"Jos tuuli nousee", sanoi isä, "niin se voi tehdä tuhon. Taipaleelle
heti."
Siinä ei ollut enää vastustamista. Jokainen meistä tiesi, että
lasikatot ovat puutarhurin omaisuus, ja jos myrsky ne särkee, niin se
on puutarhurin häviö.
"Minä, Benjamin ja Alexis menemme edellä. Remi tulee Etiennetten
ja Lisen kanssa jäljestäpäin." Ja he lähtivät pitkin askelin,
jotavastoin me kuljimme hitaammin, sen mukaan kuin Lise ehti. Emme
enää nauraneet emmekä hyppineet.
Taivas synkistyi synkistymistään, ja myrsky lähestyi joutuisasti
ajaen edellään pölypilviä, joita tuuli kiersi ilmaan pyörteinä. Kun
tällainen tuulispää sattui kohti, niin piti ehdottomasti pysähtyä,
kääntyä selin tuuleen ja peittää silmänsä käsin, muuten olisi saanut
ne soraa täyteen. Kaukana jyrisi ukkonen nousten rajusti.
Etiennette ja minä pidellen Liseä kädestä vedimme häntä jäljessämme,
mutta hänen oli vaikea seurata meitä, joten emme päässeet niin
kiireesti kuin olisimme halunneet.
Ukkonen jyrähteli tiheämpään, ja pilvet olivat käyneet niin
paksuiksi, että oli pimeä melkein kuin yöllä. Ukkosen jylinän seasta
alkoi kuulua omituista pauhua, josta emme ensin tienneet mitä se oli.
Mutta sitten yhtäkkiä alkoi sataa rakeita, ensin muutamia, jotka
löivät kasvoihimme, ja sitten aivan kuin kaataen, niin että meidän
piti hakea suojaa muutamasta porttikäytävästä.
Ja nyt tuli niitä hirvittävästi. Silmänräpäyksessä katu oli
valkeanaan aivan kuin sydäntalvella. Rakeet olivat kyyhkysenmunan
kokoisia ja tulivat sellaisella pauhulla, että korvat olivat mennä
lumpeeseen. Pauhuun yhtyi särkyvien akkunain sälinä ja räminä.
Katoilta putoilevien rakeitten seassa tuli kaikenlaista muuta,
tiilikivenpalasia, kipsilohkareita, vuolukivilaattoja, jotka
näyttivät mustilta pilkuilta valkoisessa raejoukossa.
"Meidän lasikatokset!" huudahti Etiennette.
Sama ajatus tuli minunkin mieleeni. "Ehkä ovat ehtineet ajoissa
kotia."
"Vaikka olisivatkin ehtineet ennen raesadetta, niin eivät kuitenkaan
ole saapuneet niin ajoissa, että olisivat saaneet lasit peitetyiksi
oljilla. Kaikki on mennyttä."
"Sanotaan, että raesade kulkee paikoittain."
"Me olemme niin lähellä kotia, että kyllä sielläkin sataa, ja jos
siellä sataa niinkuin tässäkin puutarhaan, niin voi isä raukkaa! Hän
laski niin suuren saaliin saavansa ja olisikin tarvinnut kaikki ne
rahat!"
Tuntematta hintoja olin kuitenkin usein kuullut sanottavan, että
lasilliset kasvilavat maksoivat 1500 tai 1800 markkaa sata, ja
ymmärsin heti mikä häviö olisi meille, jos rakeet särkisivät viisi-,
kuusisataa katostamme. Minä ajattelin kysyä Etiennetteltä, mutta
huomasin sen turhaksi, sillä emme olisi kuulleet enää toistemme
ääntä, kun raesade piti sellaista pauhua, ja sitäpaitsi hän ei
näyttänyt olevan ollenkaan halukas puhelemaan, vaan katseli
raesadetta niin lannistuneen näköisenä kuin ihminen, joka näkee
talonsa palavan.
