Oli sellaisia hetkiä, jolloin minä yksin ollessani tuumailin
mielessäni: tämä on niin onnellista, että tätä ei voi kestää kauan.
Minä en voinut aavistaa miten elämä voisi muuttua onnettomaksi, mutta
minä olin siitä kuitenkin melkein varma, että se tapahtuu tavalla
tai toisella. Se sai minut usein hyvin surulliseksi, mutta siitä oli
kuitenkin se etu, että minä kaikin tavoin koetin tehdä parastani
kuvaillen mielessäni, että minun hairaukseni kautta se onnettomuus
minua kohtaa. Siihen ei kuitenkaan ollut minun syytäni, mutta sen
näin vasta onnettomuuden tapahtuessa.
Acquin viljeli kukkia. Sääntönä on, että puutarhurilla ei saa
olla tilkkuakaan viljelemätöntä maata: heti kun toiset kukat on
myyty, on toisia kylvettävä. Ja puutarhurin, joka on kauppapaikkain
läheisyydessä, on kuljetettava kukkansa kaupaksi sellaisina aikoina,
jolloin hänellä on toivoa saada niistä suurin tulo. Tällaisia aikoja
ovat suuret juhlat ja erityiset nimipäivät. Ja tällaisina päivinä
ovat Parisin kadut täynnä kukkia, sillä niitä kaupitellaan joka
sopessa, mihin vain tavara voidaan asettaa nähtäväksi. Leukoijain
jäljestä Acquin teki työtä heinäkuun ja elokuun juhlia varten,
varsinkin elokuuksi, jolloin P. Marian ja P. Ludvigin päivät olivat,
ja niitä varten meillä oli kasvamassa kukkia niin paljon kuin
taimilavoihimme ja kasvihuoneisiimme suinkin sopi. Ja kaikki kasvit
piti saada kukalle juuri näiksi päiviksi, ei varemmin eikä myöhemmin.
Voi hyvin ymmärtää, että tämä vaatii erityistä taitoa, sillä eihän
ihminen ole auringon eikä ilmojen herra. Acquin olikin hyvin taitava
kasvien hoidossa, niin että hänen kukkansa eivät joutuneet liian
varhain eikä liian myöhään. Mutta siitäpä olikin työtä ja vaivaa!
Tähän aikaan, jossa kertomukseni liikkuu, olivat kaikki merkit hyvät;
meillä oli elokuun 5 päivä, ja kukat olivat umpulla ja reheviä.
Acquin tuontuostakin hieroskeli käsiään tyytyväisenä.
"Tulee hyvä sato", sanoi hän. Ja hymysuin hän teki laskuja, paljonko
kaikki nämä kukat hänelle tuottavat, kun tulee kaupan aika.
Kovasti oli tehty työtä lepäämättä tuntiakaan, edes sunnuntaisin.
Kuitenkin sittemmin kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja työ
kaikki tehty, päätettiin, että me tänä sunnuntaina, elokuun 5
päivänä, palkkioksi työstämme lähtisimme päivällisille Arcueiliin
muutaman Acquinin ystävän luo, joka niinikään oli puutarhuri. Työtä
tehtäisiin kolmeen tai neljään päivällä, ja sitten kun kaikki olisi
suoritettu, suljettaisiin portti ja lähdettäisiin matkalle, niin että
tultaisiin Arcueiliin viiden tai kuuden aikana, sitten päivällisen
jälkeen palattaisiin heti, että jouduttaisiin aikoinaan levolle ja
maanantaina varhain työhön raittiilla voimilla.
Niin oli päätetty, ja muutamia minuutteja ennen neljää isä Acquin
lukitsi suuren portin.
"Eteenpäin koko joukko!" huusi hän iloisesti, "Capi edelle!"
Minä tartuin Liseä kädestä, ja me juoksimme yhdessä Capin iloisesti
haukkuessa ympärillämme.
Molemmat olimme hyvin sunnuntaisen näköisiä kauniissa
kyläpuvuissamme. Ihmiset kääntyivät meitä katsomaan. En tiedä
katsoivatko minua, mutta sen tiedän, että Lise olkihattu päässä,
sininen hame yllään, harmaat vaatekengät jalassa, oli mitä ihanin
pikku tyttö. Hänen vilkkaudessaan oli suloa, hänen silmänsä,
väräjävät sieraimensa, olkapäänsä, käsivartensa, kätensä, kaikki
hänessä puhui ja ilmaisi hänen sulouttaan.
Aika kului ihan huomaamatta. En muuta tiedä kuin että lopetellessamme
päivällistä joku meistä huomasi mustia pilviä länsitaivaalla, ja
kun ruokapöytämme oli ulkona suuren seljapuun alla, niin oli helppo
jokaisen nähdä, että myrsky oli tulossa.
"Lapset, nyt joutuin kotia."