Espinassousin luona ollessamme en ollut voinut lausua Mattialle
sanaakaan liikutuksestani, joka minut valtasi. Mutta kun tulimme
ulos, tartuin hänen käteensä:
"Me olemme ystäviä kuolemaamme saakka!" sanoin hänelle.
Hän hymyili ja katsoi minua suurilla lempeillä silmillään: "Olen sen
tiennyt jo aikoja sitten."
Mattia, joka tähän saakka oli huonosti oppinut lukemaan, alkoi
hämmästyttävästi edistyä siitä saakka kuin hän rupesi lukemaan
"Musiikin teoriaa". Paha kyllä, en voinut antaa hänen tehdä työtä
niin paljon kuin olisin halunnut ja niin paljon kuin hän olisi
itsekin toivonut, sillä meidän piti matkata aamusta iltaan pitkiä
taipaleita päästäksemme Lozeren ja Auvergnen seuduista, jotka eivät
lainkaan olleet vierasvaraisia laulajille ja soittajille.
Vihdoin saavuimme kylpypaikoille, joihin pyrimme, ja onneksi
karhunnäyttäjän kertomukset näyttivät olevan tosia. Bourbonnessa ja
varsinkin Mont-Doressa saimme runsaasti rahaa.
Minun täytyy sanoa, että runsaisiin tuloihimme oli suurin ansio
Mattialla. Kun minä näin ihmisiä koolla, niin tartuin harppuuni ja
aloin soittaa pannen parastani, mutta kuitenkin välinpitämättömänä.
Mattia ei menetellyt tällä tavoin. Hänelle ei se riittänyt, että
ihmisiä oli koolla, vaan ennenkuin rupesi soittamaan, hän tutki
yleisöä eikä hänen tarvinnut kauan sitä tutkia, ennenkuin näki,
sopiko vai eikö soittaa ja mitä piti soittaa.
Tulos matkastamme oli erinomainen. Kaikki kulut maksettuamme olimme
koonneet säästöön vähässä ajassa kuusikymmentäyhdeksän markkaa.
Kuusikymmentäyhdeksän markkaa ja se, mikä meillä ennestään
oli koottua, teki kaksisataaneljätoista markkaa. Nyt oli jo
aika viivyttelemättä lähteä Chavanonia kohden matkaten Usselin
kautta, jossa, sen mukaan kuin olimme saaneet tietää, oli suuret
eläinmarkkinat.
Eläinmarkkinat, sehän sopii mainiosti! Sieltä voimme ostaa tuon
kuuluisan lehmän, josta oli ollut niin paljon puhetta ja jota varten
olimme koonneet niin runsaasti rahaa kaikella säästäväisyydellä.
Tähän saakka emme olleet kuin kuvitelleet tätä asiaa, ja kuvitelleet
sen kauniiksi: lehmämme oli valkea, niin ajatteli Mattia, minä taas
toivoin punaista, niinkuin Kullanomena. Ja se oli kiltti lehmä,
hyvä lypsämään. Mutta nyt oli tämä kuvailu toteutettava ja siinäpä
alkoi vaikeus. Miten osaamme valita sellaisen lehmän, jolla on
kaikki nuo ominaisuudet, jotka me olimme sille kuvailleet? Siinäpä
oli kysymys. Ja yhä huolestuneemmaksi saivat meidät ne kertomukset,
joita olimme kuulleet matkoillamme majataloissa siitä saakka kuin
olimme saaneet mieleemme tämän lehmänostopuuhan. Olivathan aika
veijareita nuo hevos- ja lehmäkauppiaat näiden kertomusten mukaan.
Niinpä oli muuan ostanut lehmän, jolla oli ollut valehäntä, joka oli
kiinnitetty vanhan hännän tynkeen. Toinen oli ostanut lehmän, jolla
oli ollut valesarvet, ja muuan taas, kun rupesi lypsämään lehmäänsä,
huomasikin, että sillä oli puhaltamalla täytetyt utaret ja ettei se
lypsänyt kuin lasillisen maitoa vuorokaudessa. Meille ei saisi sattua
tällaisia kolttosia.
