän. "Hyvä Jumala, onko se mahdollista, Remi!"
Minä nousin ja suljin hänet syliini.
"Äiti!"
"Poikani, minun poikani!"
Kului pitkä aika, ennenkuin tunteemme vähän asettuivat ja saimme
silmämme kuiviksi.
"Jollen minä olisi sinua niin usein ajatellut, niin en varmaan olisi
sinua tuntenut, sinä olet niin muuttunut, kasvanut ja voimistunut."
Vuoteen takaa kuului hiljainen nyyhkytys, josta muistin Mattian. Minä
käskin hänen tulla piilopaikastaan.
"Tämä on Mattia, minun veljeni."
"Vai niin, sinä siis olet löytänyt vanhempasi", huudahti äiti.
"En ole, minä vain tahdoin sanoa, että Mattia on minun toverini,
ystäväni, ja tässä on Capi, myöskin toverini ja ystäväni. Tervehdi,
Capi, isäntäsi äitiä!"
Capi nousi kahdelle jalalle ja käpälät rinnallaan kumarsi
arvokkaasti, joka sai Barberinin emännän nauramaan, niin että
kyyneleet hänen silmistään kuivuivat.
Mattia, jolla ei ollut niin paljon syytä kuin minulla unhottamaan
itsensä, antoi minulle merkin muistuttaen lehmästämme.
"Lähdemme, äiti, pihalle katsomaan päärynäpuuta, josta olen Mattialle
paljon puhunut", sanoin.
"Ja käymme katsomassa myöskin sinun puutarhaasi, jonka olen
säilyttänyt sellaisenaan kuin se sinulta jäi, jotta sinä sen tapaat
samanlaisena, kun tulet, sillä olen aina uskonut, että sinä vielä
tulet."
"Vieläkö siinä kasvaa juurikkaatkin, joita olin istuttanut?"
"Sinäkö ne istutit? Minä sitä arvelinkin, että sinä se olet ne
istuttanut, sinä kun aina tahdoit hämmästyttää minua."
Nyt oli sovelias hetki.
"Onko navetta muuttunut sen jälkeen, kun Kullanomena lähti, joka oli
samanlainen kuin minäkin, ettei tahtonut millään lähteä talosta."
"Eipä ole sekään muuttunut", sanoi äiti. Ja kun me olimme juuri
navetan edessä, niin hän työnsi oven auki, ja samassa lehmämme, jonka
oli nälkä ja joka varmaan luuli, että tultiin antamaan ruokaa, rupesi
ammumaan.
"Navetassa lehmä, lehmä navetassa!" huusi äiti.
Mattia ja minä emme voineet enää pidättää itseämme, vaan rupesimme
nauramaan. Äiti katsoi meihin hyvin hämmästyneenä, mutta tämän lehmän
ilmestyminen navettaan oli hänestä niin outoa, ettei hän voinut sitä
ymmärtää.
"Me olemme teitä sillä hämmästyttäneet, ja eikö tämä ole yhtä arvokas
uutuus kuin juurikkaat?"
"Tekö tuoneet minulle lehmän, minulle lehmän, te?" hoki hän.
"Minä en ole tahtonut tulla tyhjin käsin äidin luo, joka on ollut,
niin hyvä pienelle Remille, hyljätylle lapselle. Ja tuumaillessani
mikä olisi hyödyllisintä, ajattelin, että lehmä Kullanomenan sijaan
olisi paras kaikista, ja niin Usselin markkinoilta ostimme tämän
lehmän rahoilla, jotka olimme ansainneet Mattian kanssa."
"Sinä hyvä poika, rakas lapseni!" Ja äiti suuteli minua.
Me menimme navettaan, että äiti sai tutkia lehmää, joka nyt oli
hänen. Ja joka seikalle, minkä lehmässä huomasi, hän lausui
tyytyväisyytensä ja ihmettelynsä.
"Niin hyvä lehmä!"