V.

Minä olin saanut ystäviä kaivoksessa: tuollaiset yhdessä kärsityt

tuskat yhdistävät sydämet, toivotaan, kärsitään yhdessä. Gaspard

setä, mutta varsinkin maisteri olivat minuun kiintyneet kovasti, ja

vaikka insinööri ei ollutkaan vankeudessa kanssamme, niin hänkin

oli minuun kiintynyt kuin lapseen, joka on saatu pelastetuksi

kuoleman kynsistä. Hän kutsui minut luokseen, ja minä sain kertoa

hänen tyttärelleen kaikki, mitä meille oli tapahtunut ollessamme

sullottuina louhokseen. Ja kaikki ihmiset tahtoivat minut pidättää

Varsesiin.

"Minä laitan sinusta tikkamiehen", sanoi setä, "emmekä eroa koskaan."

"Jos sinä haluat jonkun toimen konttorissa", sanoi insinööri, "niin

minä sinulle annan."

Kun minua koetettiin saada jäämään Varsesiin, Mattia näytti hyvin

synkältä ja miettivältä. Minä häneltä usein kysyin syytä, mutta hän

vain vastasi, että hän oli niinkuin tavallisestikin. Ja vasta kun

minä hänelle ilmoitin, että lähdemme matkalle kolmen päivän kuluttua,

hän tunnusti minulle surunsa syyn hypäten kaulaani.

"Sinä et siis jätä minua!" huudahti hän.

Minä tämän johdosta nuhtelin häntä, että hän oli epäillyt minua,

mutta samalla senkin vuoksi, että tahdoin salata mielenliikutustani,

joka minut valtasi kuullessani tämän ystävyyden huudahduksen.

Sillä ystävyydestä se tuli eikä niinkään oman edun takia.

Mattia ei minua tarvinnut elättääkseen henkeänsä, hän kykeni hyvin

tulemaan toimeen omin neuvoinsa. Siihen hänellä oli luontaisia

taipumuksia, joita minulla ei ollut samassa suhteessa kuin hänellä,

vaan joita minulta päinvastoin puuttui paljonkin. Ensinnäkin hän oli

taitava soittamaan kaikenlaisia soittimia, osasi laulaa, tanssia,

ja sopi kaikenlaisiin tehtäviin. Ja sitten hän vielä osasi paremmin

kuin minä saada "kunnioitettavan yleisön pistämään käden taskuunsa",

niinkuin Vitalis sanoi. Hymyllään, lempeillä silmillään, valkoisilla

hampaillaan, avomielisellä äänellään hän vaikutti kovimpiinkin

sydämiin, ja pyytävää sanaa lausumatta hän sai ihmisissä herätetyksi

halun antamaan rahaa. Jokainen oli mielissään siitä, että sai tehdä

hänelle mieliksi. Sillä aikaa kuin minä olin kaivoksessa, hän

kiertomatkallaan Capin kanssa oli koonnut kahdeksantoista markkaa,

joka oli suuri summa. Satakaksikymmentäkahdeksan markkaa, joka meillä

oli kassassa ja kahdeksantoista markkaa, jotka Mattia oli koonnut,

tekivät yhteensä sataneljäkymmentäkuusi markkaa. Ei siis puuttunut

enää kuin neljä markkaa lehmän hinnasta. Eteenpäin!

Harppu olallani ja laukku selässä taas maantiellä Capin kanssa, joka

iloisena pyöriskeli pölyssä.

Minun täytyy tunnustaa, että tyytyväisenä minä Varsesista

lähdettyämme astelin maantietä, joka raikui jalkaini alla toisella

tavoin kuin kaivoksen pölyinen maankuori, ja sitten kirkas aurinko

päällämme ja sivuillamme kauniit puut.

Ennenkuin lähdimme Varsesista, olimme Mattian kanssa pitkään

tuumiskelleet matkasuunnitelmaamme, sillä hän oli jo oppinut

tuntemaan kartan ja arvioimaan välimatkoja. Punnittuamme tarkoin

päätimme, että emme menekään, niinkuin ensin oli ollut aikomuksemme,

Usseliin ja siellä Chavanoniin, vaan sen sijaan kuljemme

Clermontin kautta, joka ei ole suuri mutka, mutta jossa meillä on

tilaisuus käydä useissa kylpypaikoissa, jotka tähän aikaan ovat

täynnä kylpyvieraita. Minun kärrymiehenä ollessani oli Mattia

kiertomatkallaan tavannut muutaman karhujen näyttelijän, joka oli

mennyt näihin paikkoihin ja sanonut, että siellä voi ansaita rahaa.