Tekohännästä Mattialla ei ollut pelkoa; hän aikoi ruveta koko
painollaan riippumaan jokaisen lehmän häntään, jota katselemme
ostaaksemme, ja vetää niin lujasti, että lähtee kai irti, jos häntä
on valehäntä. Myöskin oli hänellä keino tutkia utaria, ovatko
puhalletut täyteen: hän pistää suurella neulalla. Epäilemättä keinot
olivat varmat siinä tapauksessa, että häntä oli valehäntä tai utaret
täytetyt. Mutta jos häntä oli oikea, niin eikö ollut pelättävä, että
lehmä potkaisee vatsaan tai päähän sitä, joka hännästä vetää tai
pistää neulalla utariin? Ja tämä seikka, että voisi saada potkun,
tyynnytti Mattian innon, ja me jouduimme taas neuvottomiksi. Olisi
tosiaan kauheaa tarjota Barberinin äidille sellainen lehmä, joka ei
lypsäisi tai jolla olisi valesarvet tai valehäntä.
Mutta sitten päätimme, että otamme neuvojaksemme eläinlääkärin.
Hänelle meidän pitää tietysti maksaa, mutta silloinpa kuitenkin
voimme olla varmat. Ja niin jatkoimme iloisesti matkaamme.
Usseliin tultua olin niin sanoakseni kotiseuduillani: täällä
Usselissahan olin ensi kerran esiintynyt kunnioitettavan yleisön
edessä kappaleessa "Herra Joli-Coeurin palvelija tai tyhmempi
näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi". Ja täällä Usselissahan
Vitalis oli minulle ostanut ensimäiset kengät, joista minä olin
ollut niin hyvilläni. Joli-Coeur parkaa ei ollut enää punaisine
kenraalinpukuineen, ei ollut Zerbinoa eikä sievää Dolcea. Vitalis
oli poissa, hän ei enää astunut pää pystyssä, rinta kohona soittaen
valssia huilullaan. Meistä kuudesta ei ollut enää kuin kaksi: Capi
ja minä. Hyvin surullisella mielellä tulin nyt Usseliin. Mutta
huolimatta siitä tuntui minusta aivan kuin näkisin Vitaliksen
töyhtöhatun joka kadun kulmassa ja kuulisin hänen komentonsa, joka
niin usein kaikui korvissani: "Eteenpäin!" Puoti, jossa Vitalis oli
minut pukenut taiteilijaksi, oli aivan samanlainen kuin silloinkin,
kun minä laskeusin sen kolme liukasta porrasta. Ovella riippui sama
kultakoristeinen takki, jota minä olin silloin niin ihmetellyt, ja
samat vanhat pyssyt ja samat vanhat lamput tapasin nytkin edustalla.
Minä halusin käydä myöskin sillä paikalla, missä olin ensi kerran
esiintynyt näytellessäni Herra Joli-Coeurin palvelijaa eli "tyhmempää
niistä kahdesta". Capi tunsi paikan ja heilutti häntäänsä.
Vietyämme laukkumme majataloon, jossa olimme asuneet Vitaliksen
kanssa, lähdimme etsimään eläinlääkäriä. Kun tämä oli kuullut
asiamme, niin hän rupesi nauramaan vasten silmiämme.
"No hitto vie, mitä te lehmällä teette?" kysyi eläinlääkäri.
Muutamin sanoin selitin, mitä lehmällä teemme.
"Tehän olette kelpo poikia", sanoi siihen eläinlääkäri, "minä tulen
huomenaamulla mukananne torille ja lupaan, että lehmällä, jonka
teille valitsen, ei ole valehäntää."
"Eikä valesarvia", sanoi Mattia.
"Eikä täytetyitä utaria?"
"Minä valitsen teille hyvän lehmän. Tulkaa huomenaamulla seitsemän
aikana hakemaan minua."
"Mutta kuinka paljon olemme teille velkaa, herra lääkäri?"
"Ette mitään. Ottaisinko minä maksua noin kelpo pojilta?"
En tiennyt miten kiitellä tätä kelpo miestä, mutta Mattia sai tuuman
päähänsä.
"Kuulkaa, herra, pidättekö soitosta?" kysyi hän.
"Varsin paljon, poikaseni."
"Ja te menette levolle varhain?"
Sehän kysymys sekin, mutta eläinlääkäri kuitenkin vastasi: "Yhdeksän
aikana."
"Kiitoksia, hyvä herra, ja hyvästi huomisaamuun seitsemään saakka."
"Sinä aiot pitää konsertin eläinlääkärille?" kysyin häneltä.
"Niinpä vainkin, serenaadin, kun hän menee levolle, koska hän pitää
soitosta."
"Se on hyvä tuuma. Mennään majataloon ja harjoitellaan konserttia
varten. Ei tarvitse niin välittää yleisöstä, jolle maksun edestä
soittaa, mutta kun soittaa maksuksi, niin pitää tehdä parastaan."