Tätä kauheaa sadetta ei kestänyt kauan, viisi tai kuusi minuuttia,
ja se lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Pilvet kiitivät yli
Parisin, ja me lähdimme suuren portin suojasta. Kovat ja pyöreät
rakeet vyöryivät kadulla jaloissa aivan kuin somero meren rannalla,
ja niitä oli nilkkaa myöten. Kun Lise vaatekengissään ei voinut
kulkea tällaista raetietä, niin minä otin hänet selkääni. Hänen
muotonsa, jolla tullessamme ilo loisti, oli nyt surullinen, ja
kyyneleet vierivät hänen silmistään. Kiireesti kuljimme kotia. Suuri
portti oli jäänyt auki, ja me ehätimme puutarhaan.
Mikä näky! Kaikki oli sirpaleina ja runneltu: lasinsirpaleet, rakeet
ja kukat yhtenä sotkuna. Kauniista puutarhasta, joka aamulla oli niin
rikas, ei ollut jäljellä kuin nämä nimettömät korret. Missä oli isä?
Me etsimme häntä, kun emme missään nähneet, ja tulimme suureen
kasvihuoneeseen, josta ei ainoatakaan lasia, ollut jäänyt eheäksi.
Siellä hän istui lyykistyneenä jakkaralla keskellä korsia,
jotka peittivät maan, ja hänen vierellään Alexis ja Benjamin
liikkumattomina.
"Voi lapsi raukat!" huudahti hän kohottaen päätään meidän
lähestyessämme, jonka hän huomasi, kun lasinsirpaleet raskivat
jaloissamme. "Voi lapsi raukat!"
Ja hän otti Lisen syliinsä ruveten itkemään sanaa sanomatta.
Mitä hän olisi voinut sanoakaan?
Tämä oli vahinko, silminnähtävästi suuri vahinko, mutta sen
seuraukset olivat vielä kauheammat. Etiennetteltä ja hänen veljiltään
sain pian tietää, että isä oli syystä epätoivoissaan. Kymmenen vuotta
sitten hän oli ostanut tämän puutarhan ja oli itse rakennuttanut
talon. Maan myöjä oli hänelle samalla lainannut rahaa tarpeitten
ostoa varten. Kaikki oli takaisin maksettava viidessätoista vuodessa
vuosittain. Tämä säännöllinen maksaminen oli sitä välttämättömämpi,
kun velkamies odotti vain tilaisuutta ottaakseen maan ja talon ja
tarveaineet, pidättäen tietysti kymmenen vuoden maksutkin, jotka jo
oli saanut. Se oli velkamiehen tarkoitus, niin oli huomattu. Hän
toivoi, että kai viidessätoista vuodessa kerran sattuu niin, ettei
Acquin voikaan maksaa vuosimaksuaan.
Tämä päivä oli nyt tullut, sen tuotti raesade. Mitä nyt oli
tapahtuva? Sitä meidän ei tarvinnut kovinkaan kauan odottaa. Jo heti
sitä seuraavana päivänä, jolloin Acquinin olisi pitänyt suorittaa
vuosimaksunsa ja jonka hän, jos ei onnettomuus sattunut, olisi
suorittanutkin tuloillaan kukkakaupasta, ilmestyi taloomme mustiin
puettu mies, joka ei ollut kovin kohteliaan näköinen ja joka antoi
karttamerkillä varustetun paperin, mihin hän kirjoitti muutamia
sanoja. Hän oli oikeudenpalvelija.
Acquin ei enää pysynyt kotona, vaan kävi myötäänsä kaupungilla. Mitä
hän siellä teki? En tiedä, sillä hän, joka ennen oli niin puhelias,
ei enää virkkanut sanaakaan. Hän varmaan kävi oikeudessa. Tämä ajatus
sai minut kauhistumaan. Vitalis oli myöskin ollut oikeudessa, ja minä
tiesin mikä siitä oli seurauksena. Tällä kertaa ei seuraus ollut niin
pikainen. Kului hyvä osa talvea. Eräänä iltana tuli sitten isä kotia
masentuneempana kuin koskaan ennen.
"Lapseni, nyt se on päättynyt!" sanoi hän.
Minä yritin lähteä ulos, arvellen että nyt oli edessä vakava kysymys,
ja kun hän oli kääntynyt suorastaan lapsiensa puoleen, niin tuntui
minusta, että minun ei sopinut kuunnella. Mutta hän esti minut
menemästä.