Ja Mattia tahtoi ansaita rahaa, sillä hän ei pitänyt riittävänä

sataaviittäkymmentä markkaa lehmän ostoon. Kuta enemmän meillä olisi

rahaa, sitä kauniimman lehmän saisimme ja sitä tyytyväisempi olisi

Barberinin äiti, ja kuta tyytyväisempi hän olisi, sitä iloisempia

mekin olisimme.

Meidän siis piti lähteä Clermontia kohden.

Parisista Varsesiin matkatessamme olin alkanut opettaa Mattiaa

lukemaan ja tuntemaan myöskin ensimäisiä musiikin alkeita. Varsesista

Clermontiin kulkiessamme jatkoin opetustani.

Joko sitten en ollut hyvä opettaja -- mikä on hyvin mahdollista --

tai Mattia ei ollut hyvä oppilas -- mikä niinikään on mahdollista

-- mutta hyvin hitaasti ja vaivoin hän oppi lukemaan. Ahkerasti

hän opetteli. Hänen silmänsä olivat kirjassa kuin naulitut, mutta

hän löysi siitä kaikkea sellaista, joka osotti, että hänellä oli

runsaasti mielikuvitusta, mutta vähän tarkkaavaisuutta. Minä silloin

joskus kiivastuin ja lyöden kirjaan tiuskaisin vihoissani, että

hänellä oli kova pää.

Mattia suuttumatta ja hymyillen katsoi minuun suurilla lempeillä

silmillään.

"Se on tosi", sanoi hän. "Se on kova paitsi kun lyödään siihen.

Garofoli, joka ei ollut mikään tyhmä mies, huomasi sen heti."

Enhän minä voinut olla vihoissani tällaisen vastauksen saatuani. Minä

purskahdin nauramaan, ja taas jatkettiin lukemista.

Mutta musiikkia opetettaissa ei ollutkaan näitä vaikeuksia. Heti

alusta pitäen Mattia oli alkanut edistyä huomattavasti, ja hän usein

hämmästytti minua kysymyksillään. Sittemmin hän kysymyksillään

saattoi minut pulaan, ja lopuksi hän kysyi niin, että minä jäin

tuppisuuksi.

Minun täytyy tunnustaa, että tämä minua rasitti ja lannisti. Minä

otin vakavasti opettajatoimeni, ja minusta tuntui nöyryyttävältä,

että oppilaani teki kysymyksiä, joihin minä en osannut vastata. Eikä

hän säästänyt kysymyksiäkään se minun oppilaani: Minkävuoksi ei

kirjoiteta kaikki nuotit samalle avaimelle? Minkävuoksi käytetään

b laskiessa ja risti ylennettäissä? Minkävuoksi viulu viritetään

määrätylle äänelle eikä muille?

Minä olin musiikin opettaja, minun piti vastata tai muuten, sen

tunsin, menettäisin koko arvoni, ja minä pidin paljon arvostani.

Vastasin siis Mattialle, kun en tiennyt muuta:

"Se on niin senvuoksi, että sen niin pitää olla; sääntö on sellainen."

Mattia ei ollut sellainen luonne, että olisi noussut kapinaan sääntöä

vastaan, hän vain katseli minua omituisella tavalla: suu auki ja

silmät renkaina, mikä ei suinkaan herättänyt minussa luottamusta

itseeni.

Kolme päivää sitten olimme lähteneet Varsesista, kun hän teki minulle

juuri tämänlaatuisen kysymyksen. Selittämättä hänelle minkävuoksi,

vastasin hyvin ylevästi: "Senvuoksi, että se niin on."

Hän näytti rupeavan miettimään, enkä koko päivänä saanut häneltä

sanaakaan, mikä oli hyvin omituista, sillä muuten hän oli aina valmis

puhelemaan ja nauramaan. Minä ahdistin häntä niin kauan, että hän

vihdoinkin rupesi puhumaan.

"Sinä olet kyllä hyvä opettaja", sanoi hän, "ja minä uskon, ettei

kukaan minua olisi opettanut niinkuin sinä, mutta kuitenkin..." Hän

keskeytti. "Mitä kuitenkin?"