Ystävämme eläinlääkäri asui muutamassa talossa, jonka toisella
sivulla oli sievä torni, ja muuan tämän tornin akkunoista avautui
ja hän kumartui siitä katsomaan, ketä kadulla oli soittamassa. Hän
varmaankin tunsi meidät ja ymmärsi tarkoituksemme, sillä hän teki
kädellään merkin käskien meidän heretä soittamasta:
"Minä tulen, avaamaan teille portin, saatte soittaa puutarhassa",
sanoi hän. Ja melkein heti avautui portti. "Te olette kelpo poikia",
sanoi hän meille lyöden kättä ystävällisesti. "Mutta te olette
ajattelemattomia. Te ette ole ottaneet huomioon sitä, että poliisi,
voisi teidät vangita yörauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla!"
Konserttimme pidettiin nyt puutarhassa, joka ei ollut suuri, mutta
hyvin soma köynnöskasvimajoineen.
Kun eläinlääkäri oli naimisissa ja hänellä oli useampia lapsia,
niin meillä pian oli yleisöä ympärillämme. Lehtimajassa sytytettiin
lyhdyt, ja me soitimme aina kymmeneen asti. Aina kun olimme kappaleen
soittaneet, taputettiin meille käsiä ja pyydettiin uutta. Ja jos
eläinlääkäri ei lopulta olisi meitä toimittanut pois, niin olisimme
saaneet soittaa varmaankin hyvän osan yötä.
"Antakaa heidän mennä nukkumaan, sillä heidän pitää olla täällä
aamulla seitsemän aikana."
Mutta meitä ei päästetty antamatta meille illallista, joka olikin
varsin mieluinen asia. Ja Capi näytteli muutamia hullunkurisimpia
osiaan, joka oli lapsista mieluista. Oli melkein kahdentoista aika,
kun me pääsimme kotia. Usselissa, joka illalla oli niin hiljainen
kaupunki, oli jo varhain aamulla suuri hälinä ja touhu. Ennen päivän
nousua olimme kamariimme kuulleet kadulta kärryjen jyrinää, hevosten
hirnuntaa ja lehmäin ammuntaa, lampaitten määkinää ja markkinamiesten
huutoja. Ja kun me aamulla tulimme majatalomme pihalle, niin se oli
täynnä kuormia, joita yhä tuli lisää. Kadulla oli sankkaa joukkoa
yhtenään, joka liikkui torille päin. Ja kun oli vasta kuuden aika,
niin me lähdimme katselemaan jo etukäteen lehmiä, jotka olivat
saapuneet torille.
Olipa siellä kauniita lehmiä: kaikenvärisiä ja kaikenkokoisia,
lihavia ja laihoja lehmiä, jotka pyörittelivät silmiään märehtien
rauhallisesti, tietämättä etteivät enää pääse laitumille, joilla
olivat kasvaneet.
Puolisen tuntia kuljettuamme olimme tavanneet toistakymmentä
sellaista lehmää, jotka meitä miellyttivät mikä minkin ominaisuutensa
puolesta, kaksi senvuoksi, että olivat punaisia, kolme senvuoksi,
että olivat valkeita, ja tästä värikysymyksestä tietysti syntyi
väittely Mattian ja minun välillä. Seitsemän aikana olimme
eläinlääkärin luona, joka meitä odotti, ja hänen kanssaan tulimme
markkinatorille selittäen hänelle uudelleen millaisia ominaisuuksia
vaadimme lehmältä, jonka ostamme. Vaatimuksemme sisältyivät tähän:
lypsää paljon ja syö vähän.
"Tuossa näyttää olevan muuan hyvä lehmä", sanoi Mattia osottaen
muuatta vaaleaa lehmää.
"Minä luulen, että tuo on parempi", sanoin minä osottaen muuatta
punaista.
Eläinlääkäri sai meidät yksimielisiksi sillä, ettei pysähtynyt
kummankaan luo, vaan meni erään kolmannen luo. Se oli pieni,
hoikkasäärinen, punainen muulta ruumiiltaan, mutta korvat ja posket
ruskeat, silmäin ympärillä mustaa ja turpa valkoinen.
"Kas siinä on juuri sellainen lehmä, joka teille sopii", sanoi hän.
Henturoisen näköinen mies piteli lehmää köydestä. Eläinlääkäri
kääntyi hänen puoleensa kysyen lehmän hintaa.
"Kolmesataa markkaa."