"Olethan sinäkin meidän perhettämme", sanoi hän. "Ja vaikka olet
vielä nuori, niin olet kuitenkin saanut kokea niin paljon, että
ymmärrät asian merkityksen. Lapset, minun täytyy erota teistä."
Kuului huudahdus, yhteinen tuskan huuto.
"Te ymmärrätte, ettei mielellään jätä niin hyviä lapsia kuin te
olette, sellaista rakasta pientä raukkaa kuin Lise." Ja hän sulki
Lisen syliinsä. "Minut on tuomittu maksamaan, eikä minulla ole rahaa.
Ja kun minulla ei ole rahaa, niin kaikki täältä myydään. Mutta kun se
ei riitä, niin minut pannaan vankeuteen viideksi vuodeksi. Kun en voi
rahalla maksaa, niin minun täytyy maksaa ruumiillani, vapaudellani."
Me rupesimme kaikki itkemään.
"Niin, surullista se on, mutta sellainen on laki. Minut pannaan
vankilaan ja siellä pysyn hyvän aikaa, viisi vaotta. Mutta mihin te
joudutte sillä aikaa? Sehän se juuri on surullisinta."
Syntyi äänettömyys. En tiedä miltä tuntui toisista lapsista, mutta
minusta tuntui kauhealta.
"Te ymmärrätte, että minä en ole ollut sitä seikkaa miettimättä, ja
kuulkaa mitä olen tuuminut, ettette joutuisi yksiksenne sen jälkeen
kuin minä joudun vankilaan." Minussa syntyi vähän toivoa.
"Remi kirjoittaa sisarelleni Catherine Suriotille Dreuzyyn
Nieveressä, selittäen hänelle tilamme ja pyytäen häntä tulemaan
tänne. Sitten Catherinen kanssa, joka on kekseliäs ja asioihin
perehtynyt, tuumittelemme tarkemmin mikä on parasta."
Ensi kertaa elämässäni minä kirjoitin kirjettä. Se oli vaivalloinen,
ankara koe.
Vaikka Acquinin sanat olivatkin hyvin epävarmat, oli niissä kuitenkin
toivoa, ja sellaisessa tilassa, jossa me olimme, merkitsi jo paljon
sekin, että oli vähänkin syytä toivoa. Mitä toivoimme? Emme sitä
osanneet ajatella, mutta toivoimme vain. Catherine tulee, ja hän
on nainen, joka on perehtynyt asioihin, se riitti sellaisille
tietämättömille lapsille kuin me olimme. Niille, jotka ovat
perehtyneet asioihin, ei tässä maailmassa ole mikään vaikeata.
Hän ei kuitenkaan tullut niin pian kuin me olimme kuvailleet.
Vangitsijat saapuivat ennen häntä.
Minä menin poikia hakemaan puutarhasta. Kun me palasimme, niin isä
piti sylissään Liseä, joka itki katkerasti. Muuan vartija supatti
isän korvaan.
"Niin, te olette oikeassa", sanoi isä, "niin täytyy". Ja nousten
äkisti hän laski Lisen maahan, mutta tämä ei tahtonut irtautua hänen
kädestään. Isä syleili sitten Etiennetteä, Benjaminia ja Alexia. Minä
pysyttelin muutamassa loukossa, silmät kyynelten sumentamina. Acquin
käski minua luokseen: "Ja sinä, Remi, etkö tule syleiltäväkseni?
Olethan sinäkin lapseni."
Kaikki olimme surusta mielettöminä. "Pysykää alallanne", sanoi isä
käskevästi, ja pantuaan Lisen käden Etiennetten käteen hän astui
kiireesti ulos. Niin jäimme perin lannistuneina seisomaan keskelle
keittiön lattiaa. Me itkimme kaikki, eikä kenelläkään ollut sanaa
sanottavaa. Mitäpä olisi osannut kukaan sanoakaan. Me olimme
tienneet, että tämä isän vangitseminen tapahtuu jonakin päivänä,
milloin hyvänsä, mutta olimme olleet siinä uskossa, että Catherine
täti on jo silloin täällä ja hänessä olisi turvamme. Mutta Catherinea
ei ollutkaan. Ja Etiennette, joka meitä tähän saakka oli huoltanut,
oli vuorostaan masentunut: hän, joka oli niin väkevä, niin tottunut
elämän taisteluun, oli nyt yhtä heikko kuin mekin, ei kyennyt
meitä rohkaisemaan, oli tahdoton, johtamaan kykenemätön, aivan
surunsa vallassa. Luotsi oli pudonnut mereen, ja meillä lapsilla
ei nyt ollut ketään peräsimeen, ei majakkaa johdoksemme, ei mitään
opastukseksemme satamaan, tietymättömissä oliko, satamaakaan meille;
me olimme keskellä elämän valtamerta, tuulen oikkujen leikkikaluina,
kykenemättömät liikahtamaan, kykenemättömät ajattelemaan, pelko
mielessä, epätoivo sydämessä.