"Kuitenkin on seikkoja, joita sinä et ehkä tiedä, kun niitä ei ole

sinulle itsellesikään selitetty. Tällä tavoin tuumailtuani olen

arvellut, että jos sinä suostuisit, niin voisimme ostaa -- ei kalliin

-- vaan hyvin helpon kirjan, jossa olisi selitetty musiikin pääasiat."

"Hyvä opettaja on parempi kuin paras kirja."

"Tuo sanasi johtaa minua tekemään sinulle toisen esityksen. Jos

ei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin minä menisin pyytämään

joltakin oikealta opettajalta, että hän antaisi minulle yhden, yhden

ainoan oppitunnin, jolloin hän voisi sanoa minulle kaikki, mitä minä

en tiedä."

"Minkävuoksi et ole ottanut tätä oppituntia oikean opettajan luona

sillä aikaa kuin olit yksiksesi?"

"Senvuoksi, että oikeat opettajat ottavat hyvän makuun, enkä ole

tahtonut ottaa tätä maksua sinun rahoistasi."

"Sinä olet kelpo poika", sanoin hänelle, "minun rahani ovat sinun

rahojasi, sinä kun olet niitä ansainnut niinkuin minäkin, paremminkin

kuin minä. Ota opetusta niin paljon kuin haluat, ja minä tulen sinun

kanssasi, että minäkin opin tietämään sen, mitä en tiedä", lisäsin

tunnustaen tietämättömyyteni.

Opettaja, oikea opettaja, jota me tarvitsimme, ei voinut olla mikään

kyläpelimanni, vaan taiteilija, suuri taiteilija, joita on ainoastaan

mahtavimmissa kaupungeissa. Kartasta näimme, että ennen Clermontia

mahtavin kaupunki tiemme varressa oli Mende. Mutta oliko tämä niin

mahtava kaupunki kuin piti olla? Sitä en tiennyt, mutta kun se nimi

kartalleni oli kirjoitettu sellaisilla kirjaimilla, että se oli

mahtava kaupunki, niin minun täytyi karttaani uskoa. Päätettiin siis,

että Mendessä me panemme rahoja likoon musiikinoppituntia varten. Kun

me saavuimme vihdoinkin Mendeen, oli jo myöhäinen ilta. Emme voineet

mennä suoraa päätä ottamaan oppituntiamme, varsinkin kun olimme

kuolla väsymyksestä. Mattialla kuitenkin oli kiire saada tietää,

oliko soitannonopettajaa Mendessä, joka ei lainkaan näyttänyt niin

mahtavalta kaupungilta kuin minä olin hänelle selittänyt. Illallista

syötäessä hän kysyi majatalon isännältä, oliko kaupungissa hyvää

soittajaa, joka antoi opetusta.

Majatalon isäntää hyvin hämmästytti tämä kysymys: "Ettekö tunne hra

Espinassousia?"

"Me olemme kaukaa", sanoin.

"Siis hyvin kaukaa?"

"Italiasta", vastasi Mattia.

Silloin majatalon isännän hämmästys hävisi, ja hän näytti tässä

tapauksessa, kun me tulimme niin kaukaa, antavan meille anteeksi sen,

ettemme tunteneet hra Espinassousia.

"Toivon, että olemme sattuneet oikeaan paikkaan", sanoin Mattialle

italiankielellä.

Ja kumppanini silmät loistivat. Herra Espinassous varmaankin vastaa

kuin vettä valaen kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

Minua vain pelotti muuan seikka: rupeaakohan niin kuuluisa taiteilija

antamaan opetusta sellaisille kurjille kuin me raukat olimme?

"Onko hra Espinassousilla paljon työtä?" kysyin.

"Voi veikkoset, hänellä on paljon työtä. Minkävuoksi hänellä ei

olisi?"

"Luuletteko, että hän ottaa meitä vastaan huomenaamulla?"

"Varmaan. Hän ottaa vastaan kaikki, kun on nimittäin rahaa taskussa,

se on ymmärrettävä asia."

Niinhän mekin ymmärsimme, ja me olimme vakuutettuja, ja ennenkuin

nukuimme, keskustelimme pitkän aikaa kaikesta, mitä meidän piti kysyä

huomenna tältä kuuluisalta opettajalta.