Kolmesataa markkaa! Eihän meistä ollut sen ostajiksi, ja minä
tein eläinlääkärille merkkejä, että meidän pitäisi mennä sen ohi
katselemaan toisia. Mutta hän taas minulle antoi merkkejä, että
katselemme tätä lehmää. Syntyi keskustelu hänen ja talonpojan
välillä: eläinlääkäri tarjosi 150 markkaa, talonpoika alensi 10
markkaa. Eläinlääkäri kohotti 170 markkaan, talonpoika laski 280
markkaan ja sitten vähitellen 210 markkaan, mutta siihen jäi.
Tällä aikaa Mattia oli pyöriskellyt lehmän ympärillä ja viimein
kiskaissut karvoja sen hännästä, jolloin lehmä potkaisi. Silloin
minäkin päätin, että otamme tämän lehmän.
"No olkoon, kaksisataakymmenen markkaa", sanoin ja ojensin käteni
ottaakseni köydestä kiinni, mutta talonpoika ei antanutkaan.
"Entä kaupantekiäisneulat?" sanoi hän.
Syntyi uusi keskustelu, ja me sovimme niin, että markka
kaupantekiäisneuloihin. Meille jäi siis vielä kolme markkaa.
Minä ojensin uudelleen käteni, ja talonpoika tarttui siihen
puristaen lujasti. Koska olin hänen ystävänsä, niin en kai unhota
harjakkaisviiniä. Se maksoi puolimarkkaa. Kolmannen kerran ojensin
käteni tarttuakseni köyteen, mutta ystäväni talonpoika sanoi: "Onko
teillä päitsiä? Minä olen myönyt lehmän, vaan en päitsiä."
Mutta kun hän oli ystäväni, niin hän suostui minulle antamaan päitset
puolellatoista markalla, joka oli pilahinta, sanoi hän. Meillä piti
olla päitset taluttaaksemme lehmäämme, ja minä annoin puolitoista
markkaa laskien, että meille jäi vielä markka. Minä siis luin hänen
kouraansa kaksisataakolmetoista markkaa ja ojensin käteni neljännen
kerran.
"Missä teillä on köysi?" kysyi talonpoika. "Päitset olen teille
myönyt, vaan en köyttä."
Köysi maksoi markan, viimeisen markkamme. Ja kun sen olin maksanut,
niin saimme lehmän päitsineen köysineen.
Meillä oli nyt lehmä, mutta ei penniäkään rahaa, millä ostaa ruokaa
itsellemme ja lehmällemme.
"Me ansaitsemme rahaa", sanoi Mattia. "Kahvilat ovat täynnä väkeä, ja
kun lähdemme kumpainenkin eri tahoille, niin voimme soittaa kaikissa
kahviloissa ja saamme runsaasti kootuksi tänä iltana."
Ja vietyämme lehmämme majatalon navettaan, jossa sen sidoimme monella
solmulla, lähdimme soittelemaan kumpainenkin omalle tahollemme, ja
kun illalla palasimme kotia ja laskimme rahamme, niin oli Mattia
saanut neljä ja puoli markkaa, minä kolme markkaa. Seitsemän
ja puoli markkaa, mehän olimme taas rikkaita! Mutta ilo tämän
seitsemän ja puolen markan ansaitsemisesta ei ollut niin suuri kuin
kahdensadanneljäntoista markan menettämisestä.
Me pyysimme majatalon palvelustyttöä lypsämään lehmämme ja saimme
illalliseksemme sen maitoa. Emme ikinä olleet sellaista maitoa
saaneet. Mattia selitti, että se oli kuin sokeroitua ja että
siinä oli appelsiinin tuoksu. Tämä maito oli hänen mielestään
paljon parempaa kuin itse sairashuoneissa. Ja innoissamme menimme
suutelemaan lehmämme turpaa. Se varmaankin oli hyvillään tästä
hyväilystä, sillä se nuoli kasvojamme pitkällä karhealla kielellään.
"Sekin suutelee!" huudahti Mattia ihastuksissaan.
Seuraavana päivänä nousimme päivän koittaessa ja lähdimme tielle
Chavanonia kohden.
Olinpa suuressa kiitollisuudenvelassa Mattialle hänen avustaan, sillä
ilman häntä en koskaan olisi saanut kootuksi näin suurta summaa, että
olisin lehmän saanut ostetuksi. Senvuoksi soin hänelle sen huvin,
että hän sai taluttaa lehmäämme köydestä, josta hän oli tavattoman
mielissään, ja minä kuljin jäljessä. Vasta kun kaupungista olimme
päässeet, menin minä hänen vierelleen kävelemään puhellakseni hänen
kanssaan ja samalla katsellakseni lehmäämme. Enpä ikinäni ollut
nähnyt niin kaunista lehmää. Se todellakin oli komean näköinen,
astuskeli hitaasti, kekkasten ja rehennellen kuin ainakin lehmä, joka
tietää arvonsa.