Mutta Catherine täti saapui tuntikauden sen jälkeen kuin isä
oli vangittu, ja olipa se aika emäntä, oikea toimen nainen ja
lujatahtoinen. Hän oli ollut imettäjänä Parisissa kymmenen vuotta,
viisi eri kertaa. Hän tunsi tämän maailman vaikeudet ja, niinkuin
hän itsekin sanoi, tiesi keinoja. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen
käskevän meitä ja totella häntä; me olimme saaneet merkinantajan,
meidät oli nostettu taas jaloillemme. Vähäoppiselle ja vähävaraiselle
ihmiselle oli tämä raskas kuorma, joka näin tuli hänen hartioilleen.
Rohkeammankin olisi säikäyttänyt orpo lapsilauma, josta vanhin ei
ollut seitsemäntoistakaan ja nuorin mykkä. Mihin panna nämä lapset?
Miten pitää heistä huolta, kun omakin toimeentulo oli vaikea?
Hänelle oli tuttu muuan notario, jonka lasta hän oli imettänyt,
ja hän meni tämän luo neuvottelemaan. Siellä meidän kohtalomme
päätettiinkin. Sitten hän meni isän puheille vankilaan, ja kun
viikko oli kulunut siitä, kun hän tuli Parisiin, niin hän, sitä
ennen puhumatta meille sanaakaan kuluistaan ja aikeistaan, ilmoitti
päätöksensä: Kun me olimme liian nuoria jatkamaan työtä omin
päimme, niin kukin lapsi sijoitetaan setänsä tai tätinsä luo, jotka
mielellään ottavatkin: Lise Catherine tädin luo Morvaan, Alexis
muutaman setänsä luo, joka oli kaivostyömies Varsesissa, Benjamin
erään toisen sedän luo, joka oli puutarhurina Saint Quentinissa, ja
Etiennette muutaman tädin luo, joka oli naimisissa Charentessa.
Minä kuuntelin ja odotin vuoroani. Mutta kun Catherine täti lopetti
puheensa, astuin esiin:
"Entäs minä?" -- "Ethän sinä ole meidän lapsia." -- "Mutta minä
olen tehnyt työtä teidän hyväksenne." -- "Mutta sinä et ole meidän
lapsia." -- "Kysykää Alexilta, Benjaminilta, eikö minulla ole kykyä
työhön." -- "Ja syömään myöskin, eikö niin?" sanoi täti.
Kaikki puolustivat minua, mutta Lise astui tätinsä eteen ja teki
liikkeen käsillään, joka merkitsi enemmän kuin kaikki puheet.
"Pieni raukkaseni", sanoi täti, "minä hyvin ymmärrän, että sinä
pyydät saada tuoda hänet mukanasi. Mutta tässä elämässä ei voi tehdä
kaikkea, mitä haluaa. Sinä olet veljeni tytär, ja kun me tulemme
meille, niin jos mieheni sanoo yhdenkään poikkipuolisen sanan,
minun tarvitsee vain vastata: Lise on sukulaisemme, kuka hänestä
pitäisi huolen, jollemme me? Ja sama on toistenkin laita. Sukulaisia
otetaan hoidettavaksi, mutta vieraita ei. Leipä on jo kyllin ohut
omaisillekin, siitä ei riitä koko maailmalle."
Minä ymmärsin, että ei ollut enää mitään lisättävää. Tädin puhe oli
aivan totta. Minä en ollut heidän sukulaisiaan, eikä minulla siis
ollut mitään oikeutta vaatia heidän apuaan. Jos olisin pyytänyt, niin
se olisi ollut kerjäämistä.