Somistauduttuamme huolellisesti, se on: puhdistauduttuamme, sillä

muuta emme voineet tehdä, kun meillä ei ollut muita vaatteita kuin

ne, mitkä olivat yllämme, me otimme soittimemme, Mattia viulunsa

ja minä harppuni, ja lähdimme hra Espinassousin luo. Tultuamme

talon eteen, jossa meille oli neuvottu opettajan asuvan, luulimme

erehtyneemme, sillä tämän talon seinällä riippui kaksi pientä

parturinlevyä, jotka eivät ikipäivinä ole olleet musiikinopettajan

tunnusmerkkejä. Kun me seisoimme katselemassa tätä ovea partoineen,

joka kaikesta päättäen näytti olevan käytävä parturin luo, kulki

muuan henkilö ohi, ja me häneltä kysyimme missä asuu hra Espinassous.

"Tuossa", sanoi hän viitaten parturinpuotia.

Minkävuoksi ei musiikinopettaja voisi asua parturin luona?

Me astuimme sisään. Puoti oli jaettu kahteen yhtä suureen osaan;

oikeanpuoleisessa oli hyllyillä harjoja, kampoja, purkkeja,

saippuoita, ja vasemmanpuoleisessa osassa oli erityisillä laitoksilla

ja seinillä kaikenlaisia soittimia, viuluja, torvia, trumpeteita ja

muita.

"Asuuko hra Espinassous täällä?" kysyi Mattia.

Pieni, vilkas mies, joka hääri vikkelästi kuin lintu ja oli ajamassa

partaa muutamalta mieheltä, joka istui nojatuolissa kuvastimen

edessä, vastasi pienen miehen äänellä: "Minä se olen."

Minä silmäsin Mattiaan ilmaistakseni hänelle, että parturi-soittaja

ei suinkaan ollut sellainen mies, jota me opettajaksemme halusimme,

ja että on samaa kuin viskaisimme rahamme akkunasta kadulle, kun

käännymme hänen puoleensa. Mutta Mattia ei ymmärtänyt minua tai ei

totellut, vaan kävi istumaan tuolille ja reippaalla äänellä sanoi:

"Olisitteko hyvä ja leikkaisitte minulta tukan sitten kun olette

ajanut herran parran?"

"Tietysti, nuori mies, ja minä ajan partannekin, jos niin haluatte."

"Kiitoksia vain", sanoi Mattia, "mutta ei partaa tänään, toiste kun

palaan."

Minä olin ällistyksissäni Mattian varmuudesta. Hän silmäsi minuun

salavihkaa merkiksi, että odottaisin vähän aikaa suuttumatta.

"Kuulkaahan, hyvä herra", sanoi Mattia, kun toinen sitoi liinaisen

vaipan hänen kaulansa ympärille. "Toverillani ja minulla on ollut

väittelyä, ja kun me tiedämme, että te olette kuuluisa soittoniekka,

niin arvelimme, että kyllä te selitätte meille seikan, jota emme

tiedä."

"No sanokaahan, mitä ette tiedä."

Minä ymmärsin minne Mattia pyrki: hän ensin halusi tietää, oliko

parturi-soittoniekka kykenevä vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ja

sitten, jos vastaukset tyydyttävät, hän nauttii soitto-opetusta

samalla kuin leikataan hänen tukkansa ja samalla maksulla. Aika

veitikka se Mattia!

"Minkävuoksi", kysyi Mattia, "viulu viritetään määrätylle äänelle?"

"Minä luulin, että parturi, joka juuri tällä hetkellä oli pistämässä

kamman Mattian pitkään tukkaan, antaa samanlaisen vastauksen kuin

minäkin, ja minä mielessäni naureskelin, kun hän alkoi puhua:

"Toinen kieli vasemmalta viulun kaulasta katsottuna antaa äänen a

normaali-sävelalassa, toisten kielten pitää olla viritettyinä niin,

että antavat äänet kvintittäin, se on: neljäs kieli äänen g, kolmas

d, toinen a ja ensimäinen kieli eli kvintti äänen e."

Minä se en ollut joka nauroi, vaan Mattia. Nauroiko hän minun

ällistymiselleni? Vai oliko hän iloissaan vain siitä, että oli saanut

tietää mitä oli halunnut? Oli miten oli, hän nauroi ääneen.