Jotta emme väsyttäisi lehmäämme ja ettemme saapuisi myöhään illalla
Chavanoniin, päätin, että jäämme yöksi kylään, jossa olin viettänyt
ensimäisen yöni Vitaliksen kanssa heinäladossa, missä Capi nähdessään
huoleni oli tullut minun viereeni ja pannut käpälänsä käteeni
sanoakseen, että oli minun ystäväni. Tästä kylästä sitten lähtisimme
varhain Barberinin äidin luo. Mutta onni, joka meille tähän asti oli
ollut niin suotuisa, rupesi nyt vastaiseksi.
Olimme päättäneet jakaa matkapäivämme kahtia pitäen välillä
lepohetken, jolloin söisimme ja lehmä saisi jyrsiä ruohoa tien
varrelta. Ja kuuden aikana, kun tulimme sellaiselle paikalle, jossa
oli pitkää hyvää ruohikkoa, me laskimme laukkumme maahan ja lehmä
pantiin laitumelle. Minä alussa aioin sitä pidellä köydestä, mutta se
näytti niin rauhalliselta ja niin halulla jyrsivän ruohoa, että minä
pian käärin köyden sen sarviin ja istuin itse sen viereen syömään
leipääni.
Me tietysti saimme aterioiduksi paljon ennen kuin lehmämme, ja
ihailtuamme sitten sitä pitkän aikaa rupesimme ajan kuluksi
pallosille. Lehmä vielä söi, kun me herkesimme leikkimästä, ja kun se
näki meidän tulevan luokseen, niin silloin se alkoi oikein ahmimalla
jyrsiä aivan kuin sanoakseen, että oli vielä nälissään.
"Odotetaan vielä", sanoi Mattia.
"Etkö sinä tiedä, että lehmä syö koko päivän?"
"Odotetaan vain vähän aikaa."
Ja odotellessamme otimme laukut selkäämme ja soittelimme.
"Mitähän jos soittaisin sille vähän torvea?" sanoi Mattia, joka
vielä vain halusi levätä. "Meillä oli sirkuksessa lehmä, ja se piti
paljon soitosta." Odottamatta sen enempää Mattia alkoi soittaa
paraatimarssia.
Heti ensimäisen äänen kuultuaan lehmä nosti päätään, ja sitten
yhtäkkiä, ennenkuin ehdin sen sarviin saadakseni köydestä kiinni, se
lähti hyppyyn. Me molemmat lähdimme juoksemaan jäljessä maanitellen
sitä, ja minä usutin Capin juoksemaan sen edelle. Mutta eihän yhdellä
voi olla kaikki maailman taito: karjakoira olisi heti juossut lehmän
turpaan kiinni, mutta Capi, joka oli taiteilija, tarttui lehmää
kinttuihin, ja tästä se tietysti vain yltyi ja laukkasi minkä
pääsi, ja me voimiemme mukaan jäljessä. Minä siinä juostessani hoin
Mattialle: "Tyhmyri", ja hän kuulematta sitä juoksi läähättäen ja
huusi: "Lyö minua, minä olen sen ansainnut."
Me olimme pysähtyneet syömään noin kahden kilometrin päähän
muutamasta kylästä, ja tätä kylää kohden lehmämme laukkasi. Se
saapui kylään tietysti ennen meitä, ja me näimme, miten ihmiset sen
siellä pysäyttivät ja ottivat kiinni. Silloin me vähän hiljensimme
juoksuamme: saammehan lehmämme nyt, ei tarvinnut kuin ottaa se tuolta
kelpo mieheltä, joka sen oli pysäyttänyt menemästä edemmäksi. Sen
mukaan kuin me lähestyimme, lisääntyi väkeä lehmämme ympärille,
ja kun viimein saavuimme sen luo, oli siinä parikymmentä henkeä,
miehiä, naisia ja lapsia, jota puhelivat nähdessään meidän tulevan.
Minä olin kuvitellut, ettei minun tarvitse kuin ottaa lehmäni, mutta
sitäpä ei niin vain annettukaan. Joukko ympäröi meidät keskelleen ja
sitten tehtiin kysymys toisensa perästä: "Mistä tulette? Mistä olette
saaneet tämän lehmän?"