Täti Catherine ei koskaan viivytellyt päätöstensä toimeenpanemista:
hän ilmoitti meille, että eromme tapahtuu seuraavana päivänä, ja sen
sanottuaan hän lähetti meidät nukkumaan.
Kun olimme päässeet huoneeseemme, niin kaikki lapset ympäröivät minut
ja Lise heittäysi syliini itkien. Silloin ymmärsin, että he omasta
surullisesta kohtalostaan huolimatta ajattelivat kuitenkin minua ja
minun vuokseni olivat pahoillaan, ja minä tunsin, että olin heidän
veljensä. Silloin hämmentyneessä mielessäni syntyi äkkiä ajatus:
"Kuulkaa, minä huomaan, että vaikka teidän sukulaisenne eivät
tahdokaan minua, te kuitenkin pidätte minua veljenänne."
"Niin, niin, sinä olet aina oleva veljemme", sanoivat kaikki. Ja
Lise, joka ei osannut puhua, vahvisti nämä sanat puristamalla kättäni
ja katsomalla minua niin sydämellisesti, että kyyneleet nousivat
silmiini.
"No niin, minä olen veljenne ja minä olen sen teille osottava."
"Mihin aiot sijoittua?" kysyi Benjamin.
"Minä en tahdo sijoittua mihinkään, sillä silloin en näkisi enää
teitä. Minä otan lammasnahkatakkini ja harppuni ja sitten kuljen
vuoroon kunkin luona, ja sillä tavoin tekin minun kauttani olette
aina toistenne seurassa. Minä en ole unhottanut laulujani ja
tanssisäveleitäni, minä voin hankkia elatukseni."
Tyytyväisyydestä, joka ilmestyi heidän kasvoilleen, huomasin, että
minun aikeeni toteutti heidän oman ajatuksensa, ja surussani tunsin
itseni onnelliseksi. Pitkät ajat puhelimme tästä suunnitelmastamme,
erostamme ja yhtymisestämme, entisyydestä ja tulevaisuudesta.
Seuraavana päivänä heidän oli lähdettävä matkalle kahdeksan aikaan
aamulla, ja Catherine täti oli tilannut ajurin suurine vaunuineen,
joka heidät veisi ensin vankilaan hyvästille isän luo, sitten
kunkin tavaroineen rautatielle. Seitsemän aikaan Etiennette vei
minut puutarhaan. "Nyt on meidän pian erottava", sanoi hän. "Minä
haluan antaa sinulle muistoksi tämän. Se on vakka, jossa on lankaa,
neuloja ja minun sakseni, jotka olen saanut vanhemmiltani. Matkallasi
tarvitset niitä kaikkia, kun minä en ole sinulle paikkaamassa ja
ompelemassa nappia. Käyttäissäsi saksia sinä muistat meitä kaikkia."
Meidän puhellessamme Alexis kuljeksi ympärillämme. Ja kun Etiennette
oli mennyt ja minä liikutettuna jäänyt puutarhaan, niin tuli Alexis
luokseni: "Minulla on kaksi markan rahaa; jos sinä haluat ottaa
niistä toisen, niin olen varsin mielissäni."
Meistä viidestä oli Alexis ainoa, jolla oli rahanhimoa, ja me muut
pilkkasimme häntä aina hänen itaruudestaan. Hän kokoili penni
penniltä ja oli ylen onnellinen, kun sai uusia viidenpennin lantteja,
joita hän laski myötäänsä ja välkytti auringonpaisteessa ja helisytti
käsissään. Hänen uhrauksensa liikutti minua. Tahdoin kieltäytyä
ottamasta, mutta hän oli jäykkä ja pisti kouraani kirkkaan markan
rahan. Siitä päätin, että hänen ystävälliset tunteensa minua kohtaan
olivat vilpittömät, kun hän pienestä aarteestaan antoi minulle
sellaisen lahjan.
Eipä Benjaminkaan minua unhottanut, hänkin tahtoi minulle antaa
lahjan. Hän lahjoitti minulle veitsensä, mutta vaati siitä viisi
penniä, "kun lahjoitettu veitsi katkaisee ystävyyden".