Minä seisoin suu auki katsellen tätä parturia, joka hyörien aina vain

Mattian ympärillä napsutteli saksiaan ja piti pieniä esitelmiään,

jotka minusta tuntuivat ihmeellisiltä. Niin kauan kuin Mattian

hiuksia leikattiin, ei häneltä ehtyneet kysymykset, ja kaikkeen, mitä

hän kysyi, parturi, vastasi yhtä helposti ja varmasti kuin viulun

virittämisestäkin. Mutta vastattuaan näin hänkin alkoi kysellä ja sai

pian tietää, mitä varten me olimme tulleet hänen luokseen; Silloin

hän rupesi nauramaan ääneen.

"Kas vain, niitä pojanveitikoita", sanoi hän. "Aika veitikoita."

Sitten hän tahtoi, että Mattia, joka nähtävästi hänestä oli suurempi

veitikka kuin minä, soittaisi jotain. Mattia tarttui rohkeasti

viuluunsa ja soitti muutaman valssin.

"Ja sinäkö et tunne nuottejakaan!" huudahti parturi sinutellen

Mattiaa, aivan kuin olisi tuntenut hänet jo pitkät ajat.

"Minä soitan myöskin klarinettia", sanoi Mattia ottaen parturin

soitinvarastosta klarinetin. "Ja soitan minä torveakin."

"No soita koetteeksi", sanoi Espinassous innoissaan. Ja Mattia

soitti kappaleen kummallakin. "Tämä poikahan on ihmeellinen", sanoi

Espinassous. "Jos haluat jäädä minun luokseni, niin minä sinusta teen

taitavan soittoniekan, huomaa, suuren soittotaiteilijan. Aamusin

sinä minun kanssani ajat partoja ja leikkaat hiuksia, ja muun osan

päivää minä sitten opetan sinua soittamaan. Älä luulekaan, etten minä

olisi kykenevä mestari sinua opettamaan, kun olen parturi. Täytyy

elää, syödä, juoda ja nukkua, ja partaveitsi on hyvä tätä varten.

Jasmin, joka ajoi ihmisten partoja, ei ollut suinkaan senvuoksi

vähempiarvoinen Ranskan suurimpien runoilijain joukossa."

Odottaen tämän esitelmän loppua katsoin Mattiaa. Mitä hän vastaa?

Menetänköhän ystäväni, toverini, veljeni, niinkuin olin menettänyt

kaikki, joita rakastin? Sydäntäni ahdisti. Minä en kuitenkaan

antautunut tämän tunteen valtaan. Tapaus oli muutamassa suhteessa

samanlainen kuin silloin, kun rouva Milligan oli tahtonut pidättää

minut luonaan: minä en tahtonut tuottaa itselleni samoja katumuksia

kuin Vitalis.

"Ajattele vain itseäsi, Mattia", sanoin hänelle liikutetulla äänellä.

Mutta hän tuli minun luokseni kiireesti ja tarttui käteeni: "Minäkö

jättäisin ystäväni! Sitä en voisi tehdä milloinkaan. Kiitoksia vain,

hyvä herra."

Espinassous koetti yhä saada Mattiaa jäämään, sanoen, että kun hän

on saanut ensin alkuopetusta, niin kyllä on keinoja saada hänet

Toulouseen ja sitten Parisin konservatoriin. Mutta Mattia vain yhä

vastasi:

"En voisi jättää Remiä millään ehdolla!"

"No minä kuitenkin teen jotakin hyväksesi", sanoi Espinassous. "Minä

annan sinulle kirjan, josta opit seikkoja, joita et tiedä."

Hän rupesi hakemaan laatikoistaan, ja pitkän ajan kuluttua hän löysi

kirjan, jonka nimenä oli: "Musiikin teoria". Kirja oli hyvin vanha,

kulunut, rutistunut, mutta mitä niitä. Hän otti kynän ja kirjoitti

kirjan ensimäiselle sivulle: "Lahjaksi pojalle, joka taiteilijaksi

tultuaan muistelee Menden parturia."

En tiedä, oliko Mendessä silloin muita musiikinopettajia kuin parturi

Espinassous, mutta hänet olen tuntenut ja häntä emme ole unhottaneet

kumpikaan, ei Mattia enkä minä.