Vastauksemme olivat yksinkertaiset, mutta nämä ihmiset eivät ottaneet
uskoakseen, ja kuului pari kolme ääntä, että olimme varastaneet
tämän lehmän, joka meiltä oli karannut, ja että piti panna meidät
vankeuteen, kunnes asia selvenee. Siihen saapui santarmikin, jolle
muutamin sanoin selitin asian, mutta kun se hänestä ei näyttänyt
selvältä, niin hän sanoi, että hän panee lehmämme takavarikkoon ja
meidät vankilaan; sitten nähdään. Minä tahdoin vastustaa tätä ja
Mattia tahtoi puhua, mutta santarmi käski meidän olla vaiti. Ja
muistaen miten Vitaliksen oli käynyt Toulousessa vastustaessaan
poliisia, käskin Mattian olla vaiti ja seurata santarmia.
Koko kylä meitä seurasi vankilan luo saakka. Ihmiset tunkeilivat
ympärillämme, meitä töykittiin ja nyittiin, solvaistiin ja ivattiin,
ja jos ei santarmi olisi ollut turvanamme, niin luulen, että meidät
olisi kivitetty aivan kuin olisimme olleet suuriakin rikollisia,
murhamiehiä tai murhapolttajia.
Vankilaan tultuamme syntyi minussa hetkeksi toivo, kun vanginvartija
ei tahtonut ottaa meitä vastaan. Minä tuumailin, että siinä on
kunnon mies. Mutta santarmi vaati, ja vanginvartijan täytyi suostua.
Hän avasi oven, joka oli kiinni suurella lukolla, ja silloin minä
huomasin, minkävuoksi hän ei meitä olisi ottanut vankihuoneeseen:
hänellä oli siellä sipulia kuivamassa levällään lattialla. Taskumme
tutkittiin, meiltä otettiin rahamme, veitsemme, tulitikut, ja tällä
aikaa vanginvartija kokosi kaikella kiireellä sipulinsa muutamaan
loukkoon. Sitten meidät jätettiin sinne, ovi sulkeutui lukon
vinkuessa surullisesti. Me olimme vankeudessa. Kuinkahan kauan meidän
pitää olla?
Mattia tuli eteeni ja kumarsi päätään: "Lyö", sanoi hän, "lyö päähän,
et voi lyödä niin kovasti kuin tyhmyydelläni olen ansainnut."
"Sinä olet tehnyt tyhmyyden, ja minä olen sinun antanut tehdä, olen
siis ollut yhtä tyhmä kuin sinäkin."
"Minusta olisi mieluisampaa, jos löisit; mieleni ei olisi silloin
niin surullinen. -- Lehmä parkamme, kaunis lehmämme!" Hän rupesi
itkemään.
Minun piti ruveta häntä lohduttamaan selittäen, että tilamme ei ollut
niin arveluttava, emmehän olleet mitään tehneet eikä meidän ollut
vaikea todistaa, että olimme ostaneet lehmän, Usselin eläinlääkäri
voi sen todistaa.
"Mutta jos syytetään, että olemme varastaneet rahat, joilla lehmän
ostimme, niin miten todistamme, että olemme ne ansainneet? Sinä näet,
että onneton on syyllinen kaikkeen."
Mattia oli oikeassa. Minä tiesin varsin hyvin, että onnettomille
ollaan ankaria; sitähän todistivat huudotkin, joilla meitä oli
saatettu vankilan portille saakka.
"Ja sitten kun pääsemme vankilasta ja meille annetaan lehmämme, niin
onko sanottu, että tapaamme Barberinin emäntää?"
"Minkävuoksi emme tapaisi häntä?"
"Siitä saakka kuin sinä olet ollut poissa, hän on voinut jo kuolla."
Minä oikein säikähdin: tosihan oli, että äiti oli voinut kuolla,
sillä vaikka en ollut siinä iässä, jolloin helposti tulee
ajatelleeksi kuolemaa, niin kokemuksesta tiesin, että helposti voi
kadottaa ne, joita rakastaa. Niin oli kuollut Vitaliskin. Ihme että
en ollut tätä ajatellut ennen!
"Minkävuoksi et ennen ole siitä puhunut?" kysyin Mattialta.
"Senvuoksi, että kun olen onnellinen, niin tyhmässä päässäni ei ole
kuin iloisia ajatuksia, jotavastoin kun olen onneton, minulla on
ainoastaan surullisia mietteitä ja ajatellessani tarjoavani lehmääsi
Barberinin emännälle olin niin onnellinen, että en nähnyt muuta kuin
hänet tyytyväisenä ja meidät tyytyväisinä ja olin huumauksissani ja
aivan kuin juovuksissa ilosta."