Aika kului nopeasti. Vielä oli neljännestunti, vielä viisi minuuttia
ja sitten oli meidän erottava. Eiköhän Lise ajattelekaan minua? Mutta
kun ajurin vaunujen jyry kuului, tuli hän ulos ja viittasi minua
seuraamaan häntä puutarhaan. Samassa Catherine täti käski häntä,
mutta Lise ei ollut tietävinäänkään, meni vain menojaan kiireesti
puutarhaan. Siellä hän muutamasta ruusupensaasta katkaisi oksan,
jossa oli kaksi pientä aukenevaa nuppua, ja antoi niistä minulle
toisen.
Miten onkaan huulten puhe vähäistä verrattuna silmien puheeseen!
Miten sanat ovat kylmiä verrattuina katseisiin!
"Lise! Lise!" huusi täti. Matkatavarat olivat jo ajurin vaunuissa.
Minä otin harppuni ja kutsuin Capia. Nähdessään harppuni ja minut
vanhassa puvussani Capi hyppi iloisena ymmärtäen, että me lähdemme
kulkusalle, jolloin hän saa hyppiä ja juosta vapaana, mikä hänestä
oli mieluisampaa kuin suljetussa talossa oleskelu.
Eronhetki oli nyt tullut. Catherine täti sen teki hyvin lyhyeksi:
hän käski Etiennetten, Alexin ja Benjaminin nousta vaunuihin ja
pyysi minua nostamaan Lisen hänen syliinsä. Minä kun jäin seisomaan
ällistyneenä, hän työnsi minua syrjään lempeästi, sulki vaunujen oven
ja käski ajurin ajaa.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
Kyynelteni seasta näin Lisen pään pistävän avonaisesta
vaununakkunasta ja hänen sormellaan heittävän minulle lentosuukkosen.
Sitten vaunut kääntyivät kiireesti kadun kulmauksen taakse enkä enää
nähnyt muuta kuin tomupilven.
Harppuuni nojaten, Capi jaloissani, seisoin siinä pitkän aikaa
katsella tuijottaen tomupilveä, joka hitaasti laskeusi maahan. Muuan
naapuri, joka oli saanut toimekseen lukita talon ja ottaa avaimet
omistajan puolesta huostaansa, havautti minut todellisuuteen.
"Aiotko jäädä tähän?" sanoi hän. -- "En. Minä lähden." -- "Minne sinä
menet?" -- "Eteenpäin."
Varmaankin hän sääli minua, kun hän ojentaen kättä sanoi:
"Jos haluat jäädä minun luokseni, niin saat jäädä, mutta tietysti
ilman palkkaa, sillä sinä olet vielä niin huonovoimainen. Sitten
myöhemmin voit saada palkkaakin."
Minä kiitin kieltäen.
"Miten haluat, sinun hyvääsi tarkoitin. Onnea matkalle!"
Vaunut olivat menneet, talo oli lukittu. Minä nostin harpun
hartioilleni: tämä liike, jonka ennen olin tehnyt niin monta kertaa,
herätti Capin huomiota. Se katsoi minuun loistavilla silmillään.
"Eteenpäin, Capi!"
Se hyppi haukkuen ympärilläni.
Minä vielä silmäsin taloa, jossa olin elänyt kaksi vuotta, jossa olin
luullut saavani asua koko ikäni, ja sitten silmäsin eteeni. Aurinko
oli korkealla, taivas selkeä, ilma kuuma. Oli aivan toisenlaista kuin
sinä yönä, jolloin olin uuvuksissani ja näännyksissäni jähmettyneenä
nukahtanut tämän muurin vierelle.
Nämä kaksi vuotta olivat siis olleet vain lepohetki, minun oli taas
lähdettävä taipaleelle. Mutta tämä lepo oli ollut virkistävä, se
oli minulle tuottanut voimia. Arvokkaampaa kuitenkin kuin voima,
jota tunsin jäntereissäni, olivat ne tunteet, jotka liikkuivat
sydämessäni. Minä en ollut enää yksin maailmassa. Elämälläni oli
tarkoitusta: hyödyttää ja tuottaa huvitusta niille, joita rakastin ja
jotka minua rakastivat.
Uusi elämä aukesi eteeni.
Eteenpäin!