"Sinulla ei ole tyhmempi pää kuin minullakaan, Mattia rakas, sillä
samat ajatukset minussakin ovat liikkuneet ja minä olen ollut aivan
niinkuin sinäkin huumauksissa ja juovuksissa ilosta."
Mattia vain yhä valitteli itkien. Ja sitten hän nousten yhtäkkiä ja
tehden liikkeitä käsillään sanoi: "Jos Barberinin emäntä on kuollut
ja jos Barberin on elossa, hän ottaa lehmämme ja pidättää sinutkin
luonaan?"
Varmaankin nämä surulliset ajatukset oli meissä synnyttänyt vankila,
joukon huudot, santarmi, oven lukon vingunta. Mutta Mattia ei
ajatellut yksistään meitä, vaan lehmäämmekin.
Kului monet tunnit näissä surullisissa ajatuksissa, ja kuta
pitemmälle aika kului, sitä surullisemmiksi kävimme. Koetin kuitenkin
rohkaista Mattiaa selittämällä, että meitä tullaan tutkimaan.
"No niin, mitä sanomme?"
"Totuuden."
"Silloin sinut viedään Barberinin luo, taikka jos Barberinin emäntä
on elossa, niin hänen luo, ja kysytään häneltä valehtelemmeko, ja
silloin me emme voi häntä hämmästyttää."
Vihdoin ovi aukeni kauhealla melulla ja sisään astui vanha
valkotukkainen herra, jonka suopea ja avonainen katse herätti meissä
toivoa.
"No, veitikat", sanoi vanginvartija, "nouskaa seisomaan ja vastatkaa
herra tuomarille."
"Hyvä, hyvä", sanoi tuomari antaen merkin vanginvartijalle
poistumaan, "minä tutkin tätä", lisäsi hän osottaen minua sormellaan,
"viekää tämä toinen pois, minä tutkin häntä sitten".
Näin ollen minun piti saada ilmaistuksi Mattialle, miten hänen on
vastattava.
"Herra tuomari, toverini niinkuin minäkin puhumme teille suoran
totuuden."
"Hyvä, hyvä", keskeytti tuomari kiireesti, aivan kuin olisi tahtonut
estää minua puhumasta.
Mattia poistui, mutta hän oli ehtinyt minuun luoda silmäyksen
osottaakseen, että hän ymmärsi tarkoitukseni. "Teitä syytetään lehmän
varastamisesta", sanoi tuomari katsoen minua silmiin.
Minä sanoin, että olimme ostaneet tämän lehmän Usselin markkinoilta,
ja mainitsin eläinlääkärin, joka meille oli ollut valitsemassa lehmän.
"Häneltä saamme todistuksen."
"Minä toivon, että se hankitaan, sillä hänen todistuksensa näyttää
meidät syyttömiksi."
"Ja missä tarkoituksessa olette tämän lehmän ostaneet?"
"Viedäkseni Chavanoniin lahjaksi muutamalle vaimolle, joka on ollut
kasvatusäitini, kiitollisuuden osotukseksi hänen hoidostaan ja
muistoksi rakkaudestani."
"Mikä tämän vaimon nimi on?"
"Barberin."
"Onko hän muutaman raajarikkoisen työmiehen vaimo? Mies loukkaantui
Parisissa muutamia vuosia sitten?"
"Niin on, herra tuomari."
"No häneltä saamme myöskin todistuksen."
Mutta tähän en puhunut mitään, ja tuomari nähdessään minun
hämilläoloni alkoi udella ja tiedustella tehden kysymyksen
toisensa perästä. Minun lopultakin piti vastata, että jos hän
kysyi kasvatusäidiltäni, niin silloin koko tuumani menisi myttyyn:
en voisikaan hämmästyttää kasvatusäitiäni lehmällä. Mutta tässä
pulassani tunsin kuitenkin jonkinlaista tyydytystä: kun tuomari
tunsi Barberinin emännän ja kun hän aikoi häneltä kysyä saadakseen
nähdä oliko kertomukseni tosi, niin se osotti, että Barberinin
emäntä vielä oli elossa. Ja vielä sain muutakin tietää niistä
kysymyksistä, joita tuomari edelleen teki: Barberin oli jonkun aikaa
sitten mennyt Parisiin. Tästä tulin niin iloiseksi, että osasin mitä
vakuuttavimmasti puhua tuomarille, että eläinlääkärin todistus kyllä
riittää todistukseksi, ettemme ole varastaneet lehmää.
"Mistä olette saaneet rahat lehmän ostoon?"
Tämä kysymyshän oli Mattiaa niin pelottanut.
"Me olemme ansainneet."
"Missä ja miten?"
Selitin miten me matkalla Parisista Varsesiin ja Varsesista
Mont-Doreen olimme koonneet penni penniltä.
"Mitä teitte Varsesissa?"
Tämän kysymyksen selvittämiseksi minun piti kertoa koko pitkä asia
tapauksineen. Ja kun tuomari kuuli, että olin ollut haudattuna
Truyèren kaivoksessa, niin hän keskeytti ja lempeällä, melkein
ystävällisellä äänellä kysyi: "Kumpi teistä on Remi?"
"Minä, herra tuomari."
"Millä sen todistat? Santarmi sanoi, ettei sinulla ole papereita."
"Ei olekaan, herra tuomari."
"No kerro minulle miten tuo onnettomuus tapahtui Varsesissa. Minä
olen siitä lukenut sanomalehdistä, niin että jos et sinä ole Remi,
niin et minua petä. Minä kuuntelen, kerrohan nyt."
Kun tuomari sinutteli minua, niin sain siitä rohkeutta; näin että hän
ei ollut vihamielinen.
Kun olin lopettanut kertomukseni, niin tuomari katsoi minuun lempein
silmin. Minä jo kuvittelin, että hän päästää meidät vapaiksi, mutta
siitä ei tullut mitään: sanaa sanomatta hän jätti minut yksin. Hän
varmaan meni tutkistelemaan Mattiaa nähdäkseen olivatko kertomuksemme
samanlaiset. Minä jäin pitkäksi aikaa omiin mietteisiini, mutta
vihdoin tuomari tuli Mattian kanssa.
"Minä odotan tietoja Usselista", sanoi hän, "ja jos ne, niinkuin
toivon, todistavat kertomuksenne oikeiksi, niin lasken teidät
huomenna vapaiksi."
"No entäs lehmämme?" kysyi Mattia. "Se annetaan teille takaisin."
"Minä en juuri sitä tarkoittanut, vaan sitä, että kuka sen ruokkii ja
kuka sen lypsää?"
"Ole huoleti, poikaseni."
Mattia näyttikin vakuutetulta, mutta sitten hän sanoi nauraen: "Jos
meidän lehmämme lypsetään, niin eikö voitaisi antaa meille se maito.
Se olisi hyvä illalliseksemme."
Heti kun tuomari oli mennyt, ilmoitin Mattialle kaksi suurta uutista,
jotka olin saanut tietää ja jotka olivat saaneet minut unhottamaan,
että olimme vankilassa: Barberinin emäntä oli elossa ja Barberin oli
Parisissa.
"Prinssin lehmä viedään riemulla", sanoi Mattia ja iloissaan rupesi
tanssimaan ja laulamaan. Ja hänen ilonsa sai minutkin mukaansa,
niin että tartuin Mattiaa käsiin ja tanssin hänen kanssaan. Capi,
joka siihen saakka oli maannut muutamassa loukossa surullisena ja
alakuloisena, tuli luoksemme, nousi takajaloilleen ja yhtyi iloomme.
Me tanssimme niin, että vanginvartija pelästyi -- sipuliensa tähden
luultavasti -- ja tuli katsomaan mitä meteliä me pidimme. Hän
käski meidän olla hiljaa, mutta ei käyttänyt niin röyhkeitä sanoja
kuin tullessaan tuomarin kanssa. Siitä ymmärsimme, että asiamme ei
ollut huonosti, ja pian saimmekin todistuksen siitä, ettemme olleet
erehtyneet, sillä vähän ajan kuluttua vanginvartija toi suuren
vadillisen maitoa -- lehmämme maitoa -- mutta ei siinä kaikki: meille
annettiin suuri nisuleipä ja kylmää vasikanlihaa, jota oli lähettänyt
itse tuomari.
Harvoin lienee vankilassa-olijoita sillä tavoin kohdeltu. Ja
syödessäni siinä vasikkaa ja juodessani maitoa tuumailin, että
vankila on parempi kuin olin luullut. Niin arveli Mattiakin: "Tämähän
vasta onni on, kun saa syödä ja nukkua maksutta", sanoi hän nauraen.
Minä tahdoin häntä säikäyttää: "Mutta jos eläinlääkäri olisi kuollut
yhtäkkiä, kuka todistaisi syyttömyytemme?"
Mattia sanoi: "Tuollaista ajattelee silloin, kun on onneton, mutta
nyt ei ole siihen sovelias aika."